Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.
Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa
rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut
kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea
enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin
kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun
Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei
antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.
Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen
tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta
kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun
aikanaan joutuisi.
Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi,
että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin
jo heti edes puolisenkaan tuhatta.
Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin
käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että
»Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen
kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli
päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä
olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan
lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen
pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä
teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri
huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti
miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei
tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun
silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä
ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa
ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten
hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta
kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa,
niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin
ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä,
kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.
Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen
antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken
täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen
näppiinsä rahat pantaisiin...
Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan
kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli
kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että
niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja
tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin
lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille -- arveli
itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan
talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan
rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli
sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena
Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu
ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska
Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen
metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän
ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä,
puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella
kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan
sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen
tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista
kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta
rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten
ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman
luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen
alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»
Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen
edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu
uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa,
niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»
Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia
työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja
kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.