Antti pyytää eroa.
Joulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja
tarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen.
Näillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa
perheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat
niin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia
työmiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei
rahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen
kauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta
tuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta.
Muistutti vanhaa sananlaskua, että »sukea on sovinnon poski», että
erotaan sovinnossa.
Mutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin
rahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen,
miten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo
kärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee
kärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten
tarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun
vuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja
että hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan.
Antti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan,
että »Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.»
Tästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen
isäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten
kyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen
taipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan.
Antti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos
laajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti
säteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui
talvikehdossaan.
Mutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään,
kääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin
eroamaan sovinnossa.
Mutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan
kaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat
että ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat
talon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten
työmiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon,
ennenkun niin on tehty.
Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä
työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä
tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin
lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa
erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen
nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.
Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat
maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja
niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on
aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.
Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt
mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja
jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät,
että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi
syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä
mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin
ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos
lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista
onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan
käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä
iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien
sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni
pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa
käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville...
Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana
vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten
hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä
täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten
hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen
taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta
on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin
lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta
ilosta.
Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää
monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.
Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja
rauhoitti.