Jukke pääsee putkasta.
Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä
lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen
suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin,
kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja
toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen
silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi
pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina
ollessa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon
kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.
Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen
yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa.
Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon
heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan
sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa
korttikaarista...» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi
korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin
tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti
poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein
hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka
loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko
parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat
pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun
näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan
hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea
vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan
liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke
seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.
Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni
koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen
epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä
jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin
siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen
selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan -- mikä on
tehtävä, mikä jätettävä.
Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten
muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan
saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska
täällä ei näy ihmisiä.»
Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.
Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin
Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan
huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita
hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta
Juken seikkailuja.
Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä,
että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:
»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla
kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.»
»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla
tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että
jossakin se on muualla.»
Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:
»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se
alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.»
»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko
iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja
kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna
ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen
äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja
nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että
eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä
loukkoon.
Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen
vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja
käänsi puhetta toisaanne.
Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli
vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista
kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä
valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan:
kas tuossa.
Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana,
niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:
»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?»
Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko
homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit
oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin
poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut,
ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten
naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät.
Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa.
En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.»
»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko.