Antti kuulemassa torvisoittoa.
Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän
hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta.
Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama
kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta
tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden.
Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä,
päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja
värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.
Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa.
Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa,
jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja
vanhoja tuhatmääriä.
Nyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa
ei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: »Tuossa on
kahleeton vanki, hän on tuomittu.»
Tuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva
joukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä
paljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan
kuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta
näkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli
vaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen
synnyttämä lipotteleva väreaallokko.
Ei koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä.
Niin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa
vuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas,
niin hienosti sulavaa kuin tämä.
Tästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa
kirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka
olivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen.
Mutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita
ja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen
vaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään.
Tästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan
raikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa.
Mutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki
kattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä
latinakirjaimilla kirjoitus: »Linnanmäelle». Tuon havaitseminen löi
kuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat
yhteen ja syvästi huovahti: »Oi kirous ja helvetti...»
Enempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä
kävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys,
se mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas
entiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen -- joilla
voidaan viatonkin tuomita -- oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen
on vaan paljasta tuskaa...
Huomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa,
mutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta
käydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni
hän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle
saarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti
säestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että
kuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat.
Yksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää
tuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista.
Kadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli
katu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä
alituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän
liikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta
katsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään
liikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä
virsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen
edellisellä kerralla.
Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että
kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua
etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan
alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului,
kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.
Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua
hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion
eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone
oli täynnä humisevaa laulun ääntä.
Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö
pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt
kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten
paljon lienee ollutkaan.
Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti
kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili
taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi
kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan,
joka kantaisi sadankertaisen hedelmän.
Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä
lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.»
Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko
saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on
voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta,
ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin
kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä
enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida
hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu
helposti.
Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin
sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden
työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään
ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin,
vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan
verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden
voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja
siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla
ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.
Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle
saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka
sanalle...
Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän
syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan
vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.
Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt
vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka
synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.
Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi
muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut
sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin
moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille,
vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä
ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut
hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä
puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut
siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän
kuin moni muu.
Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että
häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään.
Häneltä puuttui _rakkaus_ ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka
on uskoa ja toivoa suurempi.
Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta.
Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja
nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan
toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen
kirjoituksen.
Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa
eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että
hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen
sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»
Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut
varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä
paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa.
Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni
jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti:
Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada
teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen
tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti
viereensä sohvalle istumaan.
Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään
kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista
mielensä painoista.
Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin
osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun
tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen
ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille
kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme
voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus
ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota
ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan
omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan
ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka
kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita,
mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä
ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja
sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski
raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili
Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei
hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin
katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi
hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän
juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla,
että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.
Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin
kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden
käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta
ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti
ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää
asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan
rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille
sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan
valtakuntaan.»
Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi
pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.