Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.
Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan
sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale
kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan
hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta
hiljalleen lainehtien.
Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli
kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan
Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään
hiljaa, että isä saisi nukkua.
Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle.
Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:
»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun
Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti
kiinni, että seinä jymähti.
Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman
hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona
ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin
suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta
pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn.
Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti
lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:
»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.»
Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän
kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.
Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui
vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.
Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon
piehtaroimaan, niin kysyi:
»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä
minulle tänne.»
Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä
tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.
Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa,
laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että
Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja
antaisi hänelle.
Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi
namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun
sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.
Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut
oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin
puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut
pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui
toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli
Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:
»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla
tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt
minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin
koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika
pötköttää... Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset,
aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että
sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi
illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin
paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on
kyllä hoidettu.»
»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten
kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen
ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.
Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo
aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi
isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä
iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä
lapsia.
Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona...
Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän
lähde isä enää... Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea
tänne ikävöimään... Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä
on... Ethän lähde?»
Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla
vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä
ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja
päättävästi lausui:
»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on
urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan
hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän... Sitten kun
tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi
päivikseni.»
Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:
»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»
»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on
leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen,
joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.
Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti
tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla
isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen
yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin
merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli
maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja
pyynnöstä.
Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin,
että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun,
siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:
»Mihin se nyt isä lähtee?»
Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:
»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»
Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi
sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:
»Läbdettepähän.»
Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:
»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa
kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee
kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan
tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla
hiihdellä, niin sitten vasta lähden... Ja sitten kevään kauniina
päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas
yhtä lysti kuin nytkin.»
Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti
äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan,
vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se
vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.
Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan,
kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan
nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:
»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»
Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym,
tukkilaisen isänmaa, missähän se on... Pajupensaan takanako joen
rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa...
Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto
huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu
rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko
pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa
ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Kaikkia sitä kuulee...
Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna ... kyllä minä vielä
selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen
isänmaa... Vie koirille semmoinen valtakunta».
Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei
siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on
liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti
kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma
tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi
taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa
maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä
hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen
palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla
jokirämeitä... No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko.
Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä
sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole
paljas siipi ja haarikka pöydällä... Onni se on ihmisen purje. Sen alla
sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet,
jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se
on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella.
Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni
kotiaan.
Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:
»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»
»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy
lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.
»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.
»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on
niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»
Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja
virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:
»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun
muuassa näin:
Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja,
joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä
löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme
muinaisuuden satakaari valmistetaan.
Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme
muinaiskehdon tutkimisessa.
Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.