Antti saa tietää ruunikon kuoleman.
Huhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti
tihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin.
Hiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä,
niin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo
kiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi:
»Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.»
»Näkyyhän se maa omansa perivän», virkkoi Antti vakavasti ja käänti
puolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa
hikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille.
Lampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä
rukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet,
mikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä
mitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet
ulkotöihin.
Kaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja
umpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia,
silmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin
avonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa.
Tämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei
Antti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti:
»Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla
talvitamineissa hiihtäessä.»
»Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo
tänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla»,
mukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi.
»Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla
Puiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä
myötään», virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti.
»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman.
Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja
kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta
kiireempää ole.
Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin
irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa
tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä
kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman
oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan
pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta
suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.
Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin
pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan
vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa
pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan
käsiksi alkoi:
»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?»
»En, en koko matkallani.»
»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo.
»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.
Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi
kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se
vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi
olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja
olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin
jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui
kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos
tiedätte.»
Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan
suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui
vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi
sanomaan:
»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.»
»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta
läpi ruumiin.
»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja
vihasta kiehui tummat silmät.
Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole,
että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan
väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui
se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla
painolla:
»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.»
»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo
päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta
suusta kuului:
»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.»
Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä
ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken
markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.
Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli
päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja
siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan,
niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten
läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi
raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa,
pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen
lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä
puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi
suksilleen.
Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin
iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala,
jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä
kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko
olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.
Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun
haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä
makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut
hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä
silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon
luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan
suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat
hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä,
jo vapisutti kamalasti.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran
louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset
olivat tehneet tehtävänsä.
Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka,
muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili
alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne
taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.
Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka
hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä,
oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään.
Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt
päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan
juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat
niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille
sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä
tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä.
Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata
kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia,
itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon
kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin
kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se
jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on.
Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen
puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset
ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan
selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta
unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja
silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.
Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään
mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.
Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi
livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja
siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi
siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi,
ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen
mietittyään kysyi:
»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?»
»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus.
»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti.
»Kuulin... Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti.
Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille
ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken
lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä
puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin
laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään
toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.
Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken
työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään
sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat
juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan
märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala
seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon,
jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.
Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä
myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu
vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja
määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka
johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin
hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin
olleet siinä määrässä.
Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin
voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana
Vaaralasta.
Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken
läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen
erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan
katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee
aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:
»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja.
Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja,
että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa,
lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään
rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole
elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa
ruistynnyri.»
Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä
vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi
veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen
eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes
povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse
puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.
Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan
naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta
isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui
kuontuvan.
Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi
olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän
kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan
rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti
kysyi:
»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?»
»Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi
Manti kainosti.
»Pitäisikö sinne mennä?»
»Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.
»Minkä tähden?»
»Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja.
Eivät anna meidän syödäkkään.»
Isä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: »Tulevana syksynä, sittenkun
kesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään
sitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja
Topias antaisikaan.»
Siihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin
likellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun
tulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke
varastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä
kiroilemassa, jos on voileipä käsissä.