»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat
suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi... En kuitenkaan usko
kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.»
Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja
kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen
tänä iltana?»
»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti
mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät
äsken kotiinsa.»
»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti.
»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä
paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.»
»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke.
»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä
olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin
tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi
pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä
jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä
on tuulen väki.»
»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne
minusta, missä minä olin?»
»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.
»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille
eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin
teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin
kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne
Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse
kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin
pitää tehdä.»
»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha
valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään
kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä
minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.
»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan
milläänkään?»
»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi
toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois
markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko
lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon
kihlauspäivästä ja paikasta.
Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa
siitä jo tiedon.
Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin
halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi
markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän
sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan
ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan
näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.
Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä
juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua
tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke.
»Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja
sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun
antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella.
Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se
on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet ... jos nyt olisi Siiri
reessä... Jos olisi... Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää,
vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin
päin... Jos olisi Siiri reessä... Ah, jos olisi... No, vielähän kerran
onkin... Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko
silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa.
Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No
ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se.
Ja eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun
sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret
tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne
kaunistavat paljon... No, kotona sitten...»
Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin
kankeasti kömpivän ruunikon.
Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se
onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon
pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea
siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan
markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi
hoikistunutta ruunikkoa.
Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle
aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin
koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos
olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi... No sitten vasta ehkä uunna
vuonna.»
Sitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja
oikasi ruunikkoa matkalle.
Ruunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan
tajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että
juoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti
kävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin
vielä toivoi hoitoa.
Jukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä
enemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri
hammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi
juonet. Lähtisi varmaan.
Jo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan.
Oikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke
rekeen ja uhkaili: »Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et
juonittele akoille, nyt lähtee juonet.»
Ruunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin
ystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä
ymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea.
Mutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä.
Ruunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja
rupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet
juoksemaan.
Mutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut
haittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui
oikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla
asettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: »truu,
soo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu
soo... Tokko juokset. Truu soo»... Otti kaarakkansa ja rupesi
pieksämään. »Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet.
Vai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse,
vai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et
juokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.»
Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan,
mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja
mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta
tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja
uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et
juokse.»
Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi
ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.
Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle.
Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka
silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui
Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan
ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet.
Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi
tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta
kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.»
Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.
Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni
salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan
miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun
selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja
Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi
mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon
suututtanee.
Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle
nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.
Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo
piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja
siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja
veri juoksi sieramista lumihangelle.
Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:
»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista
hevosparalta... No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei
kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt
on siitä hevonen.»
Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa
kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja
puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.
Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se
oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku
Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä
kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa
hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?»
Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.
Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken
ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo
hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä
hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä
kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla
tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja
kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin
Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä
ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä,
ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen
käsistään.
Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin
korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen
tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi
Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä
hangelle ja ärjäsi:
»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan,
jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta
selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole
koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla
huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.»
Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken
lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä
kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen
lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on
Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää
kuin paha mustalainen...»
Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran
käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään,
vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei
saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon
hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma
juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että
Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.
Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.
Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja
ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta
päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei
raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se
turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo
niin likellä asua.
Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla
järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin,
puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa
eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi
ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.
Jukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen,
ruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon
lohduttavat sanat: »ei suinkaan» ja »en luule» -- eikä tiennyt mikä
niistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun
ensimmäiseksi.
Järki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein
pahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin
kohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä
toinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin
tilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan
kummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi.
Siten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko
yritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle
tielleen.
Ruunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko
povessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi
verta sieramistaan.