I.

Hanna nurpealla mielellä.

Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa,

vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena

iltana.

Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet

puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta

töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen

neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta

kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat

kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat

palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt

kauniin ja pisin savunauha lähti.

Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin

savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin

koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka

puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä

enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi

matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin

puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian

voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin

tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa

sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin

näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään

osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi

Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti -- lasten isä -- ei ollut vielä

kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä.

Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan

loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein

talviteloilleen.

Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina

salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä

parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni,

toinen tuli.

Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän

viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä

korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta.

Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona,

joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa

olisi voinut paistaa paistoksiaan.

Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt

perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin

huutokaupalla ja joutui Antille.

Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi

entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko

ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui.

Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo

yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa

olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa

kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa

velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut.

Tällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin

uunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi

sen omilla puillansa lämmittänyt.

Tästä oli Hannan -- lasten äidin -- mieli nurpea koko illan ja toivoi

että isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin

asuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja

kälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen

huoneen tarvitsi ruokahuoneeksi.

Ilta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja

vesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi

tupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin.

Vesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle

jakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen

pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja

enin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään

naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän

märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja

istahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti

liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään.

Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti

hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja

puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea

punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa.

Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo

Hannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä,

ettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa

paikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää

kirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä

tietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin?

Voisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei

se siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus,

että mitähän jos isä kuolisi sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko

silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!... Silloin ei muu auttaisi

kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla

osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja

asuisin velimiesteni kanssa yhdessä... Mutta eihän toki Jumala liene

niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei

se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei

selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi

hämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi ... kuni

myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot

värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman

raolleen unohtuneessa suussa.

Vaarala -- Hannan kotitalo -- oli lähellä noin vaan pari tuhatta

askelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei

kuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan

kartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja

Pajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan

kätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn

kohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui

Hannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä

emännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa.

Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin

simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut

perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä

veljillään.

Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti

varastamalla ottaa lisää.

Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä

väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja

toista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia

aikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista,

vaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta

ottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän

mökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan.

Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen

Jukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja

taloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin

pahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa

äitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi

talouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa.

Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen,

pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut

lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä

käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi

metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille

ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä

kuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia

ennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta,

pahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän

melkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen

kaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina

ja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa

päästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi

kirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua!

Usko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa!

Sinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä

et voita minua!»

Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi

käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi

sen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen

valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.

Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa.

Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita;

Topias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli

kasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään,

koetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista,

niitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta,

taipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.

Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja

muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä

veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina

iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen

juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan

kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo

kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut

kuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan

sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten

horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta

taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja

hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä.

Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen

ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen

pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun

uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin

kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin

kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja

ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja

saisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei

hän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri

yhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa,

vaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään

jotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut.

Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti

Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin

paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin

silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä,

mutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin

eikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei

ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt

värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan

sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan

ei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.

Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään

mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen

sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa

sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä

sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä

aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää

savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä.

Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin

hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes

puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran

sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä

Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä

korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän

korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi

pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti

tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti

hypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti

Mattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:

»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen

vaatteisiin siinä tuhertaissasi.»

Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä

ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi

käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi

pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet

tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja

sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen

hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman

puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua

ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli

hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa

uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin

tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.

Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset

ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet

jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli

säärivarsia.

Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti

sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset

märät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti

sukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle

ja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti

virkkoi:

»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.

Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.»

Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:

»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini

alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että

pääsisivät vähänkään vertymään.»

Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi

jakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.

Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin

ja ylenkatseellisesti virkkoi:

»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen

rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla

syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.»

Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.

Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:

»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me

keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin

hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan

puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.»

Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti

siihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat

jalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät

kuontumaan oikealle tajulleen.

Lapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä

hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan

ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja

ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo

jalkojaan.

Manti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle

kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja

äidin mielestä ja terveydestäkin.

Mutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä

hermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten,

syventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään

olevasta maailmasta.

Syvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin

uunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön

raskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain

tiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista.

Tytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat

alakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen

alakuloisuuden. Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen

miettivän näköisesti katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä

äidin jättiläiskuvaa, joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen

mukaan miten liekit vaihtelivat lämmityksen rinteessä.

Sitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti

itsekseen.

Jos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva... Noin suuri jos olisi äiti,

niin se jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille

ja meidät tässä huoneessa... Pääkin on ammeen kokoinen... Matti

kallisteli päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin

suuri ja oikein vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä

puhua niin pahasti kuin eilenkin äidille puhui... On tosi, että

tuppeensa viheltäisi toisen pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja

se sattuisi piekautumaan.

Mutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun havaitsi,

että äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja toiset

vierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat.