Antti tulee kotiin.
Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut
edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt
pakkaseksi.
Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen
tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti
kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö
olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan,
ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.
Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja
ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli
vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat
kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko
jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.
Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä
leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi
repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta
Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän
palaa.
Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot
värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse
niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin
kasvoihin.
Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä,
kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.
Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän
sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden
kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä
pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta.
Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten
lausui:
»Luistakaa rikeneen siitä pois... Vielä varastatte, kun silmä välttyy.»
Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.
Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia
kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä
yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.
»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja
kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja
lähti sauvainsa varassa siirtymään pois.
Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät
mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä
nakertivat punertavaa rinkeliä.
Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään
tervehtiäkseen.
»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen.
»Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan
toiseksi sanakseen.
»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.
»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä
matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on
pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.»
Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti
sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja
puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.
Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta
Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti
Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.
Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen.
Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle.
Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin
kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä
jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen
korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät
puut.
Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen
vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina
ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta
rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.
»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin
ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai
kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana,
tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana.
Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien
murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton
yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän
on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti
ajaessaan linnanraunioitten sivu.
Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle
mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.
Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan
muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti
vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine
savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen
pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko
puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran
hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti
hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista
luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen
metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta
näkyi poutainen talvitaivas.
Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken
siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen
mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui
lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa
kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista
halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman
häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.
Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin
tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen
tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan
paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja
kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset
kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin
kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat
tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä
pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä
syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.
Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista
lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi
melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle
ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili
isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen
pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.
Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen
palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät
jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin
ja tekeytyi ystävälliseksi:
»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?»
»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi.
Antin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan
halua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada
Antin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta
toisesta laidasta.
Vetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa
väliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää
kysyi:
»Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai
vaihtamalla?»
»En mitenkään», kuului Antin jyrkkä vastaus.
»Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.»
»Ja itsensä pitää», katkasi Antti kuivasti.
»Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.»
»Ja hävittäen vielä tyhjempään», keskeytti taas Antti.
»Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?» jatkoi yhä Jukke.
»En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla», kuului
taas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän
tahdo jatkaa puhetta.
Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:
»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä
puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä
Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan
heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi
minun oikeallani.»
Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään
puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon
Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi
aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului
aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään,
mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia
suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä,
viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin
jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina
routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.
Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja
mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen
auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin
kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön
kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti
hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä
näkyi syvä mieltymys.
Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.
Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle
selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon
vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea
selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena
piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.
Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja
ihastuksissaan huudahti:
»Tannilan kuusi tänne jo näkyy... Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.»
Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:
»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista
kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen
Antin ihastukseen sanallakaan.
Sitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta
sinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui
kuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli
kuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen
rientäisi vastaan.
Mutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen
kukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta.
Mieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi
ne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden
ajalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa.
Ja miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti
langeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan
matkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen.
Miten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää
kartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä
on kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan
hohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla
pöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä
puhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää.
Näissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona
olevan.
Mutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen
ruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin:
»Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta
asiasta. Maltatko sinä kuunnella?»
»Tokihan tuota», virkkasi Antti mukauttaen.
Jukke rykäsi ja jatkoi: »Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun
naimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen
tahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on
isä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan
toisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin
muutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia
muita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä
ei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on
luonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla
asumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon.
Siten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan
tulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit
tienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti
tulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa
yhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat
miehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja
taloudesta, kuten kaikki muutkin... Niin, mitä sanot tästä hommasta
sinä puolestasi?»
Tuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään
vaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja
tahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että:
»En sano mitään.»
»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska
olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että
Hanna jääköön osattomaksi.»
»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan
sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki
ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua
ollenkaan.»
Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että
Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan
kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.
Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken
puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan
kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat
mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin
luuli.
»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin
olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini
elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät
tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni?
Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle
perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se
ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan
pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan
laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta
sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan
perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi
ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille
vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.