Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille
laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.
Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli
alottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä
oikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta
pää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin
asiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa
kuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti
päätään ja palavin silmin virkkoi:
»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni
katselen.»
»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna.
»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä
ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu
kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin
silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs
Hannaa.
»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna
kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi
Jukkeen vaan tulta.
»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan,
ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja
kaikki.»
»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun
rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha
mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa
jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet
saaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi
virkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi
Hanna tosissaan.
»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja
osotti yhä kättään ottamaan.
»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan
Hanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin
ja kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan
karitsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii.
Samoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän
taivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.»
Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset
volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja
ihastuneesti hän virkkoi:
»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.»
»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei
paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista,
että ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna
ylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.
Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin
valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili
ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi
syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo
viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea
jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä
tutisivat kuni virrassa.
Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään
sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti
päätään ja kiireesti virkkoi:
»On niin kiireesti kirjoittanut, että...» Pyhkäsi nuttunsa hihalla
hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: -- »No kyllä minä sentään
tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.»
»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin
entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin
lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.
Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä ... kyllä minä
sentään... Vaan tuota tämä on... Se on tämän niin kiireesti
kirjoittanut, että nuo muutamat sanat... Vaan kyllä minä tämän, kunhan
aikaa pannaan, niin kyllä minä...»
»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna
naurahtain pisti väliin.
Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta
tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti... Nuo muutamat sanat.
Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo
muutamat... Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas
lukea jäytämään.
Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui
liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni
ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä
kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa
neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.
Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti
kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät
hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan.
Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi
ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.
Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät
katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen
parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.
Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista.
Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli
syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja
kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa
tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun
himmeässä valossa lukea jamasi:
»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta ... tuhatta on ... on ... on ...
mark ... on markkaa.»
Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen,
pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja
mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja
ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.»
Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon
maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.»
Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään
uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes
takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen
markkaan ja markkinoihin.
Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen
avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa
tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli
äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja
vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.
Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen
poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:
»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai
mikä se on?»
»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli
toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä
mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja
lintuunsa.
Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla
niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin
lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista,
tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.
Mutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke,
alkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä,
pani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin
asemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi:
-- »No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja
sitä annetaan. Tule vaan sinne.»
Sen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet
kuuluivat porstuasta ja katosivat heti.
Hannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään
iltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle,
mutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin
usein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut
Vaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se
vaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin
menköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan
lapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä
iltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat
nousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui
täydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta
laittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna
retkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi,
mutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti
lattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai
vuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle.
Manti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän
vierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska
hän oli pienin.
Pieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä
vääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta
heittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi
syrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä
korvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet
hervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti
hermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan.
Hän nukkui.
Samoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän
hymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja
varpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi
käsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen
purasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut
haluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut
voitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää.
Jukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen
lattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen
kotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään
edes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua.
Seisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään
korjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään
epäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen
myrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen
soinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot
osottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi
hieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin
kehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen.
Mikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä.
Eihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin
kerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja
toimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin
kengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne
kotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on
sillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen.
Eihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen
emännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän
siitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat
viestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan
senlaisista, niin heti se on ympäri kylää... Kyllähän siinä Vaaralassa
on jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja
kun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset,
niin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä
valmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa
koko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui
hänkin.