XV.

Jukke ajelee Siirin kanssa.

Suvannon kaupungin markkinat olivat käsissä.

Jukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo

markkinain aaton aattona.

Uusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin.

Samoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä

oli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja

valkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta

sillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut

asian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin

alaston.

Kihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko

Koposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä

kaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin.

Landerissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin

tulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista

tulevaksi.

Ei alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli

Jukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat

vilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään

välistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä

vähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin

täytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että

pääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin

tulisi. Ja tulihan se kuin tulikin.

Koirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa

korotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin

kohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi

itsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja

pälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai

luvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen

näköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon.

»No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin», kiljasi Jukke ja

ojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa.

»Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä,

ennenkuin saa sanansa syödä», virkkoi ukko vastaan tervehtiessään

Jukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin

kasvoihin.

Hevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja

juotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon

emännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi

ukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä

odotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja

nyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti

punastunein kasvoin virkkoi:

»Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne,

että yhdessä ostettaisiin tuota ja...»

Jukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys,

niin katkasi heti.

»Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.»

»Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset», vakuutti Jukke.

»Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan

vaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset», mukautteli ukko.

»Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne

otetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä», toisteli Jukke ja palavin

silmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen.

Kihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten

laitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken

pidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan

tervehtimään Siiriä.

Jukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että

Siiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin

asioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua

toisiinsa.

Siiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima

kävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman.

Vaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti -- joka oli

lähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi -- lähti mukaan, niin lähti

Siirikin. Ja kävellen joukollaan -- ettei kukaan huomaisi mitään --

mentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen

uuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla.

Eikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka

kiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä

kenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se

istui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään.

Kuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon

kaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa

kaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla

Tihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja

rauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään

ruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että

senlaista elementtiä olisi olemassakaan.

Ruunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut

ja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua

Jukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin

lähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa

ajatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä

pakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui.

Mutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään

takaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten

se ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien

hoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin

askeleet, kun se hiostuu.

Siiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin

ja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi

sanoi:

»Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin

tällä kyydillä.»

Jukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli:

»Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen

hevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista.

Tämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri

tuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on

ensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.»

Siirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi:

»Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois... No, oletko sinä hullu.

Hyvä ihminen, käännä nyt pois.»

Tämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta

samassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa

tuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen

jälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen

ja siten turtinttanut kasvot.

Siirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan

palelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli

kasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään

hätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan

kyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään

painaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi,

että näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan

suuntaa.

Juken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri

äitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa

kiehtoutunutta lunta.

Mutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti:

»Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan

kasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.»

Siiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: »Eihän toki.» Minä lapasillani

painoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri

paennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois

kädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun

sormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät

liikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät

hätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti:

»Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi...»

Lähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään

majapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke

riipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen

talliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla

hän jo portin ulkopuolella tapasikin.

Silmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä,

kävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli:

»Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä

jollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile,

siansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile.

Siihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on

hyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on

siansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä.

Meillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile,

siansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se

siansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.»

Siiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä.

Juoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa.

Majapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen

äitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella

hieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli

kotimiehenä.

Mutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot,

niin ukko kauhistuen kiljahti:

»No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut?

Ajoiko joku päälle vai miten?»

Kauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti

asiaan ja alkoi kertoa:

»Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen... Vähäsen paleli

kasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei

tule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan

mainiota.»

Ukko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin

Siirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta.

Sillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa

tai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä

on. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan

luusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei

vaan tullut tietoon.

Mutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan

viinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle

polvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä

viinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja

kasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi

ukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin

kolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten

kasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi

viinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat.

Tähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta.

»No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt

ei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä,

sanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi

käteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä», laverteli Jukke

ihastuksissaan.

Vaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin

kasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin

tiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki

kipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne

paloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois.

Siiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten

päällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä

rupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja

kiilteleväksi kävi pinta.

Ukko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja

lunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään

ollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän.

Nyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti

majataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan

markkina-asioista.

Mutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella

hänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja

hätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko

ei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan

pimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin

kanssa.

Sen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään.

»Eikö sitten myöhemmälläkään?» kysyi Jukke hieman vapisten.

»Ei tänä iltana», vakuutti ukko tosissaan.

Jukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi.

»Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset

kuninkaalliset kihlat saattaa ottaa», ajatteli Jukke. »Ja siihenhän se

kerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi,

kuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee

lämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan

se ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin

kasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi

kaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla

minun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla

siinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi

kihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja

hurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon

kupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin,

niitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan... Maltoinpahan

minä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa...

Eikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät,

minkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt

vihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa

pitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä», hyvitteli Jukke itseään,

vaikka mielessä oli syvä epätoivo.