Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa.
Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja
tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei
ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas
äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt
näin tuulella.»
Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan
läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään
illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään
seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin
lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se
kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän
kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei
taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita,
vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin,
mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos
ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti
luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti
varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja
istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden
vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut
riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja
kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?»
»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos,
niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin
puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä
huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen
alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?»
»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus.
»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti.
»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus
ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta
korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.
Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman
nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli,
mistä se syntyi?»
»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan
kylmä, hiljainen murahdus.
»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla
näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin
etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä
lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku
malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta
lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti
leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä
se siihen vaikuttaisi.
Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona
vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun
johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi:
»Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?»
»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti
asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään
puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä
arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne
ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano
sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla,
yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.»
Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle
tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä
leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan
isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui
se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan
niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken
mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne
tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja
itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin
rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja
työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja
vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta
ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.»
Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut
vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen
pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään
puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. -- Otti
laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi.
Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa
päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi:
»Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän
kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se
lienee yhden jo tappanut; tule!»
Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen
latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja.
Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä
ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan
nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö
tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.
Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan
kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä
rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.
Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti
verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja
hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit
sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla
katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.»
Tämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen
ja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken
lähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti
Hannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa
Jukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen
rahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei
kuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä
viittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui
kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin
ja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on
sen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa
retuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille
ja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: »Kun isä on
ampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin
ja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme
elättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.»
»Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita
lintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin», puollusteli
isä itseään.
»Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?» kysyi
Manti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä.
»Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä,
jäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee
voittavansa», selitti isä ystävällisesti.
»Koppelohaukka», huudahti Manti. »Siitä ei ole opettaja puhunut mitään,
tokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?»
kysyi Manti iloissaan.
»Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa
täyttäjän,» mukautti isä.
Sen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen
ulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: »Minä kannan,
minä kannan, et sinä, vaan minä kannan.» Se hälinä kuului kammariin,
niin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: »Kantakoon Manti, se
jaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.»
Siihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä,
rötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi:
»Näinkö minä kannan?»
»Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen», kuului
isän lupaus.
Silloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti
haukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti
lystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta
luikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin
karjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi
Jukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: »Rouvalle
lähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne
lintukeitolle.» Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa
rähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: »Opettajalle
lähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo» ja taas nauraa
rähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli
kartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin
syvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää
ahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa
isälle ja korjasi syötyä tähteet.
Lauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin,
mutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti
ei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt,
käytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti
vaan kuni kone.
Väki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli
kammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen
keinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti.
Antista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun
Hanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä
ruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui
selin Hannaan.
Viimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa
tönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta
käänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen
vastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi:
»No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään ... mitä, sanoppas!»
»Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä
olet», virkkoi Hanna nureksien.
»Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen
tuppi!» huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä.
»Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon», kuului Hannan
varma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän
kaipaa leikkiä.
Antti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi:
»Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi,
ei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä
ja emäntänä.»
Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi
kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta
tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle
niin paha.
»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä
ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu
aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee,
mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei
voinut sanoa mitään.
Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin
itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että
Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka
mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos
mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta
Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi
vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista
enemmän kuin koskaan ennen.»
Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt
vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja
mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.
Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti
itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen
järkähtämättömiä sanoja ja alkoi:
»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan
olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä
ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun
olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha,
mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet
aavistanutkaan.»
»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi»,
muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli
kasvojaan esiliinallaan.
»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin
hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut
vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse
huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää
siltä, että olet niin likellä Jukkea -- kun se on sinun veljesi --
ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt
niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy
minun sinulle sanoa jäykkä totuus. -- En tarvitse puhua siitä, mistä
syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin
omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin
katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia
hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät
talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle
rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä
rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena
ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden
olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli
pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.»
Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus
hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien
virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle
isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi... Heitä
pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi,
kuten muutkin ihmiset.»
»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion
apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen,
sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen
kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten
umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan
on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin
ymmärrät.»
»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna
lupaavasti.
»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken
käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun
sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.»
»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja»,
sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut
olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan
ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun
lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista
seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.
Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa
nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»
»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna
kiireesti.
Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten
luokse.
Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että
»Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin
lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut
olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se
varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne
Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan
velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke
marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.»
»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen
katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä,
en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi
syömään.
Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa
puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja
siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun
vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista
keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella
tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi
parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä
väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi,
niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan
peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin
kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei
näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot
lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan
kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa.
Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että
väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta,
vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa
vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui
olevan onnen lupauksilla täytettyä.
Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja
pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat!
Se...»
»Antin rahat? Poisko Antin rahat?» huudahti Jukke, suusta sanaa
katkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä
välähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa,
päätään punaltaen jatkoi: »Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat
pe----leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi
hämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana
suuta halkaise!» kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota.
»No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!» kielteli
Hanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: »Minä en
kuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule
semmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.» Sen
sanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli:
»Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin
rahat pois?»
Hannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein
sydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea
voittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse
tiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta
milloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille
ruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta
kantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä.
Ei tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui
se parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä
mennä leimottamaan kammariin.
Kammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin
syvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän
silmäyksen Hannaan ja kysyi: »Mikäs nyt äidille on tullut?»
»Jukke ei antanut rahoja», sanoi Hanna ja ääni vapisi.
»No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!» sanoi
Antti.
Hanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse
tahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä
huudahti: »Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä
rahoja?»
Antti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja
sydämmellisesti virkkoi: »No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi.
Kavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan
oikein.»
»Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?» sanoi Hanna ja
kiersi kätensä Antin kaulaan: »Voi kun sinä olet hyvä.» Ja kuumat
kyyneleet alkoivat valua Antin polville.
Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna
viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.
Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen
sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä
makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi
eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra
on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.»