V.

Jukkea nukuttaa.

Päivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui

henkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo

lämpiämässä, pitää tulla leipomaan.

Äiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän,

voilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään

sitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että

Jukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut

nukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli

jalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän

tulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan.

Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni

leipomaan Vaaralaan...

Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan

hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.

Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille

voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa

ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta

mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa

puhetta.

Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni

pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki

univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla

päivä ihan valkeimmalleen... Nukahdin toki tuohon... Nukuin niin

makeasti... Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi

seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja

vakuutteli: -- »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu

ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän... Lienenkö

tuntia parin ollut tuossa pitkänäni».

Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut

mitään, ompeli vaan Matin mekkoa.

Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman

oudostellen virkkoi: -- »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee

tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi...

Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse,

vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan».

Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen

uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.

Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti

aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa

etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista

vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän

piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen

päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon

vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: --

»No iltako nyt... No kauvampa siinä». -- Punalti päätään. -- »Jo minä

arvelinkin... No sepä kumma... En muista, että minua olisi uni

pettänyt».

Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja

mieluisesti hymyillen mukautti: -- »Tallessa on ikä eletty elämätöin

tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin

suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä

oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja

kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin

maistaisi ruoka.

Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta,

jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.

Hanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin

taas naurusuin virkkoi: »Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat

kiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää».

Jukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken

tosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken

kauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui

siihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn

seassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. »Sano arpa syitä

myöten, elä miehen mieltä myöten». Ja yhä kiinteämmin terottui silmä

siihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman

hengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken

puoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan

silmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen

naurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa

käsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan.

Kahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja

lapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa

antaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan

vähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt

saivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä,

joita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa

pois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja,

voilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea

rupeamaan syömään.

Jukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen

mieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän

ruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan

talonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa.

Pieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen

pää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat.

Kummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke

perustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia

lihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä

heitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni

tiilentekijän savitynnyri.

Mutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin

syliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan

virkkoi: »Tuo Jukke työpi monta viiti palatta».

Äiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: »Anna

Juken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut.

Mikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset».

Matti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti

hetken ja sitten ketterästi virkkoi: »Minäpä noutenkin aamutella».

»No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä»,

virkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen.

* * * * *

Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava

juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien

latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas

kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien

monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina

korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan

kannen.

Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna

ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai

ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen

istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään

pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan

poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan

seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja

vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.

Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa

huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin

silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia

siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen.

Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken

käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä... Tuo

ei ole oikeaa... En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia... Huh... Mitä tuo

nyt merkitsee...»

Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva

meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan

silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti

mitä tuosta lopuksi tulee.

Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän

vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa

sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan

virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan

syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi

uneksiva maa.

Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi.

Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän

valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti

pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja

syvästi kaihoen sanoi:

»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko

ruumistani luistelee niin oudosti... Mitähän hänestä hyvä Isä

näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys... Sota mahtanee

tulla... Huih, miten tuntuu oudolta... Olipa toki onni, kun olit

täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas

punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi

päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se

olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain

kanssa... Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan.

Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun

minuun kävi tuo ennustus niin pahasti».

Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen

helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:

»Ei äiti taa kuolta».

Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei

joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin

pikkuiset».

Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä

hyvin suuri».

»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja

isää, mutta milloin tulee isä... Kaukana ehkä on isä vielä... Jumala

pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan

pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää»,

lohdutteli äiti.

Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli

sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja

Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:

»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia

ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja ... ja ja nitua, niin tittä myö

taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja

makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää».

Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa

Mattia.

Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan

eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi

taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja

sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi

mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin

kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja

eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä

on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät

pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi

taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin

suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat

suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan

ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun,

kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas

lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja

hieman arasti virkkoi:

»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus... Semmoinen

soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta».

Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen

Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:

»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin».

Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen

näköisenä alkoi: »Niin... Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me

rupeamme yhdeksi taloksi».

Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:

»Niin, kuka ja kuka?»

»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten

vastaukseksi.

»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?»

»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei

olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan».

Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä

kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.

Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti

eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke

alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.

»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi... Siitä ei

tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole

isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on... Minulla

se juuri on isännän luonto».

Ravisti hieman päätään ja lisäsi:

»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla

aivan syntymäluontainen taipumus... Niin -- katsohan kun minä selitän,

miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. -- Nyt niinkuin sinä

tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla

sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei

tarvitakaan... Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin

velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen

joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan

yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi

talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. -- Mutta

katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä

pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja

puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo

täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat,

meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen

itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on

minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista

ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen

isäntänä».

Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei

selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta

jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta

koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus,

vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin,

paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä

kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen

Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.

Tätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi

olihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän

oli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan

houraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä

yhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan

kun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei

parhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin

tekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi:

»Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi

poskiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa

ei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?»

Jukke kekautti päätään: »Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä

sitä hevosia saa, jolla talli on».

»Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista».

Juken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta

kun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi

tuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja

etsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo

puhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se,

että siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi:

»Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata

pilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä

tuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi

puhtaaksi».

Hanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut

mieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan,

mitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja

pituudelleen ja totisesti virkkoi:

»Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa.

Minä menen mihin Antti viepi... Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa

siksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on

päästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä

kuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään».

»Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän

tukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat

kuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin

mustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä

maatyössä», virkkoi Jukke päättävästi.

Tuo sana »tukkilaiset» hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi

Anttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se

kuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen

mielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä

tukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi:

»Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan

saa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin».

Tuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi,

ettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan »tukkilaiseksi», näpisti

suunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja

näytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan.

Jukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä,

kun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo

siinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin

eihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä

kasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule

paremmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi

lyödään, se lanttina pysyy.

Mutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin

pahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne

hyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä,

niin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi:

»Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa

eukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi,

sinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen

nähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään

tästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet

tähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan... Minulla on tämä

sinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että

tämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen

semmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun

tulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se ...

no en huoli sanoa... Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina

parhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on

sitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole

joukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio

ominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä

me se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on

nyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan

tienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa

se Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään

kuin muuten mitenkään.»

Tuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin

Hanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta,

muistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona

toiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi

aikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta

avojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet

hänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne

aamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan

kengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja

paikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja

tarmokkaasti huomautti:

»Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan

kotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä».

»No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön

täällä viipyisit?» esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui

vaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän.

Hanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi:

»Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä... Voi, voi, kun et ollut

yötä». Puistalti ruumistaan ja lisäsi: »Hyi, kun minulla on vielä

nahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä

yötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne

huoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois».

»Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan», virkkoi Jukke ja

jalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää

porttia kohti.

Hanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman

viluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset

askeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä

mateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten

luokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä

haluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan.

Tavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä

unettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen

taivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä.

Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna

ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa

himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan

sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä

laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään

jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen

asettui Hannan kuljeskeleva silmä.

»Tuolla ... tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se

asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.

»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen... Vuosi sitten se

kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan

ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli.

Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.

»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta

missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa

näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas,

mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa -- missä...»

Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni

hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja

rauhallisesti lainehti rinta.