XIX.

Ruunikko kuolee.

Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa.

Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui

katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan

hoitoa pitkältä taipaleelta tultua.

Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna

ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin

epätoivoisesti huudahti:

»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi

iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa.

Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:

»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä

ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä...

No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?»

Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:

»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman

laukun... Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni

huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.

Hanna aukasi tallin oven.

Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen

pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda

harnimaan.

Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä

ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi

sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä

pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi

päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät

mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui

Hannan mukana menemään pilttoonsa.

Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen

heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen

puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi

sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan

kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin

lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja

lähti pois.

Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja

se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä

niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta

nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella

siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä

murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.

Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken

hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun

ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon

saaneen appeensa syödyksi.

Mutta tallista rupesi kuulumaan komina.

Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi

ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi

piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja

juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului

outo jytinä.

Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti

väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi

tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan

voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen

korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella

huokauksella.

Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen,

ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että

kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi

kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on

Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken

turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke

pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei

päässyt sen turpaan mistään kautta.

Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä

kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan

huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin

Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit

antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.»

Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt

jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.

Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa,

itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan

kartanolla sinne tänne.

Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken

kertoilevan toisille:

»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin

niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä

hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä

palannut, niin ei olisi tuota tullut.»

Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja

katkeran ivallisesti vastasi:

»Mahdoit antaa enemmän vettä.»

Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien

kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä

sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta

päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai

toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.

»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten

se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin

turvapuulle... Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy»,

sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat

hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken

ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen

kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä,

kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.

Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei

oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään

tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen

rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi

kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti

olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun

syykseni.

Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja

nukahti rauhaisaan uneen.

Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja

voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka

pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat

tanteressa.

Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut.

Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä

ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.

Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta

liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat

ojennettuina suoraksi kuni puikot.

Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei

ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos

voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat

kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet.

Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi

voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei

sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa

paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan,

päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja

siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät

menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja

näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä,

kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut.

Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.

Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä

ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin

ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.

Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.

Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä

katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja

tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä,

niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä

talviyönä.

Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä,

onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi

heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»

Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi

antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen

kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin,

saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.

Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja

saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn

sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen

silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä

kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun

uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä,

aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista,

pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella

itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai

vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli

aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.

Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla

selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.

Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän

selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut

ajamassa hevosen kuoliaaksi.

Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi

sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli... Millä

hyvitetään... Millä...

Kahleeton vanki: Elämäkerrallinen kuvaus · 第 30 / 52 题