Antin tulijaiset.
Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi
nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi
pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein
istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne
istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat
iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei
matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili
matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan
kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä
toistaiseksi.
Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän.
Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää,
natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten
isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli
kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.
Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen
juontiastioista ja ystävällisesti muistutti:
»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto
isää.»
»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti.
»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi
kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että
lintukeitto on isän lempiruoka.»
»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa
todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn
ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta
matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä,
pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos.
Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa,
varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman
harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä
saappaitten varsien suista.
Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke
syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi
kuiskutella:
»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole
niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun
katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon
kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä
jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä
oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda
sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten
tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun
nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään
niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan
ja tuhlaamaan rahojaan... Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin
kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.»
Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen
ja kuiskaten kysyi:
»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?»
»No ymmärräthän sinä nyt sen verran... Selväkö se on, joka sillä
tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan,
nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä
suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun
puhumakseni.»
Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa
ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt
tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli,
oma asiansahan se on.»
Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja
hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä
törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli
siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja
silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen
huuliensa raosta.
Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista
tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun
ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti
ruunikosta.
»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella.
Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten
ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia
päiviä ollaan yksissä.»
»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja
iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me
olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen
talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi
jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin
leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin
paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät,
että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin
jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli
Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.
Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään
lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot
vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:
»Nyt sitä ollaan kotona... Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan
olisi hartioiltaan pudottanut... Vasta omiensa luona on ihminen
kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä,
niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on
niin kaukana kuin kotikin...»
Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi
kysyi:
»Ethän lähde isä enää?»
Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui
pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.
Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi
Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin.
Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten
vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.
Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla,
kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle
sanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän
muistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun
tiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi
mielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken
Hannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin
Jukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä.
»Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä
uskoa kukaan», ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle
tuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja
mielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä
vilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa.