Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.
Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä
pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä
isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»
Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen
luokan isännäksi».
Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa
muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin
taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani
ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti
sitäkin ja virkkoi kiivaasti:
»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.»
Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen
lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä
tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä
eikä pöydän alla.
Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei
uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun
narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa
häntä säikäyttääkseen.
Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään
oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi
olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä
tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti
kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»
»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului
kiinteät vastaukset.
»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se
on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.
»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät
vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki
uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki
Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja
lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa
puolesta.
Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon
talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen
ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi
sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.
Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat
kallistettiin tyhjäksi.
Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun
sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki
tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi
heti lompakon maljan kallistettua.
Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja
pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä
ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei
kellään ollut lompakkoa.
Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli
lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies
hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia
rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.
Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan,
niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun
neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan
rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa.
Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi
lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja
juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi,
silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.
Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se
masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset
sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta
näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän
kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne
rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut
olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin
kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama
kolme tai neljäsataista siksi aikaa -- kunnes Antti kotiutuu. Sitä
paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten
hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin
Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon
peijaiksi ja kehahteli:
»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei
itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti
sanoi jo pienenä, että elä itke.»
Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken
luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää
pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi
itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole
millänsäkään.
Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:
»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä
pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin,
myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri
semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke
ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.
Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki
tehtävänsä.
Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi
ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan
alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin
naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa,
ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä
pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut
sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt
löytyivät sentään uudestaan käsille.
Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet
rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.
Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi
hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi
näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon
ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella.
Arjasi suun täydeltä:
»Hiljaa miehet... Minä isäntä olen!»
»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus.
Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä
isäntä olen!»
»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen
sana.
Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä
käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen.
Minä näytän teille että minä isäntä olen!»
Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen,
sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.»
Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin
vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä
isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja
rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat
alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen
kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että
riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.
Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan
poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän
palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia
sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni
kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja
samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.
Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan
kuiskutteli poliisia:
»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te
minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä
neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä... Tuota,
ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas.
Ettekö kuule?»
»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan
matkan mukaan.
Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa
tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun
ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten
päälle, niin saivat mennä matkaansa.
Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin
järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai
vastauksen:
»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.»