Antti tulee isännän henkirahalle.
Huomenna oli henkikirjoitus.
Jukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi
partansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja
laittautui henkikirjoitukseen.
Mutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi
päättävästi: »Minä menen henkikirjoitukseen.»
Jukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti
sommitella:
»Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan
tulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä...»
Antti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi:
»Minä menen.» Sen sanottuaan meni.
Jukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän
Antin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten
Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä
näyttelemään taas satamarkkasia.
Lohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se
tahtoisikin. »Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan
kanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei... Mitäs joutavia,
että Antti isännäksi!» päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se
ihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän
pannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein
lakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle,
että tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili
työmiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas
väliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi
isännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn
asti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin
sitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa,
kuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun
hänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein
lakimääräinen isäntä.
Mutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke,
Topias ja Joona talonmiehiksi.
Nyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä
moni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan
vähän sapen hajua.
Tästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi
muutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin
asioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen,
kun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti
muinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin
matkallaan.
Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli
häntä tähän tapaan:
»Rakas Hanna!
Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni
kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua
kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan
aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan
raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua
enemmän.
Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota
ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se
vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on
näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme
me vieläkin.
Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun
sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä
päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa...
Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa
ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan
tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin
tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän
kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen
sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä
siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten
kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka
koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan
pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.
Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin
pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi
joutumasta.
Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen
peura.
Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo,
siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.