Jukke ja Antti poliisitutkinnossa.
Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka
läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa
tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies
palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa
poliisitutkintoa pitämään.
Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi
parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli
käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta.
Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia
hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa
vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset
turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että
pysyivät jaloissa.
Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan
varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa
siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan
kirkaisun.
Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.
Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti
pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja
kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt,
istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan
kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.
Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen,
kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä
äänellään kysyi:
»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?»
Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:
»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi,
tietää tämän, voih, uih.»
Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran
tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.
Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.
Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.
Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi,
punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin,
kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä
asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli
tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa
kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.
Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen
mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin
asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.
Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta
ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon
sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun
Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi
nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:
»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»
Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin
ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi
vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla
herrasmurteellaan:
»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella
työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka
on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen,
paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin
mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»
»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä
selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen
vaikuttaa.
»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että
veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.
»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke.
Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke
pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:
»Tuliko se kiljaan, voih, uih?»
Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:
»Kyllä on.»
Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja
rupesi taas jatkamaan:
»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.»
»Kaatoi?» keskeytti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen
pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista.
Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla»,
vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi
Jukkea.
»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä.
Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului
jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.
Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja
virkkoi:
»Sillä kepillä se löi?»
»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan
kun madon tappaja... Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta
Antti vaan löi ja löi.»
»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg.
»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä.
Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta
tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan
surkealla äänellä muistutti:
»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»
»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.
Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti
kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen
työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. -- Olihan
sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. -- Niin, nyt kun ei
tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille
mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi
Hellberg on jo puhunut.
Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän
siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta
tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen
ja lupasi sen palkita.
Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin
mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi
Hellberg on jo puhunut.
Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja
muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin
arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman
punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg
on puhunut.
Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui
tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja
punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi
ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin
mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.
Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja
loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg
oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri
ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun
Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat
ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin
sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä,
nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei
siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety,
arvelivat niitten etsijät.
Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan
jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:
»Paha aikansa menestyy... Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta
siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»
Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin
vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta
kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.
Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat
vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja
moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun.
Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat
joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi
pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti
rautojen liikuttelemiselta.
Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja
katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.
Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan
Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa
suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli
kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin
vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen
kuulemaan nimismiehen puhetta.
Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko
odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja
terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.
Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein
pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi
erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa
äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin
puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta -- mitenkäs muuten --
niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin
kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti
pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei
Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa
pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.
Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska
kiihtymään.
Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen
pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin
yhtä ja toista höpistä.
»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se
mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih,
uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih,
uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.»
»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin
todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun
kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä
väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.»
Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli,
että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen
vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen.
Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille
tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa
nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa
sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä
leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat
kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.
Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen,
hengestä henkeen että:
»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei
ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»
Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen
ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen
palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva
väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään
ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli
kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat
valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan
vankina kolmissa kahleissa.
Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun
havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti
puhellen työntyvän vapaana ulos.
Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia,
jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan
entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.
Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut
vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te
olette tulleet vapaina ja jäätte tänne... Oi lapsi kullat!» -- huokasi
Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi
sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä
olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien
hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa
reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt
olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan
likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat
huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.
Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti
liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.
»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään
Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.
Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan
kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu
poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut
nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä
puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut
muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen
ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea
käsky.
Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli
kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka
häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella
mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos.
Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni
viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä
päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja
tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin
ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.
Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset
pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat,
joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi
paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii
asian.