Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.
Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen.
Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja
merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman
iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti
outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat
kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni
ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän
näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele
sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?»
»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja
kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.
»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään»,
jatkoi Antti säyseästi.
»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en
osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä
työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.
Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin
heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että
Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun
päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on
minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä
työtä.»
»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa
palkan?»
»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!»
jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja
hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä
mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen
laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi
että Antilla ja Jukella on pahat välit.
Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä
sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille
työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja
totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet
ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän
rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.
Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on
ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat:
»Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan.
Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa
vahinkoa.»
»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille
palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti.
»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin
oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.
»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.
»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja
siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.
Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta
lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen
virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä,
niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.»
Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä
erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi
semmoinen isäntä.»
Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi
kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti
ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan
pahalla. Näytän isännän käskyn.»
Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke
jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän
käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!»
Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman
halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi
itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut
sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi
mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois
koko työpaikalta.
Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit
häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään
semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja
häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!»
»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida,
ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä
kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei
tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten
joukosta kuiskeita.
Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään
saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.
»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä
luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan
tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen,
vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana
kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset
joukosta.
»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei
märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän
minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.»
»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.
»Antaisin» -- lisäsi päätään punaltaen Jukke -- »antaisin kahdestikin,
antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin
Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat
käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se
löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.»
»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava
muistutus.
»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin
Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.
Ai, ai, että se löisi.»
Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen
huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä,
että en pelkää Anttia.»
Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain
terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin
panehan mieleesi.
»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg,
päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa
silmäänsä pitäen hipallaan.
Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä
ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti
majataloonsa kävelemään.
Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti
vökeltämään majapaikkaansa.
Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan
työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele.
Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.
Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa.
Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti
kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista
huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun
punertavassa ilmassa.
Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin
astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty
mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta
kaikkine osineen.
Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa
helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua,
sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista
silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun
se havaitsee Juken.
Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi,
kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni
viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi
korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:
»Kuka on käskenyt sinua siihen... Kävele nyt paikalla pois työstä.»
Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä
kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin
nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri
yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira,
maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa
välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.»
Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen
sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo
kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti
läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?»
Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten
putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni
räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.
Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä,
sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.
Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien.
Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei
tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat
pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen
vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt
vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön
käsky.
Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken
verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja
ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.
Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa
ja mieli palveli sielua.
Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni.
Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti
kävelemään kotiinsa.
Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut
auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni
kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.