Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa.
Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja
puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla
ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha
ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se
siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt
syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei
perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten
tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei
tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä
painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa
ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa
saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko
homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut,
ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei
sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että
puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.
Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta
sai vaan vastauksen:
»En tiedä itsekään.»
Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun
päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen
Vaaralaan muuttamisesta:
»Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta
vastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en
voinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä
voin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?»
»Eikö tuo liene osaksi siitäkin», virkoi Hanna tyynesti, »ja paljokopa
tuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa
pahana... No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet
ajatellut?»
»Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana», vastasi Antti
iloisesti ja päättäväisesti. »Se on se, että sen asian kanssa saat sinä
tehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä,
niin se on minullekin.»
Hannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen
pohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan
mitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen
raskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja
silmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli
kuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää
riehakan hulmuavan tulen.
Hanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut
mitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin
kallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille
ja lämpimästi virkkoi:
»Voi, kun sinä olet hyvä.»
Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei
päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on
hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein
tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko
puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä
ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan:
»Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä
tuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun
ne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän
ovat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri
lienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin
suhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto
rupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän
asti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun
ovat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan
niistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä
pitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin
eroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes
kymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin
talvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa
kotoa.»
»Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!» keskeytti Hanna kauhistuen.
»Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta», jatkoi
Antti. »Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi,
niin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin
ilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä,
että minä omituista kassaa kokoon.»
»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla
on?» keskeytti Hanna.
»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun
minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin
mitäs minä näillä tekisin?»
»Entäs tuon oriin?»
»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää.
Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön,
ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja
jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.»
»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee
sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna.
»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se
homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty,
että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään
Vaaralaan.»
Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken
kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin
olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken
kanssa väittelystä. Sanoi vaan:
»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan
entäs isä?»
Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi
suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon
tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:
»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin
sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin
siinä olisi silloin kotini.»
Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään
olemaan.
Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui
Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia,
kun kuuli, että hän on jo kotona.
Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja
mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.
Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti
puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan,
vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin
saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.
Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea
myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen
lieneekään kotoisin ja peräisin.»
»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja
ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta
taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai
mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen,
semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa
höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan,
sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois.
Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja
tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan
vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa
istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun
pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen
enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt
takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa
ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä
tänäkin päivänä... Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet
ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan
samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.»
Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:
»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot
tulotkaan.»
Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä
korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan
kertomustaan tosissaan:
»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan
siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen
suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen
sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä,
pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja
tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat
elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä
yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös
esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon
niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan
patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää
kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen
kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.»
»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti
naurahtaen.
Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:
»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole
mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen
suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä
mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin
saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin
oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se
kyllä asia on.»
»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä
mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat
selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti.
»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla
kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului
kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan
viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.»
»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä
säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten
kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.»
Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen
suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja
vereksistä retkeilemisistä.
Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen
kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti,
niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.
Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään.
Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se
seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa
pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.
»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun
Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen.
Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se
takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea
ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan.
Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen.
Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan
senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan
muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta
aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan
ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä
oli kotona.