Jukke tohtorin tutkinnossa.
Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi
tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa,
silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin
teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja
nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.
Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita,
katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä
tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan
ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:
»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen -- joka häntä muka
talutti ja hallitsi -- taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen
tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää
neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.
Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli
näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan
jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan
kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä
hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä
katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.
Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:
»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi.
Ilmankos se niin... Kyllä sen näki, että hyvän se antaa... Ei olisi
uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.»
»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri.
»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa... Mutta
kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi... Miehinä se piti meitä ...
näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne
suuret kalat kutevat.»
Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui
nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään
nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla
kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää
linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini.
Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän -- kuvaili mielessään
Jukke.
Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään
iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on
Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo... No, ehkäpä ensi kesänä
jo...
Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä
tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia.
Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse
Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille
laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja
joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää,
askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän
nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan
Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan
kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä
nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja
ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen
lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen
rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa
ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei
voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni ... lujasti kiini...
kuolen ... kohta kuolen.»
Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä
toisellakaan... Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena
päivänäkään.
Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi
polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei
saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin
kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus
kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen
Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle
matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että
se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja
enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla
käydä ahdistamaan nimismiestä.
Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä
siihen tärkeään toimeensa.
Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui
hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän
vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään,
mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta
pasusi:
»Taappavathaan nuo toisensa... Viimein taappavat... Ensin söi talon ...
häävitti... Nyt pieksi, repi ... poikki luiksi... Nyt taappaa
viimeiset...»
Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä
tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.
Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki
vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas
jatkoi vapisten:
»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä...
Taappaa se sen Juken.»
»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua
antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.
Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät
kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun
hyrskeitä. Ja jatkoi:
»Ei suinkaan Ju ... Jumalakaan salli ... o ... lemaan i ... irti se ...
semmoisen ... ka ... kauheampi mu ... urhamies ... tä.»
Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut,
itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.
Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt
huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»
Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta
matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää
nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen
kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun
tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin
pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne,
huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia
sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»
Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä
kolmantenakaan.
Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä
ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä
terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella
työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla
tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.
Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä
hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.
Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja
selitti, että:
»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä.
Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää
ihmistä. Se se asia on.»
»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen
Antin ystävä.
»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut
Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli
käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen
voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.»
Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta
selittämään:
»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita.
Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö
ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen
puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?»
»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi
Hellberg päätään nyökyttäen.
Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä
Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin
tuomaan.
Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli
itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello
lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin
kattilassa.»
Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään
tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi
nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen
sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja
Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan,
niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö
tulisi sovinnon sanomat.
Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan
virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken
tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja
makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli
Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.