Antti epätoivon vaiheella.
Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä
pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti
suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää
Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas,
mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen
partaan ja turkin rintakaulukseen.
Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita
leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan.
Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije
kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin
kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.
Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi
kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki.
Eihän toki.»
Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta
kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön
kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin
ja palkitsi kaiken muun...
Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä
ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.
Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa
rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi
morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä
tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa
vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.
Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja
byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon
Suvannon kaupunkiin.
Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin
viimeistä parantelemaan kotonaan.
Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat:
»Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut
kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.
Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään
maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja
Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut
pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä
kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä
puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton;
joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia
ja rivoimpia.
Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen
hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.
Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin
viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin
alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken
ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät
ymmärtäneetkään.
Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja
jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän
epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.
Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja
Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.
Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan,
mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias
sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja
panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon
asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että
rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?»
huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen
salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän
pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei
heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.
Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin
päin.
Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli
pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä
mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina
kiirehtivät viidakon helmaan.
Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti
sielussaan.
Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä.
Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut
silmään.
Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea
mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän
voi.
Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja
vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.
Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen
on vaan yksi askel... Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti:
»Enkö saisi astua sitä askelta... Ah, enkö...» Ja toivon lohduttavan
voiman tunsi virtailevan suonissaan.
Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä
ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa
elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei
perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon
siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta...
Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen
kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon
kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena
taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.
Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja
syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko
juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä
tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman
näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne
kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen
syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja
riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä
kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä
alas.
Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä
pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan
hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä
rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja
vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan
riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta,
haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä
taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi...
Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin
laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan
pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti
suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä
kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat
korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin
korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen,
jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas
potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä
metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän
ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli
kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa
tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten
vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat
ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta
jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki
pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä
uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia
kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan
muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän
salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen
ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut
sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella
eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni
ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.
Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä
unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että
miten se toteutuu.
Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja
syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen
turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä
kohisevan sateen.
Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:
Lapsille on perustettava kansakoulu.
Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen
palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla
rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun,
voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun
oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia
sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja
kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt
ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin...
Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut
katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai
kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille
kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.
Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli
tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan
olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.
Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen.
Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan
ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit
minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää,
voin kuolla... Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee
pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus
ja ilo hurskaille sydämmille...»