Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.
Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin
pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa
kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle
puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla
maksavansa.
»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa
ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.»
Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan
vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä
hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin
puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se
kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.
Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri
tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa
valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.
Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli
käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon
kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli
käskenyt.
Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja
iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.
He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt
näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin
kihlauksen.
Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista.
Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee
asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa
viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen
kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.
Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä
heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät
senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa
vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.
Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli
eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla.
Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita,
Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.
Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin
pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja
kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä
olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on
tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että
harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia
tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan
kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?»
»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin
puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on
uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut
kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa --
siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies -- sanoi, että
nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei
kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista
tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin
ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte
myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.
»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut
vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en
tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla
ajatelematta siitä... Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei
olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi
ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan
samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan
sydämmellä».
Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken
puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat
olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät
kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole
kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.
Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei
joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin
sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi
palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta,
tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias
tarvitsi taikakaluja -- kalan maksaa, sydäntä ja sappea
kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa».
»Ja siansappea», keskeytti Jukke.
Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi
muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten
ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja
polttivat kykäitä kuin hurjat.
Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin
ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:
»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki... Se ei ole
vielä kaikki.»
»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja
raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin.
Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä
pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului
niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi
lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.
Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua
löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin
sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja
turvallisella mielellä alkoi:
»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan
koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja
saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja
tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on
entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin».
Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin,
kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta,
Siirin perinnöstä.
Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi
puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä,
niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä
ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti
körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja
äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin
päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja
milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin
nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on
tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää
pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja
semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.
Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja
kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka
istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen
ystävällisesti.
Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta
markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä
kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän
muutenkin sai nähdä markinameininkiä.
Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken
tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan
tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä
lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.
Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja
samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä
kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä
löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen
pullon.
Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama
kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko
Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia
pullon ja kaksi lasia.
Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit
tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään
ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken
sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.
Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo
konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä
lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea
nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille
viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen,
minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin
minäkin, me olemme isäntiä me.»
»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo
iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.
»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!»
toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.
Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti,
niin yksi kuin toinenkin.
Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti
täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää,
jota heti tuotiinkin.