IV.

Ensi aika Speranskin kauan kestävää oleskelua Permissä oli katkerin

hänen vaiherikkaassa elämässään. Eräs Popow niminen kauppias ja

muutamat harvat muut henkilöt osottivat hänelle ystävyyttä, mutta

muutoin otettiin hän kaupungissa vastaan kylmyydellä, joka lisäsi

hänen muutoinkin rasittavaa alakuloisuuttaan. Hän kävi korkeammissa

yhteiskunta-asemissa olevain henkilöitten luona, mutta tuskin kukaan

otti häntä vastaan; ei ainakaan ainoakaan vastannut hänen käyntiinsä.

Hän päätti jonkalaisella yksipäisyydellä murtaa itselleen tien

ja uudisti tervehdyksillä käyntinsä, mutta samalla tuloksella.

Hänen rahavaransa olivat hänen Permiin tullessaan loppuneet,

ja kun yhteys ystäväin kanssa Länsi-Venäjällä sodan vuoksi oli

käynyt vaikeammaksi, ei hän heidän kauttaan voinut saada sitä mitä

tarvitsi. Hänen täytyi hankkia rahoja omaisuuttaan panttaamalla ja

lainaamalla palvelijoiltaan, jotka nyt olivat herraansa rikkaammat.

Hänen tyttärensä Elisabet kuvaa seuraavin sanoin tätä aikaa isänsä

elämässä: Hänellä ei enää ollut Nishni-Nowgorodin lämmintä aurinkoa,

ei sen hyvinvointia eikä ystävällisyyttä; hänellä ei, kaukana

pääkaupungista, ollut rakasta toivoa, että karkoitusta vaan kestäisi

jonkun ajan ja että se pian voisi lakata. Hänellä ei ollut niin

hartaita ystäviä kuin Pietarissa tai niin yleväsydämmisiä kuin

Nishni-Nowgorodissa, jotka, päinvastoin Pietaria ja sen juonia,

eivät pelänneet osottaa kunnioitusta kukistuneelle suuruudelle.

Perm sitä vastoin oli pelkkä karkoituspaikka. Siellä oli talvi ja

talven hyinen kylmyys ja kuollut luonto. Se oli etäinen, unhotettu

maaseutupaikka, ilman varakasta aatelia, siis myöskin ilman sitä

vieraanvaraisuutta, jota löytyy maaseudulla -- --. Sinnekin saapui

paljon henkilöitä, jotka pitivät häntä vaan isänmaankavaltajana

ja virittivät sitä vihamielisyyttä häntä vastaan, joka vallitsi

kaupungissa.

Lukeminen oli tähän aikaan hänen ainoa lohdutuksensa, mutta kirjain

puute esti häntä säännöllisesti harjoittamasta tieteellisiä

tutkimuksia. Uskonnollisia asioita hän enimmin ajatteli, ja sillä

alalla hän muodosti itselleen omituisen katsantokannan, joka

kallistui mystilliseen uskoon hengen välittömästä yhteydestä

yliaistillisten voimain kanssa, ja joka aina oli tuntunut

viehättävältä hänen runolliselle mielelleen. Näitten hänen

tutkimustensa hedelmä oli keskiaikaisen mystikon Tuomas Kempiläisen

kuuluisan "Kristuksen seuraamisesta" nimisen teoksen käännös, jonka

hän oli alkanut jo toimeliaimpana virkamiesaikanaan ja nyt päätti.

Käännös, joka hänen mielestään oli teoksen kaikkia muita käännöksiä

etevämpi tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen nähden, painettiin

vasta 1819.

Kun Speranski siten oleskeli nöyryyttävässä asemassa etäisellä

maaseudulla, tapahtui sodassa Ranskaa vastaan Venäjälle edullinen

käänne. Vuoden kuluessa karkoitettiin Ranskan armeijat Venäjältä,

ja keisari Aleksanteri ryhtyi Saksassa voittamaan uusia laakereita

taistelun jatkuessa. Tämä valtiollisen aseman muutos vaikutti

karkoitetun valtiomiehen kohtaloon ja tuotti siihen jonkun verran

huojennusta. Ensimmäinen valonsäde oli, että Speranski lopulla

vuotta 1812 keisarin armosta sai 6,000 ruplan vuotuisen määrärahan.

Samaan aikaan saapui Pietarista viittauksia siitä, että Speranskia

oli kohdeltava hänen säätynsä ja ansioittensa mukaan, ja nyt

alettiin häntä äkkiä kohdella aivan toisin. Hän, jota ennen

halveksittiin maankavaltajana, otettiin ystävällisesti kaikkiin

seurapiireihin, muutos, joka oli hänelle tervetullut sekä hänen

itsensä että hänen anoppinsa ja tyttärensä vuoksi, jotka molemmat

jo lokakuussa olivat saapuneet Permiin.

Speranski oli nyt, iältään vasta alun viidennelläkymmenellä, siinä

elämän vaiheessa, jolloin useimmille toimeliain aika alkaa. Hän

oli kokenut enemmän kuin muut. Loistavan menestyksen jälkeen oli

hänen uransa yhtäkkiä keskeytynyt, ja hänen ennen ylpeä mielensä oli

masentunut. Mutta sillä iällä ei mies, kaikkein vähimmin niin

lahjakas kuin Speranski, luovu vastaisen vaikutuksen ajatuksesta.

Ja tuskin oli nyt taivaanranta vähänkään valjennut, kuin hän jo

alkoi pyrkiä saavuttamaan menetettyä asemaansa. Oloja katseli hän

kuitenkin toisin kuin ennen. Kun hän ennen oli halunnut reformeerata

isänmaansa ja johtaa sen uusille, onnellisemmille tulevaisuuden

urille, oli nyttemmin hänen lähin silmämääränsä hyödyllisellä

toiminnalla poistaa se häpeä, joka oli kohdannut hänen nimeään,

esiintyä Venäjän yleisön ja koko Euroopan edessä miehenä, joka

moitteettomasti oli palvellut ruhtinastaan.

Ensimmäinen askele siinä tarkotuksessa oli, että hän alussa vuotta

1813 laati Aleksanteri I:lle asetetun laajan puolustuskirjoituksen,

jossa hän ylevällä yksinkertaisuudella ja totuuden voimalla kuvasi

koko valtiollisen uransa, todistaen syyttömyytensä sitä panettelua

vastaan, jota hänen vihollisensa olivat hänestä levittäneet.

Jos hän oli erehtynyt, ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut

puuttunut hyvää tahtoa palvella hallitsijaa ja toimeenpanna hänen

toivomuksiaan. Tätä kirjoitusta, joka monessa kohden valaisee

Speranskin elämänhistoriaa, seurasi kirje, jonka loppusanat

kuuluivat:

Palkaksi kaikesta kokemastani katkeruudesta, palkaksi raskaasta

vaivasta, mikä minulla on ollut Teidän palveluksessanne, Teidän

kunnianne ja valtakunnan hyvän vuoksi, tunnustuksena koko käytökseni

puhtaudesta ja moitteettomuudesta virkamiehenä ja vihdoin Teidän

ja minun välisen, minulle armollisen ja mielistelevän yksityisen

suhteen muistoksi, jonka yksin Jumala näki, rukoilen vaan yhtä

ainoaa armon osotusta: sallia minun perheeni kanssa viettää

jälellä oleva osa elämääni, joka todella on ollut täynnä hätää ja

huolia, pienellä tilallani. Jos havaitaan sopivaksi uskoa tässä

yksinäisyydessä minun loppuun suorittaakseni joku osa yleisistä

laeista, joko sitten siviililaki, rikoslaki tai prosessi, otan Teidän

Majesteetiltanne sellaisen persoonallisen tehtävän ilolla vastaan

ja olen sen suorittava ilman mitään apua, huolellisesti, pyytämättä

muuta korvausta kuin ainoastaan vapauden ja unhotuksen. Jumala,

joka on ruhtinaitten ja heidän alamaistensa yhteinen isä ja tuomari,

siunatkoon Teidän Majesteettinne siunausrikkaat toimet valtakunnan

parhaaksi, lähettäköön Teille palvelijoita, jotka ovat hurskaita

ilman pelkuruutta ja huolellisia ilman vallanhimoa. Nämä ovat alati

miehen toivomuksia, joka virassa on ollut vähemmin onnellinen kuin

moni muu, mutta jonka persoonallista rakkautta Teitä kohtaan ei

kukaan ole voittanut.

Speranskin tytär oli aikasemmin perinyt Welikopole nimisen tilan,

9 virstan päässä vanhasta Nowgorodista, siis ei kaukana Pietarista.

Sinne pyysi Speranski saada käydä asumaan, ja niin luja oli hänen

toivonsa siitä, että hallitsija suostuisi hänen pyyntöönsä, että hän

jo nyt antoi anoppinsa ja tyttärensä Permistä muuttaa sinne.

Elisabet Speranski vei mukanaan keisarille osotetun kirjoituksen,

ja hänen huolellisuutensa kautta se vältti Speranskin vihollisten

valppauden sekä tuli suorastaan keisarin omaan käteen.

Keisari Aleksanterilla oli kuitenkin yhä etuluulonsa entistä

suosikkiaan vastaan eikä hän lännessä jatkuvan sodan vuoksi voinut

kiinnittää huomiotaan Speranskin oloihin. Vuosi 1813 ja talvi

1813-1814 kuluivat ilman että mihinkään toimenpiteeseen ryhdyttiin,

jonka tähden Speranski kirjeessä heinäkuun 9 (21) piitä 1814

uudestaan kääntyi hallitsijan puoleen, jolle hän. toivotti onnea

loistavan menestyksen ja äsken tehdyn kunniakkaan rauhan vuoksi;

samalla johdatti hän muistoon edellisen kirjoituksensa ja uudisti

siinä tekemänsä pyynnön, "lujalla luottamuksella", kuten hän

lausui, "Teidän oikeudentuntoonne ja Teidän lempeään sydämmeenne".

Olot olivat nyt suotuisammat kuin ennen, eikä myöntyvän vastauksen

saaminen viipynyt. Kirjeessä elok. 31 (syysk. 12) p:ltä 1814 ilmoitti

hänelle poliisiministeri, nyttemmin ei hänen vanha vihamiehensä

Balashow, vaan kreivi Wjasmitinow, että keisari oli suostunut

hänen toivomukseensa saada muuttaa Welikopoleen. Hän jätti sitten

19 (31) p. syyskuuta 1814 Permin, jonka asukkaat, jotka olivat

oppineet pitämään häntä arvossa, eronhetkellä monin tavoin osottivat

hänelle osanottoa ja ystävyyttä. Hän luuli saaneensa persoonallisen

vapautensa takasin, mutta niin ei ollut asian laita. Hän oli yhä

poliisin valvonnan alaisena, ja poliisiministeri antoi samalla

salaisen käskyn Nowgorodin kuvernementin sotapäällikölle aika

ajoittain lähettää hänelle Speranskin tietämättä tietoja hänen

oloistaan ja henkilöistä, joitten kanssa hän seurusteli.

Speranskin ystävät odottivat, että hänen oleskeluaan pääkaupungin

lähellä olevassa Welikopolessa kestäisi vaan lyhyt aika, jota

seuraisi täydellinen keisarin suosion saavuttaminen, mutta he

erehtyivät. Hänen täytyi viettää kaksi vuotta pienellä maatilalla,

missä hän tosin saattoi järjestää elämänsä mielensä mukaan, mutta

oli ilman toimintaa, jolla olisi jotain merkitystä. Hän hoiti

tilaa, mutta se ei ollut niin suuri, että hänen aikansa ajan pitkään

olisi siihen mennyt. Alaisiansa palvelijoita ja talonpoikia kohtaan

hän oli lempeä isä ja hyväntekijä. Vielä kolmekymmentä vuotta

jälkeenpäin m.m. kerrottiin Welikopolessa, että hän, jos hän tapasi

jonkun työmiehen paljaan maan päällä makaamassa, kokosi heiniä

läheltä, jotka hän varovasti pani nukkuvan pään alle, ettei tämä

kylmettyisi. Alati kehoitti hän alaisiansa viettämään kristillistä

ja raitista elämää. Welikopolessa päätti hän myöskin tyttärensä

kasvatuksen, joka suureksi osaksi oli tapahtunut opettavaisen

keskustelun muodossa. Muun aikansa hän käytti tieteelliseen

tutkimiseen, oppi heprean kielen ja harjoitti tieteellistä

kirjailemista, jonka tarkotus ei ollut suuremman yleisön

hyödyttäminen, vaan pikemmin hänen omain ajatustensa selvittäminen

tärkeissä asioissa. On olemassa suuri joukko hänen Welikopolessa

kirjoittamiaan tutkimuksia tai suunnitelmia lakitieteen, filosofian

tai teologian alalta, viime mainitut osaksi mystillisiä suunnaltaan.

Niillä ei ole itsenäistä arvoa, mutta ne todistavat kuitenkin hänen

suurta lahjakkaisuuttaan ja monipuolista sielunelämäänsä sekä että

hänestä, jos hänen elämänsä olisi kääntynyt toiselle suunnalle, olisi

voinut tulla huomattava tiedemies.

Jonkun kerran lausui Speranski toivomuksen saada elää ja kuolla

Welikopolessa, mutta itse asiassa hän toivoi asemansa muuttumista.

Ulospäin suunnatun toiminnan kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi.

Hän ei ollut muutoin saanutkaan täydellistä hyvitystä eikä ollut

uudelleen päässyt niitten joukkoon, jotka palvelivat isänmaata.

Vuonna 1816 hän ryhtyi uusiin toimenpiteihin saattaakseen häntä

kohdanneen epäsuosion seuraukset tehottomiksi. Heinäkuussa 1816

keisarille kirjoitetussa kirjeessä pyysi hän pyytämällä, että keisari

oikeudentuntonsa ja lempeytensä nimessä vihdoinkin ratkaisisi

asian. Tämän kirjeen lähetti hän keisarille sotaministerin,

nyttemmin muita mahtavamman, mutta luonteeltaan ja mielipiteiltään

hänestä kokonaan eriävän Araktshejewin kautta, jonka välitystä

hän pyysi. Kohteliain, mutta kuitenkin miehekkäin ja vakavin

sanoin huomautti hän tälle että yleisen mielipiteen mukaan hän oli

todistettu tai oli häntä ainakin epäilty kavaltajaksi keisaria

vastaan ja että ainoastaan keisarin armo oli suojellut häntä

tuomiosta ja sitä seuraavasta kuolemanrangaistuksesta. Neljä vuotta

oli hänen asemansa ollut sellainen, mikä tuntui sitä katkerammalta,

jota kauemmin sitä kesti. Hän ei halunnut sääliä, kun oikeus oli

kysymyksessä. Joko olisi komissiooni asetettava asiata tuomitsemaan,

tai olisi hän muitta mutkitta asetettava virkaan, aivan kuin ei

mitään moitittavaa olisi tapahtunut. Hän pyysi että Araktshejew,

keisarin oikeamielisyyden ja jalouden arvon vuoksi, käyttäisi

vaikutustaan asian selville saattamiseksi. Speranskille kunniakas

piirre esitettäköön vielä tästä kirjeestä. "Minä en tiedä", sanoo

hän, "missä määrin ja millä perusteilla minun kohtaloni ja Magnitskin

ovat yhdistetyt; mutta jos sellainen yhteys on olemassa, voipi T.

Ylh. helposti havaita, etten saata enkä saa toivoa mitään itselleni,

toivomatta ja rukoilematta samaa hänellekin". Hän ei tahtonut saada

oikeutta samalla pelastamatta onnettomuutensa toveria, jonka kanssa

hänellä muutoin ei ollut mitään yhteyttä. -- Araktshejew oli 1812

ollut Speranskin vastustajia, minkä vuoksi Speranskin menettely oli

kylläkin nöyryyttävä, mutta hänen oli nyt ilo saada hyvitys, vaikka

ei aivan täydellinen muodoltaan.

Eräänä syyskuun iltana 1816 istui Welikopolen perhe teepöydän

ääressä, kun sanansaattaja saapui mukanansa paketti Speranskille.

Aavistaen, että paketin sisällyksen merkitys olisi ratkaiseva, avasi

hän sen vapisevin käsin ja löysi siitä Araktshjejewin lähettämän

kirjeen, jota seurasi johtavalle senaatille annetun näin kuuluvan

keisarillisen käskyn jäljennös:

Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli

tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat

minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen

valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana

olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten

olosuhteitten vallitessa kävi mahdottomaksi. Sen tähden käsken minä

armossa, haluten antaa heille tilaisuutta uutteralla palveluksella

täydellisesti puhdistautua, että salaneuvos Speranskista on tuleva

Pensan siviilikuvernööri ja valtioneuvos Magnitskista Woroneshin

varakuvernööri.

Tämän käskykirjeen synnystä sisältää N.K. Schilderin ennen

mainittu, Speranskia ja Magnitskia koskeva kirjoitus Russki

Westnikin syyskuun vihossa 1890 seuraavan intressantin kertomuksen,

joka sekin osaltaan kuvaa keisari Aleksanterin suhdetta Speranskiin:

Että keisari toiselta puolen tunsi omantunnonvaivoja, mutta

toiselta puolen, hallitsijana, ei suoraan tahtonut tunnustaa

erehdystään, näkyi, kun nyt (1816) oli kirjoitettava käsky

Speranskin ja Magnitskin palaamisesta: sillä siinä oli niin monta

estettä edessä, että valtiosihteeri Martjenko, joka käskettiin se

kirjoittamaan, neljä kertaa lähetti sen keisarille korjattavaksi,

ja Hänen Majesteettinsa oli joka kerralla siihen tyytymätön. Se

johtui siitä, että keisari antoi ohjeensa epävarmassa muodossa,

määräyksellä että käskyn tuli sisältää, että hänellä, kun hän määräsi

virat Speranskille ja Magnitskille, oli tarkoitus valmistaa heille

tilaisuutta tulla kuulluiksi, jolloin hän ilmaisi ajatuksen, että

heidän täytyi olla syyllisiä, koskahan vaan syylliset voivat saada

anteeksiannon, mutta tätä viimeksi mainittua ajatusta keisari ei

tahtonut suoraan lausua. -- Vihdoin, monenkertaisen korjauksen

jälkeen, allekirjoitettiin yöllä tämä käsky, jonka epäselvyys ja

kaksimielisyys todistaa, että sen kirjoittaja on ollut suuressa

pulassa, mitä hän juuri tahtoi osottaa.

Jos Speranski olisi ollut sama mies kuin ennen, olisi hän luultavasti

ollut vastaanottamatta paikkaa, joka antaisi hänelle tilaisuuden

"uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua". Mutta niin

oli vastoinkäyminen hänet masentanut, että hän päinvastoin ilolla

tervehti keisarin toimenpidettä. Olihan hän nyt täysin vapaa ja

saanut aseman, jota ei voitu verrata entiseen, mutta joka kuitenkin

antaisi hänelle tilaisuutta yleisön luottamuksen saavuttamiseen

ja totuttaa sitä ajatukseen hänen vastaisesta käyttämisestään

korkeammissa tehtävissä. Nimitys oli askel eteenpäin keisarillisen

armon täydelliseksi jälleen saavuttamiseksi, mikä oli hänen

pyrinnöittensä päämaali.

Speranskin elämällä tämän jälkeen ei ole sitä yleistä historiallista

merkitystä eikä kärsimysten enentämää kiintoa kuin aikaisemmin.

Hänen elämänsä on nyttemmin uutteran, hyödyllisen ja taitavan

virkamiehen elämää, joka kuluu ilman silmäänpistäviä häiriöitä.

Kerron verrattain lyhyvin piirtein hänen seuraavat elämänsä vaiheet.

Kun Speranski oli käynyt sukulaistensa luona Tserkutinossa ja

Wladimirissa, saapui hän lokakuussa 1816 uuteen virkapaikkaansa,

Pensaan, johon hän jäi puoleksi kolmatta vuodeksi. Siellä hänellä oli

tilaisuutta tutustua joukkoon hallintotoimia, jotka hänen aikaisemman

vaikutuksensa aikana hallituksen keskuksessa olivat olleet hänelle

tuntemattomia. Oikeamielisyydellään ja lempeydellään sekä

ympärystölleen osottamallaan hyväntahtoisella ystävällisyydellä

saavutti hän ystäviä kaikissa kansankerroksissa, ja hänen

poislähtiessään puhkesivat väestön kiitollisuuden ja rakkauden

tunteet mitä vilkkaimmin ilmi. Vapaan aikansa käytti hän täälläkin

tieteellisten tutkimusten harjoittamiseen.

Speranskia pidettiin tästä lähtein Pietarissa nousevana tähtenä, joka

kenties pian jälleen olisi yksi valtakunnan mahtavia; ja ministerit,

joista useat ennen olivat olleet hänen alaisiansa tai etsineet hänen

suojaansa, ryhtyivät sen vuoksi hänen kanssaan kirjevaihtoon, joka

useimmin kosketteli yleisiä, kaukana kuvernementinhallituksesta

olevia valtakunnanasioita. Tapa, jolla hän hoiti tätä kirjevaihtoa,

kuvaa hänen käsitystään omasta asemastaan ja valtakunnan

yleisistä oloista. Hän ei koskaan muistuttanut kirjevaihtajainsa

entisestä suhteesta häneen tai siitä, että moni heistä hänen

mahtavuutensa aikana oli ollut hänen julkinen tai salainen

vastustajansa. Hän piti heitä pikemmin henkilöinä, jotka saattoivat

olla hänelle hyödyksi samassa määrin kuin he toivoivat, että hänestä

vastaisuudessa olisi heille hyötyä. Hänen entinen ylpeytensä oli

muuttunut silmiinpistäväksi myöntyväisyydeksikin. Aivan kuin jos

hän olisi tahtonut vaivuttaa unholaan entisten vihollistensa

viimeisetkin epäluulot ja saattaa heidän salaiset omantunnonvaivansa

vaikenemaan, täytti hän kirjeensä sellaisella liiallisella

imartelulla, joka muitten kynästä lähteneenä olisi tuntunut

liehakoitsemiselta, mutta jonka hänen tahdikas ja maukas

kirjoitustapansa teki keveäksi ja sujuvaksi. Vallankin koskee tämä

hänen kirjeitään Araktshejewille, joka ei voinut olla, vaikkakin

muodoltaan kohteliain, kuitenkin itse asiassa iroonillisin sanoin

vetämättä esille mahtavuuttaan. Tässä kohtaamme, käyttääksemme

paroni Korffin sanoja, ei entistä, vaan kärsimysten muuttaman

Speranskin. Kuitenkin on muistettava, että sen ajan ylhäiset henkilöt

kirjevaihdossaan usein käyttivät sellaista puhetapaa. Speranskin

kirjevaihtajista mainittakoon, Araktshejewin lisäksi: raha-asiain

ministeri Gurjew, ruhtinas Galitsin ja kreivi Kotshubei, jotka kaikki

kysyivät häneltä neuvoa tärkeissä valtakunnan asioissa.

Niihin joulun- ja uudenvuoden-onnen toivotuksiin, joita hän

kuvernöörinä lähetti keisarille, sai hän mitä suosiollisimpia

vastauksia, ja erityisenä keisarin armon osotteena lahjoitettiin

hänelle 5,000 desjatiinaa maata Saratowin kuvernementissa, ollen

tämä ensimmäinen palkinto, mikä tuli hänen osakseen sen jälkeen kuin

hän uudelleen oli päässyt valtiolliseen vaikutukseen. Se kehoitti

häntä yrittämään aseman saavuttamista Pietarissa, keisarin

läheisyydessä. Jos hän edes siten saisi täyden hyvityksen,

vetäytyisi hän kernaasti kokonaan pois julkisesta elämästä. Hänen

lähin tulevaisuussuunnitelmansa oli nyt saada vaihtaa paikkansa

Pensassa senaattorin arvoon ja sitten ottaa ero. Hänen tarkotuksensa

ilmenee selvästi kreivi Kotshubeille lähetetyn kirjeen seuraavista

sanoista:

Kääntyen persoonallisesti Teidän puoleenne, pyydän ja anon ainoastaan

yhtä armon osotusta: että minut nimitetään senaattoriksi ja että

minulle sitten, yleisessä ja tavallisessa järjestyksessä, suorastaan

annetaan ero. Sitten tulisin kuukaudeksi tai pariksi Pietariin,

yksinomaan vaan osottaakseni, etten enää ole vieroitettuna ja että

karkotukseni on päättynyt. Kun vähitellen lähestyn tätä yksinomaista,

järkähtämättä tähtäämääni päämaalia, jota ainoaa minä en ainoastaan

alati, vaan minulle harvinaisella itsepintaisuudella koen saavuttaa,

on minun pantava toivoni Teidän voimakkaaseen myötävaikutukseenne,

esiintyväin mahdollisuuksien ja asianhaarain mukaan.

Pitempiaikainen virkavapauskin, oikeudella oleskella Pietarissa,

olisi tyydyttänyt häntä. Hän koki näitä suunnitelmiaan varten

saavuttaa muittenkin suojelijainsa, esim. Araktshejewin kannatusta;

mutta tämä vastasi teeskennellyllä, ironian sekaisella tavalla,

joka epäilemättä loukkasi Speranskia, minkä vuoksi hän ei

jatkanutkaan hänen kanssaan kirjevaihtoa siitä asiasta.

Näyttää, kuin jos Aleksanteri I:lle yhä vielä persoonallinen

kohtaus Speranskin kanssa olisi tuntunut vastenmieliseltä, minkä

vuoksi hän ei tahtonut kutsua häntä takasin Pietariin, tunne,

jota kenties virittivät hänen läheisimpänsä, jotka pelkäsivät

entistä suosikkia. Päätettiin, että hänen vielä oli kestettävä koe,

ennen kuin armon aurinko täydeltä terältä hänelle loistaisi. Hän

nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi velvollisuudella järjestää

tämän etäisen ja laajan seudun asiat, mikä tosin oli ylennys

korkeaan arvoon, mutta samalla uusien vaivain ja vastuksien

mahdollisuus.

Nyt, kuten niin usein ennenkin, kohtasi Speranskia odottamatta ja

äkkiä sanoma tästä uudesta käänteestä. Hän istui huoneessaan jälkeen

puolisen syventyneenä lempikirjailijansa, Herodotuksen lukemiseen

alkukielellä, kun kuriirinkello kuului ulkoa ja sanansaattaja saapui

mukanansa kaksi kirjettä Araktshejewilta ja keisarillinen ukaasi,

jonka kautta Speranski nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi.

Sen lisäksi jätti sanansaattaja Speranskille kaksi keisarin

omakätistä kirjettä, joista meidän on mainittava muutama sana, sen

tähden että ne ovat merkillisiä kohtia hänen elämänhistoriassaan.

Toisessa, laajemmassa käskykirjeessä lausui keisari, että

hän oli uskonut Pensan kuvernementin hallinnon Speranskille

valmistaakseen hänen lahjakkaisuudelleen siten uuden keinon tulla

isänmaalle hyödylliseksi, minkä kautta kävisi mahdolliseksi sen

muistosta haihduttaminen, mitä 1812 oli tapahtunut raskaaksi

suruksi keisarin sydämmelle, joka oli tottunut pitämään Speranskia

yhtenä niistä, jotka olivat hänelle läheisiä. Ainoastaan siten

sai Speranski tilaisuuden toiminnallaan osottaa, kuinka väärin

hänen vihamiehensä olivat häntä panetelleet. Keisari oli halunnut

avata laajemman toimialan Speranskille ja sen kautta suoda silmään

pistävän aiheen lähentää hänet hänen persoonaansa. Keisari

mainitsi vielä, että muutamia aikoja sitten hänelle oli katkerasti

valitettu Sipirian oloja, jotka valitukset ministerikomiteassa olivat

näyttäneet niin tärkeiltä, että siellä oli ehdotettu senaattorin

lähettämistä Sipirian kuvernementtien revisioonia varten.

Kun sellaiset tarkastusmatkat useinkin olivat olleet vähemmin

tarkotuksen mukaisia, oli keisari nähnyt sopivaksi suoda Speranskille

kenraalikuvernöörin arvon ja jättää hänelle sekä Sipirian

kuvernementtien tilan tarkastuksen että niitten hallinnon kaikella

kenraalikuvernöörille tulevalla toimivallalla. Siinä asemassa

tulisi hänen mikäli mahdollista vaikuttaa maan menestykseksi,

ilmisaattaa tapahtuneen vilpillisyyden, jättää rikoksentekijät

laillisesti tuomittaviksi, mutta ennen kaikkea itse paikalla harkita

kuinka etäistä seutua sopivimmin olisi järjestettävä ja hallittava

sekä, kun hän siitä oli laatinut kirjallisen ehdotuksen, työnsä

päätettyään, "itse persoonallisesti antaa se minulle Pietarissa",

jolloin keisari olisi tilaisuudessa suullisesti häneltä saada

tietoja maan tilasta ja vastaisuutta varten pysyvästi lujentaa

sen hyvinvointi. "Minun arveluni mukaan", niin lausuttiin

kirjeessä vielä, "voi Teille uskottua tehtävää kestää puolitoista

tai korkeintaan kaksi vuotta", mikä aika keisarin mielestä riitti

Sipirian oloihin perehtymistä ja sen tulevaisuuden suunnitelman

laatimista varten: Kirjeen loppusanat kuuluivat:

Siten toivon, että tämän kenraalikuvernöörikunnan järjestys, jonka

Te olette toimeenpanneet ja josta Te Minulle annatte suunnitelman

tullessanne Pietariin, on tekevä minulle mahdolliseksi jälkeläisen

nimittämisen siinä luottamuksessa, että olot Sipiriassa pysyvät

onnellisina. Pidätän itselleni tilaisuuden silloin antaa Teille

toisen toimen, sopusointuisemman sen läheisen suhteen kanssa, jossa

Minä olen tottunut olemaan Teihin.

Toinen keisarillinen kirje oli vastaus Speranskin lausumaan

toivoon saada palata Pietariin, minkä keisari sillä hetkellä katsoi

mahdottomaksi edes lyhyemmäksi virkavapauden ajaksi ja yksityisten

asiain hoitamista varten. Hänen läsnäolonsa Sipiriassa kävi päivä

päivältä yhä välttämättömämmäksi. Siellä tehtävänsä suoritettuaan,

palaisi hän Pietariin julkisesti osotetulla uudella ansiolla

isänmaan hyväksi, jonka kautta pätevä mahdollisuus olisi olemassa

valmistaa hänelle vastaisuudessa tilaisuus oleskella lähellä keisarin

persoonaa Pietarissa.

Sellainen oli se uusi toimenpide, joka ajaksi eteenpäin käänsi

Speranskin elämän uran uuteen suuntaan. Vastaanottaessaan molemmat

kirjeet pysyi hän, omin silmin näkijän kertomuksen mukaan,

ulkonaisesti tyynenä, kuten tavallista; mutta hänen huhtikuun

1 (13) p. tyttärelleen Elisabetille kirjoittamastaan kirjeestä

näkyy kuitenkin, että tämä hänen mielestään oli uusi isku, mikä

pitkäksi aikaa erottaisi hänet tyttärestä, jota hän ei voinut viedä

mukanaan kaukaiseen itään, ja mikä olisi kovien vaivain ajanjakson

alku. "Mitä on minun sanottava", lausutaan siinä, "myrskytuulen

uudesta puuskauksesta, joka jälleen erottaa meidät ainakin vuodeksi.

Eilen sain tämän uutisen ja minä tunnustan, etten siitä vielä

ole tointunut". Häntä lohdutti kuitenkin, että toimi oli annettu

ainoastaan yhdeksi vuodeksi ja että hänen koettelemuksensa siihen

päättyisivät. Jo kirjeessä tyttärelleen huhtikuun 5 (17) p:ltä

katselee hän seikkaa pääasiallisesti tältä puolelta ja samana päivänä

keisari Aleksanterille lähettämässään kirjoituksessa hän sanoo:

Sanon suoraan: ilman huolia en lähde Sipiriaan; mutta jollei minulla

olisi tytärtä, olisivat kaikki asemat, joissa voin olla Teille

hyödyllinen, minulle samallaiset. Kaikki kunnianhimoni riippui

aina ei asioista, ei myöskään asemista, vaan teidän ajatuksistanne

ja näkökannoistanne. Hän lisäsi, että se tieto, minkä hän Permissä

oli saavuttanut Sipiriasta, olisi hänelle hyödyksi saamansa uuden

tehtävän täyttämisessä. Kaikissa tapauksissa oli hänen toteltava,

ja tarpeelliset valmistukset toimitettuaan, ryhtyi hän pitkään

matkaansa uuteen toimipiiriinsä, mihin hän saapui kesäkuun alussa

1819.

Sen tarkan päiväkirjan mukaan, jota Speranski virka-aikanaan

Sipiriassa piti, oleskeli hän kauimmin, eri erissä, Sipirian

hallinnon kahdessa pääpaikassa, Tobolskissa ja Irkutskissa, mutta

teki näistä keskuspaikoista matkoja pienempiin paikkoihin, usein

monen tuhannen virstan päähän. Siten kävi hän m.m. Kiahtassa,

Kiinan rajalla. Ainoastaan Sipirian autiot itä- ja pohjoisseudut

jätti hän käymättä. Seudulle saavuttuaan, toimeenpani hän n.s.

revisioonin, se on hän tarkasti asianomaiset virastot, mitä

seurasi vilpillisten virkamiesten rankaiseminen. Hän menetteli

siinä tuntuvan ankarasti, mutta myös tahdikkaasti ja tarpeellisen

varovasti. "On tarpeellista", kirjoitti hän ruhtinas Galitsinille,

"jättää paljon pahaa ojentamatta ja tyytyä sen huomaamiseen ja

keksimiseen, niin että se aikaa voittaen parempain määräysten

kautta ja toisia henkilöitä virkoihin nimittämällä voi tulla

parannetuksi." Speranski johti itse moninaisia ja vaivaloisia

tutkimuksia, vastaanotti valituksia, kuulusteli todistajia ja

asetti eri komissiooneja sellaisia asioita varten, joita muutoin ei

ennätetty ratkaista. Hänen toimenpiteistään mainittakoon, että hän,

erityisen keisarillisen valtuun nojalla, väliaikaisesti erotti

virasta Irkutskin kuvernöörin, Treskinin, jonka virheet olivat

suuremmat kuin muitten. Kuinka laaja tarkastus oli, voi arvata

siitä, että kokonaista 73 tapausta, joihin 680 henkilöä oli

sekaantunut, jätettiin lopullisesti ratkaistavaksi Pietarissa sitten

kuin Speranski itse ja hänen asettamansa komissioonit jo olivat

saattaneet loppuun paljon enemmän asioita. Keisariin alistettujen

asiain lopullista ratkaisua johti myöskin Speranski, silloin

senaattorina Pietarissa. Luonnollisesti aiheutti sellaisen rankaisun

toimeenpano moitetta ja panettelua, mutta yleinen mielipide

Sipiriassa ja puolueettoman yleisön keskuudessa oli, että Speranskin

revisiooni oli täydellisesti suorittanut kaiken, mitä Sipirian

silloiseen tilaan ja sen oloihin nähden oli voinut odottaa ja ettei

kukaan sen kautta ollut enempää kärsinyt kuin mitä hän hyvin oli

ansainnut.

Speranski huomasi kuitenkin itse, että tämänkaltaiset toimenpiteet

ovat vaan väliaikaisia merkitykseltään ja että hänen tehtävänsä

toinen puoli, ehdotuksen laatiminen Sipirian tulevaisuutta varten,

oli vielä tärkeämpi. Sitä intoa, jolla hän antautui tähän tehtävään,

todistavat useat Sipirian hallinnon ja yleisten olojen erilaisia

osia koskevat erinäiset ehdotukset, jotka hän jätti keisarille ja

jotka melkoiseksi osaksi ovat olleet Sipiriaa koskevain asiain

myöhemmän lainsäädännön perustuksena. Ne olivat luonteeltaan

vähemmin yksityiskohtaisia lakiehdotuksia kuin yleisin piirtein

laadituita suunnitelmia lainsäätäjän johdatukseksi. Hallinnon

edesvastuuntunnetta oli vahvistettava hallinnon suuremman

keskittämisen ja kollegiaalisten muotojen, ainakin osittaisen,

toimeenpanemisen kautta. Sipiriaan lähetettyjen kohtelua varten

olisi uusi järjestys aikaansaatava, he kun tähän saakka olivat

olleet virastojen kokonaan tarkastamattoman mielivallan alaisia.

Speranskin ansioista tällä alalla mainittakoon, että karkoitettujen

lapset ja muut jälkeläiset, jotka ennen olivat jääneet samaan

tilaan kuin heidän isänsä, nyt saivat kansalaisoikeuden

maalais- ja kaupunkikunnissa. Hän ehdotti myöskin uusia lakeja

Sipirian syntyperäisen väestön asemasta, maaveroista, y.m:sta. Hänen

ehdotuksensa uusiksi asetuksiksi sisälsivät kokonaista kolmetuhatta

pykälää; työ, joka suoritettiin puolessatoista vuodessa

jokapäiväisten juoksevain asiain ohella. Sitä paitsi oli hänellä

aikaa valmistaa tieteellisiä tutkelmuksia erinäisistä Sipirian

maantiedettä, tilastoa ja kansatiedettä koskevista asioista.

Itse Speranski ei, kun hänen tehtävänsä oli päättymäisillään,

kuten useista lausunnoista huomaa, ollut tyytymätön saavutettuihin

tuloksiin, mutta toiselta puolen olivat matkat Sipiriassa ja

vaivaloinen elämä siellä melkoisessa määrässä heikontaneet hänen

terveyttään. "Näköni käy heikommaksi", kirjoitti hän kreivi

Nesselrodelle; "en voi enää tehdä työtä tulen valossa; olen tullut

kymmentä vuotta vanhemmaksi siitä kuin minun oli ilo ottaa Teidät

vastaan Pensassa". Henkilöt, jotka kohtasivat hänet sitten kuin

hän oli lähtenyt Sipiriasta, sanoivat, että hän oli siinä määrin

vanhentunut, että häntä tuskin voi tuntea. Ei ihmeellistä sen

vuoksi, että hän mielenkiinnolla odotti hetkeä, jolloin hän keisari

Aleksanterin lupauksen mukaan saisi palata Pietariin, jota myöskin

hänen lopullinen hyvittämisensä olisi seuraava. Hänen elämäkertansa

kirjoittaja, paroni Korff, lausuu että tämä hänen ikävöimisensä

Pietariin vähitellen muuttui moraaliseksi sairaudeksi, kävi

painostavan koti-ikävän kaltaiseksi, joka täyttää ihmisen koko

sielun ja määrää kaikki hänen tekonsa ja toimensa. Hän esittää

otteita Speranskin Sipiriasta ministereille ja itse keisarille

lähettämistä kirjeistä, joista Speranskille omituinen levottomuus

tässä asiassa selvästi kuvastuu. En kerro laajemmalta tästä

kirjevaihdosta. Olkoon ainoastaan mainittuna, että hän oli toivonut

saavansa lähteä Sipiriasta keväällä tai viimeistään syksyllä 1820,

mutta että hän suureksi mielikarvaudekseen keisarin määräyksen

mukaan sai ryhtyä matkaan vasta helmikuussa 1821. Maaliskuun 22 p.

1821 hän saapui Pietariin. Hänen päiväkirjamuistiinpanonsa

ilmaisevat seuraavin lyhyvin sanoin hänessä silloin vallinneet

tunteet: "Päivälliset Tsarkoje-Selossa. Kohtaus Elisabetin kanssa.

Millainen kohtaus! Kuinka moninaisia huolia? Illalla Pietarissa.

Minä läksin maaliskuun 17 p. 1812, palasin maaliskuun 22 p. 1821.

Minä vaelsin yhdeksän vuotta ja viisi päivää".

Speranskin toivo saada, Pietariin palattuaan, entinen

tuttavallinen suhde keisari Aleksanteriin ja siten täysin selville

vastoinkäymisensä syyt, ei kuitenkaan toteutunut. Speranskin

palatessa Pietariin oli keisari poissa parhaillaan kestävässä

Laibachin kongressissa. Hän palasi sieltä Tsarkoje Seloon toukok. 26

(kesäk.7) ja Speranski toivoi nyt heti pääsevänsä hänen puheilleen,

mutta viipyi kesäkuun 6 (18) päivään, ennen kuin keisari otti

hänet vastaan. Kesäkuun 9 (21) päivästä työskenteli hän keisarin

kanssa melkein joka viikko Sipirian asioissa, mutta vasta elokuun

31 (syyskuun 12) p. lausui keisari muutaman sanan menneisyydestä.

Tämän keskustelun sisällys ei ole lähemmin tunnettu, mutta keisari

lienee siinä ainoastaan lausunut sen toivon, että se, mitä oli

tapahtunut, jäisi unhotukseen, minkä vuoksi Speranski ei saattanut

ryhtyä asiaan lähemmältä tai saada mitään selitystä aikaan. Tunsiko

keisari mahdollisesti omantunnonvaivoja suhteestaan Speranskiin tai

epäilikö hän häntä vielä jollain tavoin? Tähän kysymykseen on vaikea

vastata, mutta varma on, että Aleksanteri hallituksensa jälellä

olevina vuosina pikemmin vetäytyi pois Speranskista kuin läheni

häntä. Kun Sipirian asiat oli esitetty, pääsi hän yhä harvemmin

keisarin puheille, vuosina 1824 ja 1825 ei ainoatakaan kertaa.

Hovitanssiaisissa keisari ei puhutellut häntä. Kuvaava on juttu,

että keisari, kun hän kerran ikkunastaan Tsarkoje Selossa näki

Speranskin hovipuutarhassa kävelevän yhdessä Kapodistrian, Jermolowin

ja Tsakrevskin kanssa, antoi näitten herrain ymmärtää, että hän ei

mielellään soisi heidän olevan Speranskin seurassa.[23] Muutamat

mutkattomat sanat hänen puoleltaan Speranskille olisivat riittäneet,

mutta niitä hän ei koskaan löytänyt; ja hän kuoli ilman että hän oli

sopinut entisen suosikkinsa kanssa, ilman että hän tälle selitti

hänen onnettomuuksiensa syitä.

Että Speranski näin ollen ei uudelleen päässyt valtakunnan johtavain

miesten joukkoon, on luonnollista. Hän nimitettiin, Pietariin

palattuaan, senaattoriksi, vapautettiin kenraalikuvernöörinvirasta

maalisk. 22 (huhtik. 3) p. 1822, ja käytettiin häntä sen jälkeen eri

komiteain jäsenenä. Tärkein oli Sipirian komitea, joka oli olemassa

vuoteen 1838 ja, Speranskin vaikutuksesta, pani toimeen useita

hänen suunnitelmiaan Sipirian hyväksi. Muutoin otti hän osaa uuden

siviililain jatkuvaan työhön sekä sotilas-, raha- ja hallinnollisia

asioita varten asetettuihin komiteoihin, mutta yleensä hänellä niissä

ei ollut tärkeintä osaa. Häntä pidettiin, silminnähtävästi ei ilman

tarkoitusta, silloisten valtiomiesten toisessa rivissä.

On omiansa herättämään hämmästystä, että Speranski, joka kuitenkin

oli ollut vapaamielisten aatteiden lipunkantaja, näille aatteille

jyrkästi vihamielisen keisari Nikolain aikana pääsi huomattavampaan

asemaan kuin Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina. Satunnainen

seikka vaikutti osaltaan siihen. Kun Nikolai, keisari Aleksanterin

äkillisen, marraskuun 19 (joulukuun 1) p. 1825 tapahtuneen kuoleman

jälkeen, vihdoin suuren epäröimisen jälkeen päätti julistuttaa

itsensä keisariksi, jätti hän historiankirjoittaja Karamsinin

laadittavaksi manifestin siitä. Tämä kirjoitti ensimmäisen

suunnitelman, mutta kääntyi Speranskin puoleen, jota vastaan hän

ennen oli esiintynyt vihamielisesti, vaan jota hän nyttemmin oli

oppinut pitämään arvossa, pyynnöllä että tämä, valtakunnallisten

asiakirjain laatimiseen tottuneempana, viimeistelisi keisarillisen

julistuksen muotoa. Siten tuli Speranski jossakin määrin läheiseen

suhteeseen keisariin tämän hallituksen alusta saakka. Hän määrättiin

tuomioistuimen jäseneksi, jonka oli tuomittava joulukuunkapinan v.

1825 alkuunpanijoita, n.s. dekabristeja, toimi, jonka hän täytti

syvällä murheella, sen vuoksi, että muutamia hänelle läheisiä

henkilöitä oli syytettyjen joukossa. Kuitenkin kerrotaan muutamia

Nikolain lausunnoita, jotka osottavat, että keisari aluksi ei ollut

vapaa jonkillaisesta epäluulosta häntä vastaan ja että panettelu oli

syyttänyt häntä yhteydestä joulukuun miestenkin kanssa. Kun keisari

huomasi, kuinka kunnollisesti ja uskollisesti Speranski suoritti

kaikki hänelle jätetyt tehtävät, alkoi hän kuitenkin osottaa hänelle

ystävyyttä, joka vihdoin muuttui todelliseksi rakkaudeksi.

Keisari Nikolain huomio kiintyi heti epäkohtiin Venäjän oikeusolojen

alalla, jotka Aleksanteri I:n hallituksen aikana olivat jääneet

muuttamatta, sillä yhä olemassa oleva lakikomissiooni, jonka

puheenjohtajaksi Speranskin jälkeen paroni Rosenkampf oli tullut,

oli vajonnut täydelliseen toimettomuuteen. Keisarin ensimmäisiä

toimenpiteitä oli lakikomissioonin perinpohjainen muodostus, joka

tammikuussa 1826 sai nimekseen H.K. Majesteettinsa oman kanslian

toinen osasto. Tämän osaston johto uskottiin Speranskille, joka

todella yksin olikin siihen täysin pätevä. Omituista on, että hän

ei saanut sen osaston päällikön nimeä, vaan nimellisesti toimi sen

jäsenenä, ja että häntä vasta vuodesta 1838 alettiin kutsua sen

presidentiksi. Kenties juuri hän itse tahtoi välttää arvonimeä,

joka uudelleen olisi saattanut herättää kateuden ja panettelun.

Hän sai muitakin tehtäviä, joita on tapa uskoa Venäjän valtakunnan

senaattoreille; mutta päätehtävä oli kuitenkin suuri lakityö, johon

hän antautui tarmolla, joka on hämmästyttävä miehellä, joka lähestyi

kuuttakymmentä, vaivoista ja vastuksista rikkaan elämän jälkeen.

Hän luopui nyt kokonaan siitä periaatteesta, joka oli ollut

johtavana uuden siviililain ehdotusta laadittaessa hänen edellisenä

mahtiaikanaan, kun hän oli tahtonut panna toimeen puhtaasti

tieteelliselle pohjalle perustuvan, historiallisesta kehityksestä

riippumattoman oikeusjärjestelmän. Päinvastoin tahtoi hän

asettua niin läheiseen yhteyteen kuin mahdollista Venäjän vanhan

oikeusjärjestyksen kanssa, koota ja järjestää vanhastaan voimassa

olevat säädökset ja niistä johtaa yleiset oikeusperusteet. Hän tahtoi

siis menetellä historiallisesti ja vaikuttaa ennemmin järjestäjänä

kuin reformaattorina. Siten loi hän kaksi Venäjän oikeusoloille

erittäin tärkeää teosta: _Täydellisen lakikokoelman_, joka alkoi

tsaari Aleksei Mihailovitshin ajoilta, siis 1600-luvun keskipalkoilta

ja ulettui keisari Nikolain valtaistuimelle nousemiseen saakka, ja

järjestelmällisen lakiteoksen, _Svod sakonow_. Edelliseen teokseen

kuului 45, jälkimmäiseen 15 nidosta. "Ei kukaan", huomauttaa

paroni Korff, "ole voinut kieltää lakikokoelman hyötyä. Tämä

kokoelma on kallisarvoinen aarre sekä nykyiselle että tulevalle

lainsäädännöllemme sekä kahden viime vuosisadan historiallemme.

Venäjä oppi vasta sen ilmestyttyä tuntemaan lakinsa." Sitä vastoin

arvostelu "svodista" ei ollut yhtä yksimielinen. Monen mielestä oli

se liian lavea, varsinkin siinä suhteessa, että siihen oli otettu

monta erilaista ajanjaksoa, joitten oikeuskäsitettä oli ollut

mahdoton sovittaa yhdeksi järjestelmäksi. Osaksi noudatti svod liian

kirjaimellisesti vanhain lakien tekstiä, käsittämättä oikein niitten

henkeä ja olemusta. Toisin kohdin erosi se niistä ja toi uuden,

vanhasta eroavan katsantokannan. Sellaisia muistutuksia saattaa

luonnollisesti aina tehdä tämän kaltaista laajaa järjestelmällistä

teosta vastaan. Mutta siitä huolimatta oli svodin ilmestyminen

ääretön askel eteenpäin Venäjän oikeuskehityksen historiassa.

Vasta nyt kävi Venäjän oikeuden tutkiminen mahdolliseksi. Siihen

saakka oli lakien sisällys ja tarkoitus ollut muutamain harvain

valittujen salaisuus, joilla yksin oli ollut tilaisuus tunkeutua

eri määräysten paljouteen; mutta nyt ne olivat yhtenäisessä,

loogillisessa järjestyksessä, joka elävänä aineksena voi sulaa kansan

oikeuskäsitteeseen. Muutoin ei Speranski itse suinkaan pitänyt svodia

loppuun suoritettuna teoksena, vaan oli sitä hänen mielestään yhä

parannettava ja täydennettävä.

Suunnattoman suuren lakiteoksen työ tapahtui siten, että Speranski

ensin laati jokaisen sen osan suunnitelmat, sitten jakoi työn

aputoimittajiensa kesken, joiksi oli valittu Venäjän etevimpiä

lakimiehiä ja lopullisesti tarkasti, korjasi ja järjesti kaiken,

mikä siten oli valmistettu. Joka ilta kokoontuivat toimittajista

vanhimmat Speranskin luo suunnitelmineen, jotka nyt luettiin

julki ja tarkastettiin, niin että tuskin rivikään 15:ssä osassa

jäi häneltä tarkastamatta. Näistä kokouksista, joissa Speranski

aina oli vilkkaasti huomaavainen ja innostunut, vaikka ne usein

kestivät puoliyöhön, tuli koulu valtiomiesten ja lainoppineitten

kehittämiseksi, eivätkä osanottajat voineet sittemmin koskaan

unohtaa, millä aaterikkaudella Speranski käsitteli esilletulevia

asioita. Työ edistyi niin nopeasti, että historialliset suunnitelmat

voitiin kesällä 1827 esittää keisari Nikolaille, joka jo nyt

kutsui työtä monumenttaaliseksi ja palkitsi Speranskin Aleksanteri

Newskin ritarikunnan merkillä hohtokivineen sekä korottamalla

hänet todelliseksi salaneuvokseksi. Sitten seurasi lakikokoelma,

jonka painattaminen päättyi keväällä 1830, sekä vihdoin svod, jonka

painatus päättyi lopulla vuotta 1832.

Tammikuun 19 (31) p. 1833 oli keisarillinen senaatti kutsuttu

kokoon ylimääräiseen istuntoon keisarin itsensä johdolla, joka

persoonallisesti oli suurella harrastuksella seurannut suuren

lakiteoksen valmistumista. Senaatinsalin pöydällä olivat lakikokoelma

ja svod paksunidoksisiin kasoihin ladottuina. Puheessa, jota

kesti toista tuntia, esitti keisari oman kansliansa toisen osaston

suorittaman työn luonteen ja laajuuden, missä määrin hän itse

oli siihen ottanut osaa sekä mitä tärkeitä seurauksia hän siitä

odotti. Sitä seuraavasta keskustelusta johtui päätös, että svodin

pykälät pantaisiin perustukseksi oikeusasioita ratkaistaessa,

kuitenkin niin, että sen lainteksti olisi viittauksena lähteisiin,

mutta ei astuisi niitten sijalle. Istunnon lopussa kutsui keisari

Speranskin luoksensa, sanoi hänet Tribonianuksekseen ja otti, häntä

syleiltyään, oman Andrean ritarikunnan merkkinsä ja antoi sen

hänelle. Hyvitys, jota Speranski oli tavoitellut, suotiin hänelle

siten vihdoin mitä juhlallisimmassa muodossa.

Sen jälkeenkin käytti Speranski aikansa lakitöihin. Hänestä tuli,

kuten sanottu, 1838 lakiosaston presidentti ja keisarillisen

kanslian toisen osaston päällikkö, jonka kautta hän sai ulkonaisen

arvon, sen aseman mukaisen, mikä hänellä todellisuudessa jo kauan

oli ollut. Se kodifikatsioonikomitea, joka 1835 asetettiin

Suomen lakien kokoamista varten, oli Speranskin johdon alainen

siten, että sen puheenjohtaja, Walleen, joka kolmas kuukausi antoi

hänelle kertomuksen komitean toiminnasta. Se oli Speranskin ja

Suomen välinen viimeinen kosketuskohta. Muista hänelle uskotuista

tehtävistä mainittakoon, että hän oli perintöruhtinaan, sittemmin

Aleksanteri II:n, opettajia ja että hän sen vuoksi laati täydellisen

lakitieteellisen oppimäärän nimeltä "keskusteluja", joita hän

elämänsä lopulla viimeisteli ja jotka hän aikoi julaista. Kuolema

keskeytti työn, mutta hänen "käsikirjansa" ilmestyi kuitenkin

epätäydellisenä 1845 ja todistaa jälkimailmalle mielenkiintoa

herättävällä tavalla hänen korkeaa kantaansa lainoppineena.

Speranskin elämän viimeiset vuodet kuluivat hiljaisessa ja

häiritsemättömässä rauhassa. Hänen perheellisten olojensa merkillisin

tapaus oli, että hänen hellästi rakastettu tyttärensä Elisabet 1822

meni naimisiin sittemmin senaattorin Aleksanteri Frolow-Bagrejewin

kanssa. Heidän vanhimmasta pojastaan tuli vaarin erityinen suosikki,

jolle tämä joutohetkinään opetti latinan kielioppia. Huomattava

kunnianosotus tapahtui hänelle, kun keisari Nikolai tammikuun 1 p.

1839, mikä oli hänen syntymäpäivänsä, korotti hänet kreivin arvoon.

Viittauksella nimeensä ja vaiheisiinsa otti hän kilpilauseekseen

sanat: sperat in adversis -- toivoo vastoinkäymisessä.

Siihen aikaan olivat Speranskin ruumiin voimat jo melkoisesti

vähentyneet, mutta heikontumattomin sielunvoimin hän kuitenkin

suoritti tavalliset työnsä. Helmikuun 7 (19) p. 1839 sairastui hän

äkkiä ja vaipui kuolemaan 11 (23) p. helmikuuta hurskaana ja nöyränä

viime hetkeensä saakka, tyttärensä, vävynsä ja muutamain läheisten

ystäväin ympäröimänä. Hänen hautajaisiinsa, jotka tapahtuivat

suurella juhlallisuudella, otti keisari Nikolai osaa. Kyynelsilmin

heitti hän kourallisen multaa arkun päälle.

Huomattavia ovat ne sanat, jotka keisari kohta sen jälkeen

keskustellessaan paroni Korffin kanssa lausui. "Kaikki eivät

ymmärtäneet Mikael Mihailovitshia, eivätkä kaikki myöskään osanneet

häntä oikein pitää arvossa; alussa erehdyin minä kenties enemmän

kuin muut siinä suhteessa. Minulle oli kerrottu niin paljon hänen

epävakaisista aatteistaan, hänen suunnitelmistaan, panettelu uskalsi

koskea häneen joulukuun 14:nnen päivän tapahtumastakin. Mutta

sittemmin haihdutti aika ja kokemus minusta kaiken tämän panettelun

vaikutuksen. Sain hänestä uskollisimman ja innokkaimman palvelijan,

jonka tiedot olivat mitä laveimmat, kokemus mitä suurin ja työkyky

koskaan pettämätön. Nyt tietävät kaikki mitä minä, mitä Venäjä olemme

hänelle velkaa, ja panettelijat ovat kauan olleet ääneti. Ainoastaan

yhden nuhteen voisin tehdä häntä vastaan, nimittäin hänen mielialansa

veli vainajaani kohtaan; mutta siinäkin, vihdoin..." Tässä vaikeni

keisari, lausumatta ajatustaan loppuun, mutta huomata voi kuitenkin,

että hänellä oli kauan ollut epämääräinen etuluulo Speranskin

suhteesta keisari Aleksanteri I:seen.

Speranskin paperit antoi keisari sinetitä paroni M.A. Korffin kautta

ja lausui aikovansa asettaa eri komitean niitä tarkastamaan, hän

kun piti niitä erittäin tärkeinä.

Keisari vielä usein puhui korvaamattomasta vahingostaan. Niinpä hän

kerrankin lausui:

Onnettomuudeksi kohtasi meitä tämä vahinko hetkenä, jolloin meillä

vielä olisi ollut niin paljon yhdessä hänen kanssaan loppuun

suoritettavana. Puola, Suomi, Itämeren maakunnat odottavat vielä

lakikirjojaan; rikoslakimme välttämättömästi kaipaavat tarkastusta,

johon jo olimme aikoneet ryhtyä; ken on kaikissa näissä tehtävissä

korvaava Speranskin viisauden, tiedot ja uutteruuden.[24]

Speranskin kuoltua kirjoitti Magnitski ihmettelyä ja kaipausta

uhkuavan muistokirjoituksen hänestä nimeltä Magnitskin ajatukset

kreivi Speranskin haudalla,[25] joka ilmestyi ensi kerran 1843 ja

sittemmin on uudelleen julaistu.[26] Samallaista D.P. Runitshin

laatimaa kirjoitusta kohtasi painoeste -- sensorin mielestä ei, näet,

vuonna 1839 vielä ollut sopiva aika kirjoittaa Speranskista -- mutta

on se myös joku aika sitten julaistu.

Suomen yliopistossa heräsi joku aika Speranskin kuoleman jälkeen

kysymys hänen muistojuhlansa viettämisestä. Siitä ilmoittaa

konsistorin pöytäkirja syyskuun 28 p:ltä 1839 24 §:ssä seuraavaa:

Herra rehtori ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä, yliopiston

virkaatekevä kansleri, ministeri-valtiosihteeri y.m. kreivi Rehbinder,

kysymyksen noustua siitä eikö yliopiston olisi pidettävä muistopuhe

yliopiston entisestä kanslerista, todellisesta salaneuvoksesta

Mikael Speranski vainajasta, siihen oli suostunut ja lausunut

toivomuksenaan, että professori Tengström tilaisuudessa esiintyisi

puhujana sekä että mainittu professori siihen myöskin oli suostunut.

Luultavasti siihen nähden, että filosofian professori Johan Jaakko

Tengström appensa, piispa Tengströmin kautta oli tutustunut

Speranskin toimintaan yliopiston asioissa, Rehbinder toivoi, että hän

lausuisi muistosanat. Puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, kenties

sen vuoksi että valtiollisten syitten tähden katsottiin viisaimmaksi

luopua aikeesta.

Yliopisto ei kuitenkaan unohtanut hyväntekijäänsä. Pöytäkirjassa

syyskuun 1 p:ltä 1849 19 §:ssä lausutaan:

Herra rehtori ilmoitti, että todellinen valtioneuvos Repinski oli

lahjoittanut yliopistolle yliopiston entisen kanslerin, hänen

ylhäisyytensä, kreivi Speranski vainajan muotokuvan vaskipiirroksen

sekä että herra rehtori tästä lahjasta oli ilmoittanut todelliselle

valtioneuvokselle Repinskille yliopiston kiitollisuuden. Sen johdosta

päätti Akatemian konsistori panna toimeen jo kauan vireillä olleen,

mutta uudelleen heränneen toivon saada hänen ylhäisyytensä, kreivi

Speranski vainajan öljyvärisen muotokuvan, jonka hankkimiseksi

Konsistori sen vuoksi päätti ryhtyä toimenpiteihin.

Tämän päätöksen johdosta maalautti konsistori Pietarissa sen kopian

Speranskin muotokuvasta vuodelta 1823, joka nyt riippuu yliopiston

kansliahuoneen seinällä K.M. Armfeltin kuvan rinnalla, lause "Suomen

järjestys" (venäjäksi) maatamme osottavain piirteitten yli. Saman

muotokuvan toinen jäljennös on Helsingissä ylilääkäri tohtori C.F.

Wahlbergilla.

Jos Mikael Speranskin toiminta olisi saanut edistyä esteettömästi,

olisi hän kenties johtanut Venäjän kehityksen uusille urille;

mutta ajan myrskyt mursivat hänen suunnitelmansa, ja pian oli vain

pirstaleita jälellä siitä, mitä hän oli luonut. Pysyväisempiä

hedelmiä saatiin sittemmin niistä palveluksista, joita hän teki

maalleen hallinnollisena virkamiehenä, erittäinkin Sipiriassa, sekä

lainoppineena spesialistina. Suomessa häntä ei unhoteta, sillä

hänen nimensä on kauniilla tavalla liittynyt historiamme tärkeihin

tapauksiin.

Luonteeltaan hän oli, paroni Korffin kuvauksen mukaan, samalla

haaveileva filosoofi ja käytännöllinen valtiomies. Niin kiintynyt

kuin hän olikin valtio- ja virkamiehen tehtäviin, ei hän kuitenkaan

koskaan ollut kokonansa niihin antautunut, vaan oli hänellä

sen ohella aatteellinen maailmansa, missä hän tutki ihmisyyden

suuria kysymyksiä ja tieteen arvoituksia; siitä hänen alinomaiset

tieteelliset tutkimuksensa, siitä myöskin hänen taipumuksensa

mystilliseen katsantokantaan, joka lopulla hänen elämäänsä yhä

enemmän esiintyi. Paha oli hänelle vieras ilmiö. Kun hän kohtasi

vihollisia, vaikkapa mahtavia ja leppymättömiäkin, lausui hän heistä

levollisesti, pikemmin säälien kuin paheksien: "kummallisia ihmisiä"

tai "mokomia mielettömiä"; siihen supistui hänen katkeruutensa.

Sitä vastoin oli hän niin vakuutettu inhimillisen luonnon hyvistä

taipumuksista, että hän sen vuoksi joskus saattoi näyttää naiivilta.

-- Vartalonsa oli pitkä, vähän kumarainen, otsansa korkea ja päänsä

jo aikaseen kalju niskaan saakka. Aina oli hän huolellisesti

puettuna, iäkkäämpänä erinomaisen muhkeastikin; korkeaan ikään

saakka olivat hänen kasvonsa kauniit, joista samalla kertaa ilmeni

harvinainen nero ja myötätuntoinen hyväntahtoisuus. Niihin,

joitten pariin hän joutui, vaikutti hän nuhteettoman, itsenäisesti

kehittyneen henkilön tavoin. Hänen uskonnollisen mietiskelemisensä

peri hänen tyttärensä Elisabet Bagrejew-Speranski, jolla hienosti

sivistyneellä naisella oli vaikuttava asema Pietarin seuraelämässä ja

joka saavutti etevän kirjailijan nimen.