XX.

Juken mieli Lahnasjarven neitosissa.

Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta

paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin

siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti

Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut

tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin

seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä

ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa,

minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi

saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua

tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin

kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista

ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään,

jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti

pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana,

että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten

jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin

kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat,

hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.

Tämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti

laittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee

jostakin vieraalta kirkolta -- jossa häntä ei tunneta -- hakemaan

morsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on.

Ne ukko Koposen sanat: »Ei suinkaan, en minä luule» puhuivat sentään

paljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha

hevoslanko -- ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin -- ja markkinoilla

näkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä

toivo saada Siiri kihloihinsa.

Tuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän

itsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman

ihtoaikojaan.

Ei tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna,

ei vielä loppiaisenakaan.

Nyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa

ja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana

niissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät

tukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa

saadaan, se siunauksetta menetetään.

Mutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään

mielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan

poikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon

suksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili,

miten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä.

»On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on

Kassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on

Säynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat

kaikki rikkaampia kuin Siiri.»

»Rikkaampia?» keskeytti Jukke ihastuen.

»Rikkaampiapa tietystikin!» lisäsi ukko varmasti. »Ja sen sanon, että

sinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne

eivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä

Siiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein

vähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.»

»Sitä minäkin samaa sanon», keskeytti Jukke. »Vähän kai siitä vatsa

täyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan

niinkuin markkinoillakin.»

»Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa», mukautti ukko ja

kehotti Jukkea: »Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä

taloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.»

Nyt valkesi Jukelle uusi päivä.

Nyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että

lihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin

julkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin

tavallinen talon poika.

Hän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja

punaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen

lehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo

tiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää.

Nyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat

lypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa

maitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa.

Ja sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain

hulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa.

Tästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä

vähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna

lapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän

kynsiin lehmien anteet.

Tämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia.

Hanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi

maidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea

kuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies

jaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan

luonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä.

Nyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen

siten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki

omalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä

tuulella.

Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se

avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja

siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki

melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan

itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten

sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä

pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen

suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja

hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja

kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento

kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen

ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli

taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä

asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti

kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle

käskyjä annellessa.

Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt

Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin

välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.

Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja

muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut

tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että

kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.

Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt

lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi.

Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti

tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun

saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten

siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan

ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.

Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä

kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.

Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja

käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja

urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se

ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan

muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut

panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa

maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut

itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan

syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän

noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei

kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään

kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä,

muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.

Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä.

Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä

hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle

asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.

Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin

työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt

eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen

ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä

kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan

entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan

isäntä.

Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei

löytyvän toista koko kirkolla semmoista.

Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää

olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne,

siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä

valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan

kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät

meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen.

Meillä ei ole akkavalta.»

»Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut

isännän», vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan

sitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen.

»Elä sun sano enää», mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui

selittämään: »Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan

Tahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta

palatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä

en olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan

Tahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä

kantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.» Ja muistutti vielä

Jukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän

sen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan

kiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi.

Työmiehet siihen vakuuttivat: »Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen

sijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen

tähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.»

»Se on tullut, joka on tullut», mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja

kehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan

onnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti

työmiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon

kuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon

vihallaan nostamia valheita.

Hanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa.

Hänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä

kaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon

kuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon

syytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja

jaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä

toivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja

enoiltaan, että mieli murtui itkuksi.

Mutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin.

Ainoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden

vanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään

eikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja

työssään onnistuu hyvin...