Jukke kielittelee Hannaa.
Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että
eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin
selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja
antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä
tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä
aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma
olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli
ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.
»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä
asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa... Silloinko
tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas... Ei,
ei... Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja
siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.»
Katseli taas kirjettä.
»Suuresta merkityksestä isänmaallemme... Tuo on liioteltua. Jos saisin
olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme
verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta... Mitä maksaa tämä pikku
Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan... Vaikka menisi
kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi
mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja
asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole
haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään.
Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä
kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä
voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa
itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään,
omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä
isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä
mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä,
kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen
suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.»
Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä
enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen
muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä
viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja
vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan
muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen;
hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin
Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa
sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua
vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on
yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa
minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei
ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka
on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja
kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi
katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja
mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset
tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka
tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle
pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi
nukkumaan.
Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan
navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin
sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt,
niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:
»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa
sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi,
että pois piti lähteä.»
»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli
äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?... Mikä se sitten on Antti muu
kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.»
»Hym ... kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä... Ei se ole kaikki
kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.
Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään
ja syvällä inholla virkkoi:
»Hyi... Minä en usko semmoista Antista... En usko, en vaikka.»
»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin
minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä»,
kertoili Jukke tosissaan.
Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:
»Hyi... En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi... Mikä sinun nyt
pani puhumaan Antista sellaista?»
Jukke rykäsi ja jatkoi:
»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle
on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen
tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen
humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä
meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa
hurvitella.»
Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:
»Huih... Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä
paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen...
Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun... Olisinko hullu, kun
laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä
osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti
tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»
Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi
asialliseksi:
»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon
nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin
tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt
sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa
tekee... Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii?
Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en
Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko
minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan
moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin
kanssa.»
Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa,
niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:
»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää
koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää
suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön
tapansa... Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista
pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»
»Minä pitäisin huolta! Hyh... Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se
joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi
Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta
mitään.
Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri
päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan.
Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja
omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen
kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten
Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin
sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.