Jukke näyttelee velkakirjoja.
Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän
keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi
oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia
nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion
perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan
kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä
ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa,
kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan
unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas
kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui
kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus
kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi
lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään
ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.
Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.
Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti
kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille
ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut
koskaan.
Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin
ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi
kaikki, mitä hänellä oli.
Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan
luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki
velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa,
siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia
maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen
tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.
Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti
velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon,
joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä,
maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin
tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla
kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen.
Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy,
sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.
Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki
turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi
aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan
tositarpeen.
Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä
antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran
milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen
mukaan kuin tarvitsi.
Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken
selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan
tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia
lain kautta Jukelta saamisiaan.
Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin
pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet
Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt
ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan
saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan
viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan
maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä
tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään
antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.
Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän
asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että
pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen
paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.
Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta
perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.
Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki
velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin
ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti:
»Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa
velkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy
enemmän kuin kymmenen tuhatta.»
Näytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle
yksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän
henkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei
tupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata
tuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti:
»Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka
ovat vielä paperina.» Nämä samat temput hän teki jokahisen
velkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä
velkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta
hätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin
perimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä
periä velkansa.
Nyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja
pää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla
kertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa
maailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja
vakuutteli: »Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.»
Nyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa
olivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin,
jossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä
tyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa,
että tuonlaista ei ole muilla.
Niitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä
kymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo
entinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle
matkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat
vähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta,
ei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi
vanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään
tuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Lamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän
öljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Työmiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita
ennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt
hyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda
kerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa
ryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää
rautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on
kalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja
paperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin
ovat ne parempia.
Viina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat
olivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan
saamisiaan, että sai rahaa.
Rahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän
kerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja
varsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin
vieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään.