Antti näkee unta.
Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen
rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla
ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri
taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien
viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä
ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi
kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.
Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi
outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan
sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä
töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin
eikä kylmä.
Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli
ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä
alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja
potkitteli se että silmäluomet liikkuivat.
Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta
mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.
Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi
kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se
mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.
Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja
toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen
salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen
tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen
vaipuessaankin.
Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin
likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli
mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi.
Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään
pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa
vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään,
arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.
Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko
puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät
loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen
koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne.
Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän
ja enemmän.
Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon
puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti
lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta
näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää
käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi
häntä syrvännyt että hän heräsi.
Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman
mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:
»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset... Kouluni oppilaatkin...
Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?...»
Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä
mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen.
Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan
sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri
niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen
rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan...
Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset
päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous,
jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle
Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi.
Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein
jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta
se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä
tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat
punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä
kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas
tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin
käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat
niin sekaisin.
»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina
väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti
vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia
lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.
Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se
siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen
Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä
turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon
pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut.
Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen
iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.
Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.
Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle
rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä,
tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään
taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison
Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui
lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi
yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili
lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina
Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.
Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää,
mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli
runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä
kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja
talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä
täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella
noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka
tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät
kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.
Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin
mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä
kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt
pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai
onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä...