Jukkea ei nukuta.
Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan
porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.
Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan
levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina
silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen
tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja
tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja
eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen
häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa
olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin
markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että
kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän
lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista
sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja
luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin
valettua ja mieli oli täyteläinen.
Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean
maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että
mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan
yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin,
jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin,
joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä,
panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla,
huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla,
houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole
osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset
taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten
tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän
tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan,
kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti
hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea
uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi
seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset
pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja
kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin
seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä.
Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka
koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin
seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina
harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan
valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon
voima tuntui kokonaan loppuneen.
Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia
tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti
istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon
merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut
kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen
kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.
»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke
ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi
kartanolle.
Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut
ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä
tuntui lamauttava raukeus.
Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke
haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui
silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi.
Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua.
Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa
heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa
tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa
edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää
parempi.»
Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi
viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua.
Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne
tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti
kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää
auttaa häntä leipien leipomisessa.
Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä.
Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti
päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita,
kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.
Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä,
rykästeli ja virkkoi: -- »Yhäkö täällä nukutaan?»
»Mitäs sitä yöllä tehdään... Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä
olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen
töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.
Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke
ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä
vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta
mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa,
jos hän tuli sitä varten.
Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja
ystävällisesti virkkoi: -- »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut,
vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei
ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun
eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen
pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen
pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.»
Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen
hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: -- »Tuskinpa tätä
elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene
puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä
meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä
purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä
tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» --
Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita
käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja
hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko
yönä.
Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä
aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli
ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei
tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen
kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä
jälkiä heti parsia.»
Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita
oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne
uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa
rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa
valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä
monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä
kiehahti kahvikin.
Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia
kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain
pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja
kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin
kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea
tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa
kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla.
Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta
ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.
Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät
kaikki rahatkin kiertyvän.»
Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta
markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: -- »Minähän niitä
tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.»
-- Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli
kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen
aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin
tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin
kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä
Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.
Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin
eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne
sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi,
ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne
ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona,
etteivät sentään vääntele jalkojakaan.»
Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää
kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle
ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.
Jukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat
ikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka
vetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto
laskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan
hiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja
painavasti virkkoi: -- »Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi
että se alkaa kannattaa seinästä seinään... Ei ollut kahvistakaan apua
eikä parannusta.» Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään
ja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän
ja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti
sänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät,
mutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan
näköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen
ja itsekseen virkkoi: -- »Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti
raukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman
köllötän tuossa sängyn laidassa.» -- Sen sanottuaan kallistui siihen
äidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu
vetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi
kuorsaamiseksi.
Lasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät
kirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi
kerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä
nukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja
rupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan.