Jukke hankkii isännän nimeä.
Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.
Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja
lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan
jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa
uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja
laittoi muutamia sukkaparia.
Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi
jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin
puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.
Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja
kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät
saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla
housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki
päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin
käveli kammarista suksilleen.
Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän
lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat
käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin,
nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti
pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi
rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen
pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina
kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi
isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten
suojaan.
Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään
palasivat kammariin takasin.
Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset
akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin
silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät,
että isä meni kauvas.
Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui
ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia
kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin,
toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen
lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.
Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni
kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui
tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se
Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa
isännän nimeä.
Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin
nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi
taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna
oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä
kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton
rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi
Jukeksi.
Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta
vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.
Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä
aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi
ilmoittaa, kuka on isäntä.
Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä
asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin
hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa
tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.
Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja
emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja
vakuutteli:
»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen
isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa.
Minä olen isäntä kotonani.»
Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan
lähtenyt talosta pois, niin sanottiin:
»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.»
Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin
kuulumiset:
»Mitäs Jukelle kuuluu?»
Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki
asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».
Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta
reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto
ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen
tekijää ei ollut kuin kaupungissa.
Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua
markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla
markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan
reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat
kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin,
semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä
ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista.
Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi
heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi
saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla
tilata ne markkinoiksi.
Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä
oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan
reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta
käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo
tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä
kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia
ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä
tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä
olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun
tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä
kaupungista palatessaan.
»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.»
Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.
Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista.
Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon
ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.
Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja
Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.
Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää
näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän
eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä
isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan
samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului
vastaus: »Minä isäntä olen.»
Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan
kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin
suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana
lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan
takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois,
kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle
yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi
hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että
»lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen
pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä
se »mutta» merkitsi.
Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen
lisäyksen että:
»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe
kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole
puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.»
Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän
kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen.
Tästä kammarista perheineni pois... Puhu toki koirille sellaista ja
muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin
soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta
halkaise... En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi
tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa
tällä sanalla.»
»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois.
Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka
tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan...»
Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.
Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja
veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo
usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen
purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi
haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi
kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun
hermostoon.
Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien
tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi
kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten
tietämättä.
Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan
tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien
lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät
niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin
kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että
asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.
Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut
terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja
lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti
haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan
tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä
Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka
häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan
kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.