Antti perheineen muuttaa Vaaralaan.
Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine
perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.
Viime yönsä vietti Antti Tannilassa.
Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin
henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda
lepoa.
Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin
terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista
asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta
siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä,
ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita
kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä,
niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois.
Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua
lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi
Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.
Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla.
Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava
soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin
että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.
Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan
kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun
harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio
nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun
nousta kummulle.
Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen
ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle.
Mutta tunsi hyvän olevan olla.
Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä
jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin
kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien
pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat
muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin
ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.
Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton
silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi
avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha
tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin
lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään
tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli
ja suonissa virtaili lämmin veri.
Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin,
jolla istui.
»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset
vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa
ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun
liepeillä kiirehtivät näkyviin.
»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara
alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä
näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran
avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.
»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa
täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.
»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen
käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan,
kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja
elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.
»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman
voiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on
kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet
taivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun
kotini... Se on selittämätöntä.»
Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan,
muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja
selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen
syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin
liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin
olla.
Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä
kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon.
Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti
vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta
kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.
Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat
perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki
etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus
täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.
Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin
istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan
rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.
Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle
luvattiinkin.
Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin
poistuivat kammarista ja jättivät yksinään.
Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat
oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo
myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen
tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla
katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun
juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja
kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.
Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi
kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.
Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi
napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet
lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset
valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä
pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.
Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa,
naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla.
Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua
sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta
isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui
päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen
virkkoi:
»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme,
kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti
mekin panimme pillit pussiin ja...»
»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti
äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:
»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.»
Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja
pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:
»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet
päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.
Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti
isän lähelle tuolille.
Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän
katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja
vuorien, järvien ja virtojen nimiä.
Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen
pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja
nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas
kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla
ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne
tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää
Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle
luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki
muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli
jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät
poikansa puoleen.