Antti oikeuden edessä.
Käräjäpäivä -- jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi --
oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean
männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon
vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka
rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat,
surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän
vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon.
Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti
hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti
kamaluuden pois luotaan ja huokasi:
»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»
Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä
ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui
velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi
tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa
tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian
tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä
suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.
Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa
muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat
olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin
akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja
silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.
Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä
täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja
toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä
valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi
tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä
ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä
ohjeita asiansa ajossa.
Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään
minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta
silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.
Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni
kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa,
mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni
rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein
likellä soppea.
Vasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät
pienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen.
Ja oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla
pestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta
oikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari.
Rauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan.
Laajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina.
Mutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat,
jotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten
koko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen.
Jukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen
rinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui
sisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen
lattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella.
Tuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni
jäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin
Antin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista
saappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on... Mutta jos
hän onkin saanut, niin se on -- suomalaista... Niin -- se on
suomalaista.
Kääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin
osotti oikeaa ruotsalaista sivistystä.
Tämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä
sen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin
todistus, Juken antama.
Tuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan,
että tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan
kun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta,
kun oli jo räpsäyttänyt.
Luki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin
todistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka
olivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät
tummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin
kasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat
kiiltävän värin.
Hän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan
tutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti:
»Seipeelle peehen», leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot
olivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä
sanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt
Juken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi
punoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä
levollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: »mite
tehen hen sano veele?»
Jukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli
vanhoja tautinsa arpia ja kertoili:
»Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä
en silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se
mojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan
mäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin
tässä.»
»Mite sine vaadi sitten?» kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen
kielellä ja ruotsalaisella soinnulla.
»Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota», jatkoi
Jukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli
kirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen,
siten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on.
Nämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: »Mite Antti
tehen sanoisi?»
Antti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja
syvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli
toisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka
suurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti
istuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua
työtä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia
viiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista
Anttia.
Mutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon
lukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse
nojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella
itseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät
jäykkänä.
Anttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi
silmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin.
Nyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin
järkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan
oikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman.
Tuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti
lukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta
alkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä
paitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin
lauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja
ensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi
itsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse
sitä lukenut.
Ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja
kasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi
Anttiin ja virkkoi:
»Ja te olitte rakennusmestari?»
»Niin olin», kuului Antin väräjävä vastaus.
Taas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle,
ennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi:
»Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?»
»Niin teki», virkkoi Antti.
»Ja varasti rakennushirsie?» jatkoi tuomari.
»Niin teki», mukautti Antti.
Taas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta,
ennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi:
»Hen keelitsi töömeehiss.»
»Niin teki», vakuutti Antti.
»Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu
kaksikymmene neljes peeve», jatkoi tuomari.
»Niin teki», vakuutti yhä Antti.
Tuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan
päätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan.
Nyt sai keskeytymättä lukea loppuun.
Mutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen
loputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina
korvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas
sivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari
saavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla
valan tekoon.
Kolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille
tekemään todistusvalaansa.
Ne eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta
toistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa
raamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen
toiseensa kiini.
Nyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa
kuni niotut toisiinsa.
Uskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska
taikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille
asettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään
pitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän
havuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan
reväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko
Tapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua,
että hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon
sydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella
yhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian
kaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön.
Kaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi,
joten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä
sisään.
Tämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle.
Pystynä hän siinä seisoi.
Viiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta
oli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti
enemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei
katsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja
siihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä
nyt kysytään.
Poliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille.
Sen luettua kysyi tuomari: »unku teme ny rihist todistet, vala peelle
todistettu?»
Uusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: »Juu, juu,
herra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on
rihisti todistettu.»
»Unku veele mite?» kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin
teeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja
lisäsi: »Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti
todistettu.»
»Tahtoko sine kulunki?» kuului tuomarin koleaääninen kysymys.
»Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo», lisäsi Uusi Hellberg.
»Mite kipuraha sine tahto?» kysyi tuikeasti katsellen tuomari.
»Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin», vakuutteli
yhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän
itselleen palkkaa.
Oikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi
oven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos.
Sen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos
tultuaan hätäisesti virkkoi:
»En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari
tarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.»
Toiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin
suinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo
todistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja
samalla sai vaihtua toinen.
Nyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata
ulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin
valheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä
sanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi,
tuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä
virkkoi: »Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut
oikeaksi.»
Sen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin
sillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa.
Tuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: »Jos hän olisi
saanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen... Niin ... mutta
ne suomalaiset...»
Kaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan
asiaa ja -- jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin --
tekemään lopullinen tuomio.
Pitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista
puheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven.
Tämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun
Antti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista,
kävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi
Hellberg vakuuttavasti kuiskaili: »Kyllä tarttuu, minä todistin
hyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.»
Jukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: »Sinä todistit hyvästi, sinä
olit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä
sanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle», ja sanomatoin
hyvä mieli kutkutti povessa.
Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä
väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa
pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman
alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika.
Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset
kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä
törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.
Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi
oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti
koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.»
Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto
jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun
jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.
Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini,
hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen
yli huoneen.
Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa,
näkyisikö asiallisia.
Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.
Mutta missäs Antti?
Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot,
niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla
ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:
»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty
selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste,
ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta
vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site
tahto.»
Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei
tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin.
Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan,
kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen,
toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.
Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske:
»Sen verranko. Sen verranko vaan... Mitä se siitä pitää... Sen
verranko. Kahleetonta vankeutta... Mitä se siitä välittää? Kuusi
kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran
vaan... Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle... Sen
verran vaan...»
Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja
häpeän arka punastus näkyi kasvoissa.
Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista
tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin
töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin
äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko
oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja
vieri se jo laskuansa kohti.
Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne
masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista
tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki
hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä
äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen
kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään
virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki
lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä
taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko
kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla
ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran
oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja
muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan
toteutunut. Ja huokasi:
»Niin... Sinne oli mentävä... Sinne... Oi sinä kohtalo... Mistä on
sinun valtasi...? Mistä...? Mistä käskyjesi päätös...? Mistä...? Oi
mistä...?»
Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti
piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta.
Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti
tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli
hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.