Vaarala myydään pakkohuutokaupalla.
Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan
hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila
maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo
ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants
velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan
kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun
ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.
Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän
kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja
turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan
suojattomiksi.
Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa
ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä
painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin
kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja
sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät
pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan
esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut
mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen
kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä
pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt
enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin
sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän
pahoitti kuin hyvitti.
Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin
Vaarala joutuu vieraalle. Tätä -- kuka on Vaaralan uusi isäntä --
riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.
Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen
päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä,
niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.
Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli
muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle
aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän
kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen
humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä
tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään.
Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi
tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat
vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous
rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon,
lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle
suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan
milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa
siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas
silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi
pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä
vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin -- heitä auttoi siivet.
Silloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle
hyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää
myöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle
rannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi
viehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta
ikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta.
Kierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta
ulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun
kirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat
veret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat
»Vaivaistalo... Tuossako vanhuuteni turva ... tuossako... Mitä
kertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas
kuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?...
Huokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia
elämän... Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.»
Kyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään
huutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi
miehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi
katuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon
suurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja
sivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: »Vaarala on
meidän.»
Tuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias
Frantsin mukana kävelemään sen kotiin.
Kotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: »Erosi siitä nyt Juket ja Juken
takaiset rehentelemästä.» Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta
jatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan.
Antti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias
Frantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt
poislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui
vaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne
ensimmäiset sanat »Vaarala on meidän» tuntuivat mielessä somalta. Jos
siinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut
»Vaarala on minun», mutta se »meidän» sana tuntui somalta, että mieli
tuntui ylenevän aivan väkistenkin.
Kauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli
ennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti
ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt
kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin
kotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta
tulen teitä tervehtimään, koska joudan.» Tarjosi kätensä
hyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: »Toivon
teille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.»
Antin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi
jotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi:
»Kiitos, kiitos.»
Sen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet
syntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut
nähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin
itsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä,
että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää
kotiinne ja hoitakaa sitä... Kotiinne... Kotiinneko vielä?...
Vaaralaan, kotiinne... Oi, Jumalan kiitos... Kotiinne... Kotiinne
Vaaralaan...»
Juken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi
leppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä
Vaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen
pahatekoon.
Vanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin
kantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin
lapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan.
Vihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti
kuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän
latvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi
nakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen
viimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli
karsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja
ummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti
kirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli
kaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei
sitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta
taas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki
kokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot
turvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään,
puolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan
harmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti
tuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei
näkynyt Jukkea.
Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke
oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki
muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt
mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi
myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä.
Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi
Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.
Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta,
jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli.
Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä
kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas
Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.