Hanna saa Antilta kirjeen.
Aamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta
kainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun
kuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen
päivän sanomia.
Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa
kohti.
Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä
lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli
untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi
kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa
hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää
luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän
erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä
ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.
Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän
repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja
loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:
»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja
pyytänyt tuomaan kiireesti teille».
Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi
hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti:
»Antilta kirje. Voi, voi...» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän
silmäyksen ja lisäsi:
»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen... Sinä saat
suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?»
Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä
mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi
katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En».
Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen.
Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:
»Viehän tämä äidillesi».
Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti
lähtemään.
Hanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine
kenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa.
Toisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään
syödä nyhti voileipää.
Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä
kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien
lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä,
niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen
lukemista löi käsiään yhteen: »Tulossa jo!» Ei hyvältä mieleltään
joutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja
hoki: »Tulossa jo...»
Toinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan,
pani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä
tämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon.
Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan
postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta.
Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan,
pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje
Antilta ja mitä siinä oli.
Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.
»Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin
koppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!» virkkoi Jukke
loistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna
ei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan
oli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen
laatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: »Minäpä sain tämmöisen.»
Jukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan
mitä siinä sanotaan.
Hanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. »Se ei tässä kirjoita muuta
kuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina.
Se kirjoittaa vaan näin:
»Rakas Hanna.
Olen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun
kolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit
niin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla
kauniilla hevosella tulla kotiin.
Kuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli
kolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona...
On sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle.
Ole tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä.
Oma Anttisi».
»Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai... Ensi maanantaina... Pyhänä
pitäisi lähteä... Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä
hakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä
hakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään
asioihinsa», ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi:
»Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?»
»Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa»,
virkkoi Hanna.
Jukke punalti päätään ja empien jatkoi: »Minä en kyllä mitenkään
joutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä
pitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?»
Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:
»Kolmaskymmenes päivä... Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä
kahdeskymmenes kuudes... Tiistai-iltana kotona.»
Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että
äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti
ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät.
Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa.
Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.
Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset
kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli
lapsiin.
»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun... Kas
Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen
pojalla... Ja entäs Kaisu nupukka... Tuolle pienimmälle paarmalle sitä
pitää antaa ensimmäiseksi... Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille.
Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin
jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen
omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.
Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti
heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta
Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan
unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen
näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi
ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:
»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan
palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin
peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin
hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö
pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina
ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen
härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun
toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se
puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa
möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä
ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että
oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei
sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin
tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä,
vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.»
Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:
»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin
pahaa siivoa?»
»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika
oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke
välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä
tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin:
»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä
näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin
näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti
huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät
laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen,
söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä
keukkasta.»
Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:
»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki
pitää kykäissä semmoinen pöljä.»
Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe
Antin tulemisesta.
Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa
haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että
Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää,
joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä,
että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan.
Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui
käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi,
ennen kuin kokonaan levittävät.
Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä
mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään
Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla,
että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole
rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun
Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo
nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja
hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin.
Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo
ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa
se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen
kertaan sanoneet.
Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä
myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin
siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen.
Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä
komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon
punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin
tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja
kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella,
ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.
Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi
siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli
tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa
päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke
poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.
Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen
alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko
olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui
ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei
tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on,
joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt
selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi
taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa
selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne
asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.