Jukke lukee Antin kirjettä.
Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen
markkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla tuulella
kuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein
asiallisella painolla alkoi puhella:
»Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen
minä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.»
Rykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: »Minä olen
ruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla
vaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.»
Nyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä,
mutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: »Minä kyllä tunnen kalun, minä en
tahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen,
ettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään.
Minä siitä hevosen tekisin».
Hanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään
silmäyksen ja naurahtain virkkoi: »Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun
kerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.»
Tästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että
asia onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi
laskettelemaan: »Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke
työhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun
ajokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun
hoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja
miehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin
teillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä
lihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä
olen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää
olla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä sanon,
vaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään
suitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta,
että minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.»
Jukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi
oikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti.
Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai
ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha
sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset
kengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin
kauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse
kasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa
sanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä... Hyi sentään.
Meiltäkö Pokke vietäisiin pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään
sanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei
tahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta.
Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän
saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään
varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.
Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille
suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan
luo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo,
katseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä
kuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän
sisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä
myllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli
rupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei
ollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut
käymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan
puoleen ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä
pois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä
täällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin
mitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena
ikäänkuin omanikin.»
Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä
ensimmäiseksi.
»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat
aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää
tarpovansa.»
»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke.
»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät
luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin
saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?»
»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.
»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista
en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin
semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti.
»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole
Elsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla
on suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke
ylpeästi.
Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin
ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos
Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä
enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on
naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen
koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän
täytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita,
ettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä
selkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi
astuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään
punakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä.
Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa
sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi
Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan,
etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt
leivät paistaisi... Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa
paistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole
heitä noin joutavaksi uskonut.»
Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se
on viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En
suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan... Ja sentähdenhän
minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten...
Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen
ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat... Veri on
vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt
enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä
sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä
mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.» Tuossa Juken paheessa
kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa
ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se
väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä
puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se
miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun
tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se
vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen
kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän
nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään.
Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin
ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi
niitä näytellä.
»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.»
Pisteli sormillaan reikiin.
»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan
astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä
päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes
pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa.
Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka
paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten
jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen.
Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat,
ettei ole ontta ollenkaan... Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti
rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.»
Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa,
Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei
mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan
vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin
korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi
tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan
sitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen
jotakin sanoa, niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee
niistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä
tulee.»
Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä
mitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin
tuhannessa markassa.
Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää
ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista
mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä
kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne
hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti
pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen
kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille
neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan
tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään
antaisi... Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa,
mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin
tyytyväisenä kohtaloonsa.
Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät
ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja
paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää
tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui
Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja
lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka
paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän
tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä
kirjoittaa.»
Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken
halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta
kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan
muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää,
käänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:
»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen
tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa
tässä lopussa näin:
»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin
tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen.
Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen
verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli
kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä
matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta
kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen
kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka
lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen
kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja
kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä
varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla
näitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja
vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa
matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen
markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen
markkasen.
Ole tervehditty.
Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.