j. n. e.»
Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat
siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se
niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme
muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea
mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin
merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään,
vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen
vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa
kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi.
Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu,
kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne
ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa,
kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla
tukkilaisena.
Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja
alkoi vaikeroida:
»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille
tämän talon... Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut,
niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin... Se isävainaan uhkaus,
että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä
uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa
Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta
Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt
sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi
yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti
niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi.
Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme
Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos
sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi.
Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi... Niin olemme Juken kanssa
tuumanneet... Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni,
kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt
on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön
kappale taloa hoitamaan... Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos
kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»
Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi
niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan
aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään
vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä,
hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli
aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi
vastenmieliseksi.
Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä
sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut
sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli
olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä
mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:
»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen,
kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin
Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole
usein käynyt talossakaan.»
»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että
sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin
tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin
siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene,
ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»
»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt
olisi emännän tila.»
Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:
»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle,
jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen
emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon
ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista
selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä
on sen parempi kuin olla yksinään.»
Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua
siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja
ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi,
niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi
lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän
tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet
itsestään.
Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa
hoitoon.
Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa
päälleen ja alkoi lähteä ulos.
Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä
suusta kysyivät:
»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»
»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja
tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.
Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman
epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei
menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se
talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi
rauhallisena toisten luokse tupaan.
Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa.
Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena
hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta
välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän
ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole
mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia
ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi
rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi
kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti
varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen
oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille,
samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.
Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain.
Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin
raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi
mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa
valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen
täältä.
Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään
ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja
toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on
talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on
velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa
tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs
nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi
lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on
tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen
vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta
pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä
Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin
tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon
kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan
aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan
asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka
tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele.
Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan
hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan
ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki
siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni
köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa
rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa
hommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa
Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on
kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla
syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen
pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona
oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin
kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin... Mutta mikä
on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila
perisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta
mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se
vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi
niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja
tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään
kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä
korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään
asiaa... Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa
yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua...
Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin
kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä
isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta... Mahdotonta.
Seitsemän kertaa mahdotonta.»
Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen
käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää
tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan
pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä
ja kaukana.
Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti,
että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin
odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä
vaan tallissa, ja hän palasi kotiin.
Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.