Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa.
Nyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken
velkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke
otti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun
velkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa
ovat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut
takuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin
läänissä mainitun ja tunnetun miehen.
Sitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui:
»Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa.
Lähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea
laillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun
luonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen.
»Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen
markan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan
rahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin,
niin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa.
»Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten
tuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora
mies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en
kiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en
pienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi», vakuutteli Jukke päätä
puistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran
tulee kotiin.
Näin kului vuosia kolme.
Jukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää
mistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias
Frantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät
nyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat
lähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan.
Näihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen
tuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että
Antti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen,
että kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon.
Nyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle
viimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi
Antille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi
haltuunsa isännyyden.
Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana
näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin
rahat nielee koulu.
Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin
aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä
nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.
Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää
sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään
isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt,
ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä
rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa
polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä
oleville rahoille, ja maksamaan velat.
»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha,
vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on
koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan»,
huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja
muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja
hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon
joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.»
Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa
kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä
kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei
sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja
kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen,
pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän
kuitenkin syvällä painolla virkkoi:
»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin
hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä
paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan
hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.»
Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä
häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla
ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta
tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi
rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana
tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri
hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon
vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.
Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi.
Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä -- jonka
jyskytystä hän päivät kuuntelee -- nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua
laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan
mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa
hävitykseen.
Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan
mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa
lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat
talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti
kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka
rukoilisit yötä päivää... Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut,
onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin
tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on
semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten
iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme
Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja
onnemme.»
Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että
koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään
hävittää kouluaan.
Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt
rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä
kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin
esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan
lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita
kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan
mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.
Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina
varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen
erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan
hävitetty, saa siitä omakseen.
Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä
enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei
hänen oma sanansa vaikuta Anttiin.
Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon
kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.
Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen
taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja
Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden.
Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä
sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on
jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta
jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.»
Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen
tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.
Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä,
ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään
Anttia.
Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt
mitä tehdä.
Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti
huudahti:
»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan
tule hulluksi!»
Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:
»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et
anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että
tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.»
Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin
hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla
virkkoi:
»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.»
Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta
aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että
koko pää oli kuin tuulen kopra.
Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla
käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen
miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse
toiselle puolen kartanoa.
Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen
rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä
ihminen olit... Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?»
»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.
Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti.
»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke,
punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen
kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.
Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan
toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.
Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli
pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli:
Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän
surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli
jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin.
Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt
tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.
Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä
väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat:
portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi
kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme,
hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä
tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen
tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä
huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän
yön.