Ruunikko kuolee.
Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa.
Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui
katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan
hoitoa pitkältä taipaleelta tultua.
Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna
ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin
epätoivoisesti huudahti:
»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi
iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa.
Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:
»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä
ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä...
No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?»
Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:
»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman
laukun... Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni
huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.
Hanna aukasi tallin oven.
Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen
pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda
harnimaan.
Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä
ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi
sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä
pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi
päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät
mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui
Hannan mukana menemään pilttoonsa.
Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen
heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen
puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi
sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan
kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin
lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja
lähti pois.
Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja
se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä
niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta
nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella
siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä
murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.
Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken
hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun
ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon
saaneen appeensa syödyksi.
Mutta tallista rupesi kuulumaan komina.
Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi
ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi
piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja
juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului
outo jytinä.
Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti
väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi
tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan
voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen
korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella
huokauksella.
Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen,
ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että
kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi
kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on
Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken
turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke
pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei
päässyt sen turpaan mistään kautta.
Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä
kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan
huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin
Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit
antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.»
Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt
jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.
Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa,
itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan
kartanolla sinne tänne.
Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken
kertoilevan toisille:
»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin
niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä
hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä
palannut, niin ei olisi tuota tullut.»
Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja
katkeran ivallisesti vastasi:
»Mahdoit antaa enemmän vettä.»
Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien
kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä
sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta
päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai
toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.
»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten
se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin
turvapuulle... Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy»,
sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat
hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken
ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen
kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä,
kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.
Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei
oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään
tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen
rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi
kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti
olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun
syykseni.
Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja
nukahti rauhaisaan uneen.
Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja
voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka
pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat
tanteressa.
Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut.
Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä
ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.
Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta
liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat
ojennettuina suoraksi kuni puikot.
Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei
ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos
voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat
kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet.
Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi
voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei
sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa
paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan,
päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja
siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät
menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja
näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä,
kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut.
Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.
Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä
ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin
ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.
Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.
Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä
katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja
tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä,
niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä
talviyönä.
Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä,
onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi
heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»
Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi
antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen
kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin,
saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.
Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja
saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn
sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen
silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä
kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun
uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä,
aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista,
pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella
itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai
vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli
aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.
Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla
selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.
Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän
selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut
ajamassa hevosen kuoliaaksi.
Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi
sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli... Millä
hyvitetään... Millä...