Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.
Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että
lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas
pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet
ilmaan.
Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli
pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin
tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja
näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen
keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat
hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan
vasemalle korvalliselle.
Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien
miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin
ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle
syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu.
Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti
hengittävässä rinnassa.
Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä
enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat
kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:
»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta
täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei
karkaa otus.»
»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti
Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin
Mikkokin.
»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»
»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen
päätään.
»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy ... aikansa
menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa
korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.»
»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg.
»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se
sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne
maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt
pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan
kiitos, se oli viimeinen paha teko... Jo tarttui nyt.»
»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi
Hellberg.
Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas
kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:
»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut
murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut
kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen
ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa
ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa
kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä
vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan,
minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan
nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan
ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan
onnettomassa asiassa.»
»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti
Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään.
»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa
Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.
»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on
asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä
katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun
Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi
vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku
Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne
kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni
vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky.
Tässä on viimeinen käsky.»
»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin
selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja
nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.
Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä.
Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki,
mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni
ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko
asian ydin. Omantuntoni mukaan... Ajatelkaapa sitä kohtaa...
Omatunto... Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala
varjelkoon... Omantuntoni mukaan kuuluu valassa... Niin, omantuntoni
mukaan...»
»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.
»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja
hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan.
Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä
vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään
vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan
rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva.
Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt
niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia
puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan,
kuten omatuntonnekin sanoo.»
»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä
käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen
päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.
»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä
sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.
Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei
tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui
että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa
Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin
voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten
Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi
ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa
kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se
uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.
Ai, ai, miten hauskaa... Silloin on Antilla toista kuin täällä
annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai,
ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja
hykertelivät käsiään.
»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan
Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja
Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti
kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.
»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä
kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi.
Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»
»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin
poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut
siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni
karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.»
»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» -- keskeytti Timolan Salu --
»niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski
kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.»
»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen
kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän
syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja
seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas
kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin
tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi
itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä
hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.»
»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää
Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle
apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun
kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.»
»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme
mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin
palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut
lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia
valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo
tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.»
»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi
kaperrella työtään.
Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka
puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa
yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että
hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.
Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan
kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti
leppymätön.
Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta
monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi
rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti
pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana
laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.