Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle.
Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi
esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.
Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat
ovelle.
»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin
ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en
kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.»
Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää
iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti
hattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois.
Riisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin
suuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen
seinälle naulaan.
»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut
Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi
vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan.
Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että
pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta
viimein vastenmielisellä painolla virkkoi:
»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on
kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta
tulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan
kuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.»
»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta
istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna
leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen
näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia
kenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven
alusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven
tulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään,
siinä vaan taistelevat kesä ja talvi.»
Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti
puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta
rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen
puuhassa.
Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut
erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla
aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin
puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista
asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui
isäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten
kanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan
isäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin.
Ei hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja
katseli vaan uuniin.
Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan
olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun
valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää
semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen
näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä
näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän
näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun
liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja
niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen
sisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin
esimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on
joka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat,
ja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna... Siellä olisi toi
senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan
näkemässä... Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke
ja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä
mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen
sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että
samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia
vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa
naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä
vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli
Jukke.
Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut
Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän
kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on
sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa
minkälainen mieli on Hannalla Anttiin!
Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi,
kauniiksi, viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi.
Otti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin
ivallisesti ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se
tukkipatruuni aikoo kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana
vaikutti sisareen.
Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi
kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys
ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi
mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.
Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken
puoleen ja tutkivasti kysyi:
»Mikä tukkipatruuni?»
»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.
Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin
eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut
isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli
tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei
sitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset
keksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin
pahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin
painuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan
punakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.
Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä
pidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on
paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi
vaan ynseän näköiseksi.
»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina
enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa
kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke röyhkeästi ja
keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin
pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.
Hanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta
pyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa
leipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta ei
perusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi
mielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta
nyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään
Vaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan.
Tekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: »Se on vanha
sananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä;
herrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä
ponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään,
niinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen, mitä
meillä on... Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle
perintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi
puulle puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.»
Juken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi
tarvinnut juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan
joka on tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta.
Rykäsi parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä
ja kolkosti virkkoi: »Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi,
sen maksamiseen ei ole ennen kiirettä.»
»Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa
kerjuuseen», vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti
säihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: »Jos Jumalasta on myötiä ja me
tervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla... Saamme nämä
huoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi soudettu.
Laitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme tässä kuin
punapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.»
»-- Hym... Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut.
Tukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen
työnteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se
nuolulla syödään», virkkoi Jukke ylenkatseellisesti.
»Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä. Olkoot
he sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä
kirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat
asiaan», virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut
enää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella
tuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja,
joista rupesi latomaan luutaa.
Mutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen
näköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: »Näytä sinä sitä tuhatta markkaa
minulle sitten kuin Antti tuopi», näpisti paksut huulensa visuun ja
hymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin
tuhatta markkaa olevankaan.
»Tulet aikaan jos et näekään», virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut
puhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään
koko Jukkea.
Jukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään
lattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän
näköisesti käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli.
Kasvoista näkyi salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja
soma itseensä tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan
niin hyvällä kannalla kuin voi olla.
Viime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi
tynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat
liivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä.
Ajatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että
antaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa
omituista markkinarahaa... »Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele
tuumat, jos ei ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos talon yhteisiä
rahoja sellaisiin asioihin panisin.»
Siinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset
nuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa
vihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta
suloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten
tuolla isolla ruunikolla -- Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan
-- tulla kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat
usahtavat portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä
pysy pottupojat, kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa
toiseen porttiin. Silloin kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen --
ajatteli Jukke ja tumman punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo.
Mutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät katselivat
enemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin kauvas
tulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa
jokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen
kultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja
tuoda mitä löytävät.
Viimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen
tunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian
ylenkatseellinen Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä
lieventääkseen, ja mieleen hiipi ajatus siitä Antin tuhannesta
markasta, josko siinä olisi totta, niin siitä pitäisi tavalla tai
toisella saada osa markkinarahaksi.
Rykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla
kysyi: »Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?»
»Eipä ole kirjoittanut», vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa
uudella luudallaan.
»No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?»
kysyi Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin.
Hanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään,
mutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut
mitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista
sätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia
kysymyksiä.
Jukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi
umpimieliseksi, rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin
ajatuksiinsa.
Pääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja
viimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas
saanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan
nähnyt tai jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan
niskaan. Koetteli poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä.
Sitä hän ajatteli, että miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein
hän muisti, että Hanna äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin
tekeytyi ystävälliseksi ja lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi:
»Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta,
niin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?»
»Miksikä?» virkkoi Hanna tyynesti.
»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä
varastusta.»
»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan
eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa
heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa
pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti.
Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan
pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi:
»Kuka sen on nähnyt?»
»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä
näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi...
Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli
juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä
myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden
tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut
säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli
ollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut... On
kummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun
annetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.»
»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke.
Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi
hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä
kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla
alkoi kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin
emäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon.
Ei suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan
kukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene
järkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä
kun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella
olisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.»
Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä
kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui
mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja
Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja
ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se
pitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi
ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen
käymään -- ja mietti, miten hän sen alottaisi.
Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin
järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista
sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa.
Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi
huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen
rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista
ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy
toista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan
turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta
arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen
tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin
silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen
pirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei
tarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä
jäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä
suurempi vahinko... »Mutta jos eivät sittenkään antaisi», jylähti
mielessä ajatus. »Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä
väkisellä saa... Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan
kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan
kysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi.
Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina
lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti,
silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut,
kun sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja
lähti talliin.
Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään
hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi
kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin
rupesi hörhättämään leipää.
»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään
hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun
silmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta,
ei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä
olet minulle hyvä, olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa
ja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen
ruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi
sitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä
herttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei
ollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon
kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi
pois.
Tulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle,
hilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella
huolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren
aarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti.