Antti pyytää Jukelta anteeksi.
Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä
Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja
lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet
lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas -- mennyt
on yö. -- Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.»
Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä.
Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja
kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman
asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei
huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista
että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä
voittaisi.»
Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui
aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin
päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui
vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan
välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki
kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä
tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset
niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä
tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.
Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää
riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin
kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että
Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä,
saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.
Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä
toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä
minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei
kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi
nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä
päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi
pyytämään.
Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi
häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi
pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä
ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.
»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri.
Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa,
koska vielä tiellä olet», muistutti Antti.
»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää
anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului
toverin varmasti kajahtava huomautus.
»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja
ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti.
»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja
sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili
taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin
tehdä jos omatuntosi on sairas.»
Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja
tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin
sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista
lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja
painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään
tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha.
Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei
siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia,
joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta
haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä
lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen
ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta
vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti
koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi
puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä
kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa
aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.
Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja
istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.
Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa
asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä
vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja
ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä
lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään
täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen,
päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.
Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta
tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä
käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan
leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken
käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on
turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.
Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja
sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä
voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan,
ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin
päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti
kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi
sinulle puhelemista jos kuulisit.»
Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä
ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että
Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti
päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista
väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä
painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan
housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä
täältä autetaan.»
»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi»,
kuului Antin hiljainen ääni.
»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen
ja katseli tuimasti Anttiin.
Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi
pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi
kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen
anteeksi pyytämistä.»
»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä
olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja
ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että
minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet.
Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.»
Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja
vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt
jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää.
Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.»
»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi»,
katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan
näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.
»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle
enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti
ystävällisesti.
»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse
sinun lempeäsi.»
»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi
Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään
yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen.
Yksinään ei puu pala, on sananlasku.»
»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa
tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin
paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt
kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi
pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä
puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen,
tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon
käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.»
»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti
rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi,
eikä tarjonnut kättään Antille.
Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.