III.

Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-1812

on tärkeä jakso tämän yliopiston historiassa, mutta hänen

omissa elämänvaiheissaan on sillä verrattain vähäinen merkitys.

Yliopistoasiain alote kuului, jollei muodollisesti, niin

kuitenkin itse asiassa varakansleri Jaakko Tengströmille, ja

kanslerinkirjoitusten laatiminen oli kanslerinsihteereitten, ensin

K.J. Walleenin, sittemmin L.G. v. Haartmanin asia. Kuitenkin

vaikutti Speranski hyvää tälläkin alalla osottamansa humaniteetin ja

ylevämielisyyden kautta.

Kanslerin virka uskottiin hänelle harvinaisten olosuhteitten

vallitessa. Venäjän opetusasiain ministeriltä Sadovskilta

saapuneessa kirjoituksessa joulukuun 15 (27) p:ltä 1808 velvoitettiin

konsistori, yliopiston "konstitutsioonien" mukaisesti, valitsemaan

yliopistolle kansleri. Mutta asia oli arveluttava, kun edellinen

kansleri, kreivi K.A. Wachtmeister, ei vielä ollut virasta

luopunut, jota paitsi onnellinen vaali uusissa oloissa voi olla

vaikeaa. Konsistori pyysi sen vuoksi, että keisari itse tällä kertaa

valitsisi kanslerin. Keisari Aleksanteri otti pyynnön suosiollisesti

huomioonsa ja päätti antaa tämänkin kunniakkaan tehtävän

Speranskille. Ennen nimityksen tapahtumista näyttää keisari kuitenkin

asiasta ilmaisseen ajatuksensa Tengströmille, sillä kirjeessä

huhtikuun 25 p:ltä 1809 lausuu tämä tietävänsä keisarin "armolliset

tarkotukset tässä kohdassa", jonka ohella hän tekee Speranskille

pyynnön "ettette enää kauemmin kieltäisi meiltä huolenpitojanne ja

hyviä töitänne ja että antaisitte meille uusia syitä rakastaaksemme

ja kunnioittaaksemme Teitä". Muutamia päiviä sen jälkeen

huhtikuun 19 (toukokuun 1) p:nä saapui opetusasiain ministeriltä

konsistorille ilmoitus Speranskin lopullisesta nimittämisestä.[11]

Tengström toivotti Speranskille onnea kirjeessä toukokuun 29 p:ltä

m.m. seuraavin sanoin:

-- Ottakaa vastaan nöyrä onnentoivotukseni uuteen virkaan, jolla

H.K.M. on kunnioittanut Teitä. Totta on, että akatemiallisista

asioistamme tulee lisää tointa T. Ylh:llenne, mutta hyvä kansalainen

ei koskaan väsy hyvää tehdessänsä, ja tieteiden ja taiteiden

valistuneena ystävänä on T. Ylh. epäilemättä kirjalliselle

laitoksellemme omistetuista huolenpidoista löytävä lepoa

vaivaloisempain ja vaikeampain töitten ohella. Mitä minuun tulee,

olen minä, jolla on kunnia olla saman yliopiston varakansleri, tekevä

velvollisuuteni täyttääkseni T. Ylh:tenne toivomuksia ja niin paljon

kuin mahdollista helpoittaakseni teidän hallintoanne.[12]

Porvoossa heinäkuun 7 (19) p. 1809 päivätyssä, yliopiston

rehtorille ja konsistorille osotetussa ruotsinkielisessä

kirjoituksessa käyttää Speranski puolestaan mitä ystävällisimpiä

sanoja.[13] Hän huomautti, että oma ansio ei ollut saattanut

keisaria antamaan hänelle kanslerintointa, vaan että Aleksanteri

siinä oli ainoastaan kiinnittänyt huomiota siihen tieteiden

rakkauteen, joka alati yhtä lämpimänä oli seurannut häntä kaikissa

hänen elämänsä vaiheissa. Hän jatkoi sitten:

Tottumattomana sen laatuisiin tehtäviin, jotka nyt vaativat

toimenpiteitäni, ja kiinnitettynä muihin, joista ei jää paljon aikaa

yli, en juuri toivoisi, hoitaessani uutta tointa, johon Hänen

Majesteettinsa armo on minut kutsunut, voivani täyttää hänen

aikomuksiaan ja teidän vaatimuksianne, Hyvät Herrat, jollen teidän

luottamukseltanne ja teidän tiedoiltanne odottaisi sitä apua, joka

minulle on niin välttämätön ja tuiki tarpeellinen.

Pääasia, jota Tengströmin ja Speranskin kirjevaihto sitten

kosketteli, oli yliopiston taloudellisten olojen parantuminen, jota

keisari oli luvannut jo ennen kuin Speranski ryhtyi kanslerinvirkaan.

Lakkaamatta palasi Tengström tähän asiaan, samalla kuin Speranski

puolestaan osottautui taipuvaiseksi kannattamaan hyvinkin suuria

toivomuksia. Vihdoin saavutti Tengströmin ja konsistorin valmistama

vuosirahasääntö, Speranskin sitä esittäessä, melkein kaikessa

keisarin hyväksymisen, josta konsistorille annettiin tieto

kanslerinkirjeessä helmikuun 14 (26) p:ltä 1809. Keisarin osottama

armo oli, niin kirjoitti Speranski, hänelle vilpittömimmän ilon aihe.

Vastaisuudessakin olisi hänen mieluisimpia velvollisuuksiaan kyvyn

mukaan edistää akatemian parasta. Uuden, helmikuun 10 (22) p. 1809

annetun vuosirahasäännön kautta sai yliopisto kuusi uutta

professorinvirkaa, kaksitoista apulaisenvirkaa, kolme lehtorinvirkaa

sekä melkoiset määrärahat opettajain aseman parantamista, kirjastoa

ja tieteellisiä laitoksia varten. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että

ilo puhkesi mitä vilkkaimmin ilmi. Konsistorin kiitoskirjoituksessa

Speranskille lausutaan: "Onnellisimmin aavistaen sitä yhtä

terävää ja sattuvaa silmää kuin lämmintä ja puhdasta todellisen

tieteellisen viljelyksen rakkautta, joka aina on ollut T. Ylh:tenne

erityinen ominaisuus, toivoi konsistori itselleen sen kanslerin,

jonka se sai, ja se näkee, että toivo, joka seurasi hänen

nimitystään, vaikka se korkealle kohosikin, kuitenkin enemmän kuin

täyttyi".[14] Kaksi päivää kestävä kiitosjuhla puheineen vietettiin,

muistoraha lyötiin, ja kiitoslähetystö, Tengström puheenjohtajana,

laitettiin Pietariin. Speranski otti heidät vastaan ystävyydellä,

joka Tengströmin sanain mukaan "eläisi heidän ikuisessa muistossaan

ja kehottaisi heitä yhä enemmän koettamaan ansaita hänen jaloa

suojelustaan". -- On totta, että uuden vuosirahasäännön hyvät

vaikutukset eivät aivan välittömästi tulleet näkyviin, sillä uusien

paikkain täyttäminen sopivilla henkilöillä ei ollut helppoa. Mutta

yliopiston vastaisen kukoistuksen mahdollisuus oli saatu.

Speranski oli erityisesti tyytyväinen siitä, että Venäjän kielen

lehtori uuden vuosirahasäännön mukaan kiinnitettäisiin yliopistoon.

Hän valitsi itse sopivan henkilön virkaan ja lähetti samalla venäjän

kielen ylimääräisen lehtorin Turkuun, jotta venäjän kielen opinnot

sitä enemmän edistyisivät. Mutta niin suuresti kuin hän harrastikin

aineen opetuksen vauhtiin pääsemistä yliopistossa, ei hän koskaan

tahtonut ulkonaisilla pakkokeinoilla saavuttaa tätä tarkotusta.

Asia, jossa yliopiston miehet vielä toivoivat hänen kannatustaan, oli

kauan sitä ennen alotetun yliopistorakennuksen loppuun saattaminen.

Kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1812 koskettelee Tengström asiaa,

huomauttaen rakennuksen välttämättömyyttä, niin kalliiksi kuin

se tulisikin. Mutta kirjeeseen on merkitty, että se on palannut

avaamattomana. Maaliskuun 17 (29) p. sattuneen tapauksen jälkeen

lähetettiin Speranskin kirjeet takasin avaamatta. Siten keskeytyi

keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden ilmaisuista niin rikas

Speranskin ja Tengströmin välinen kirjevaihto.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin virallistakin tietä saatiin tieto

tapahtumasta, joka oli murskannut Speranskin aseman, tosin sangen

peitellyssä muodossa. Toukokuun 1 p. 1812 luettiin konsistorissa

kanslerinsihteerin L.G. v. Haartmanin kirje huhtikuun 10 (22) p:ltä

1809, sisällykseltään näin lyhyt:

Kun H.M. Keisari nyttemmin on nimittänyt ali-amiraali ja ritari

Shishkovin valtakunnansihteeriksi ja samalla selittänyt, että ent.

valtakunnansihteeri, salaneuvos ja ritari y.m. Mikael Speranski

ei enää voi pitää K. Akatemian kanslerinvirkaa, on H.M. Keisari

armossa suvainnut käskeä minun kehottamaan Herra Piispaa ja Akatemian

konsistoria heti valitsemaan toisen kanslerin mainitun salaneuvoksen

sijaan.

Sen johdosta ryhdyttiin kanslerinvaaliin, jonka nojalla K.M. Armfelt

astui Speranskin sijalle. Mitään muuta tietoa entisen kanslerin

kohtalosta ei saanut yliopiston konsistori eikä mikään muu Suomen

virasto. Suomessa ei näytä tietynkään, mitä oli tapahtunut. Vielä

vuonna 1815 kirjoitti J. Tengström Franzénille: "Speranski oleskelee

vielä tiloillaan Nishni-Nowgorodin luona eikä ole oikeastaan

epäsuosiossa, mutta ei häntä myöskään käytetä virassa. Yleisesti

kuitenkin luullaan, että hän vähitellen jälleen pääsee asioihin

käsiksi, jos vaan saamme pitää rauhan, jota Jumala antakoon!" Jos

Tengströmillä olisi ollut tietoa Speranskin kohtalosta, olisi hän

kaiketi kirjeessä ystävälleen Franzénille lähemmin siitä puhunut.

-- Speranskin kukistusta koskevat lähemmät seikat olivatkin itse

asiassa sellaisen pimeyden peitossa, ettei tutkimuksen ole

onnistunut sitä edes tänä päivänäkään täydelleen poistaa.

Siihen osaan nähden, mikä K.M. Armfeltilla oli juonissa

ennen maaliskuun 17 (29) päivän tapausta 1812, on hyvä tietää,

että molempain persoonallinen väli aikaisemmin oli, jollei

tuttavallinen, kuitenkin vapaa kaikesta epäsovusta. Armfeltin

jälkeenjääneiden paperien joukossa on muutamia kirjeitä, jotka

osottavat, että Speranski, mikäli hänestä riippui, myötävaikutti

siihen, että Armfeltin muutto Suomeen tapahtui mitä edullisimmissa

oloissa. Armfeltin aikaisemmin kesällä 1810 käytyä Pietarissa,

ilmoitti Speranski hänelle kirjeessä heinäkuun 16 (28) p:ltä, että

hän keisarille oli esittänyt kirjeen, jonka Armfelt oli hänelle

jättänyt ja että keisari "pitäen arvossa sitä intoa, joka oli

johtanut häntä Suomeen nähden kehittämässä katsantokannassaan" oli

luvannut tarkastaa kirjoitusta kaikella sen ansaitsemalla huomiolla.

Se hänen oikeuksiensa pitennys Suomen ruotujakolaitoksessa, jota

Armfelt oli toivonut itselleen, myönnettäisiin hänelle tammikuuhun

saakka 1811, jonka jälkeen keisari uudelleen päättäisi asiasta. Kun

Armfelt sittemmin oli lopullisesti päättänyt jättää Ruotsin, kävi

Speranski vielä kohteliaammaksi. Helmikuun 3 (15) p. 1811 ilmoitti

hän Armfeltille seuraavilla ranskankielisillä sanoilla keisarin

toivomukset hänen persoonaansa nähden:

H.M. Keisari, joka on suostunut T. Ylh. lausumaan toivoon asettua

asumaan Suomeen, on varustanut Hänen Ylhäisyytensä kenraali v.

Suchtelenin[15] valtakirjalla antaaksenne Teidän, herra Paroni,

tehdä hänelle uskollisuudenvala lausumanne toivomuksen mukaan.

Kuluneiden vuosien tuloja ei koskaan, hra Paroni, ole pantu

kysymyksen alaisiksi Teihin nähden; alusta alkaen on päätetty, että

Te olette ne saapa. Keisarillinen Majesteetti on uudistanut käskynsä

siitä Suomen kenraalikuvernöörille.

Kun Te siten täydellisesti saatte kaikki oikeutenne Suomessa, riippuu

ainoastaan Teistä, hra Paroni, kaiken sen oikeuden nauttiminen, minkä

teidän nimenne, ansionne ja H.M. Keisarin oikeamielisyys Teille

määräävät.

Olen onnellinen tulkitessani T. Ylh:llenne Keisarin käskyjä ja samalla

voidessani mielitellä itseäni sillä toivolla, että pian saan nähdä

Teidät täällä. Ottakaa vastaan j.n.e.

Speranski.

Vielä toukokuun 1 (13) p. 1811, kun Armfelt jo lopullisesti oli

muuttanut Suomeen, lausui Speranski kirjeessä hänelle toivon saada

pian nähdä hänet Pietarissa ja ilmoitti hänelle samalla, että kaikki

hänen toivomuksensa jaotuspalkkaan ja kruununvirkataloihin nähden

olivat saavuttaneet Keisarin suostumuksen, mikä oli tapahtunut

Speranskin esityksestä. Että Speranski sittemmin kernaasti jätti

Suomen asiain johdon Armfeltille, käy selväksi siitä, mitä ennen

olen maininnut Speranskin suhteesta Suomen komitean perustamiseen.

Armfelt ei siis juuri ole voinut muuta olla kuin kiitollinen

Speranskille hänen auttavasta ystävällisyydestään yksityisissä

ja Suomea koskevissa asioissa. Mitään persoonallista epäsopua ei

heidän keskensä ollut. Pikemmin se yleinen asema, johon Speranski oli

joutunut, sai Armfeltin ottamaan osaa hänen kukistamiseensa.

Sama oli laita Speranskin muittenkin vastustajain. Persoonallisia

vihamiehiä hänellä ei ollut, mutta häntä vastaan kohdistui sangen

yleinen ajanhenki voimalla, jota hän ei ollut aavistanut. Silmäys

Speranskin asemaan valaisee tätä asian tilaa.

Speranski eli, niin vaikutusvoimainen kuin hän olikin, yhä

vaatimattomasti ja säästeliäästi töitään ja tyttärensä Elisabetin

kasvatusta varten. Muutamia läheisiä ystäviä oli silloin tällöin

koolla päivällispöydässä, ja iltasin oli jotenkin usein järjestettynä

vaatimaton seurahuvi, johon, jos aikansa sen myönsi, hän itsekin

otti osaa. Muita huvituksia hänellä ei ollut. Suuren maailman

seurapiireissä nähtiin hän harvoin. Hänen tulonsa olivat

tosin nyttemmin melkoiset,[16] mutta kun hänellä ei ollut

yksityisomaisuutta, olisi isosesti eläminen helposti saattanut

hänet taloudellisesti riippuvaan asemaan. Venäjän pääkaupungin

ylhäissukuiset ja korkeassa asemassa olevat henkilöt kävivät hänen

luonaan ja osottivat hänelle usein liehakoitsevaa kohteliaisuutta,

kun hän oli keisarin mahtava suosikki, mutta todellisesti he

halveksivat häntä nousukkaana. Hän puolestaan ei pyrkinyt heidän

suosioonsa sekä luonteensa vissin ylpeyden vuoksi että sen tähden,

kun koko hänen aikansa kului valtioiltoihin.

Tämä erillinen elämä olisi ollut vaarallinen jokaiselle mahtavalle

miehelle, mutta sen täytyi synnyttää vaaroja varsinkin sille, joka,

Speranskin tavoin, oli antautunut laajaan reformityöhön. Kun hän

työhuoneessaan teki suunnitelmia Venäjän tulevaisuutta varten ja

kirjoitti asetuksia, jotka antaisivat uuden muodon sen julkiselle

elämälle, kasvoi hänen vastustajainsa luku kasvamistaan.

Korkeammasta ylhäisöstä ja virkamiesluokasta levisi nurjamielisyys

häntä vastaan yhä laajempiin piireihin. Hän oli toimeen pannut

tullien ja verojen korotuksen saadakseen aikaan pysyvän tasapainon

valtion tulo- ja menoarvioon, mutta kansa nurisi uusien rasitusten

vuoksi, joitten tarkotusta se ei käsittänyt, ja piti niitten

alkuunpanijaa sortajana. Valheellisia huhuja oli liikkeessä, että

Speranski käytti valtaansa itsensä rikastuttamiseksi kansan

kustannuksella.

Sellainen oli Speranskin asema, kun 1811 vuoden kuluessa Venäjän

ja Rankan väli niin järkyttyi, että 1812 vuoden sota vihdoin

syttyi. Speranski oli tosin sangen vähän ryhtynyt Venäjän

ulkomaapolitiikkiin, mutta hänen vaikutustaan luultiin suureksi

silläkin alalla, ja kaikissa tapauksissa pidettiin häntä syystä

Venäjän ranskalaismielisimpänä valtiomiehenä. Olihan hän

parannuksissaan aina kiinnittänyt huomionsa Ranskan oloihin ja

laitoksiin. Samalla siis kuin kylmyys Ranskaa vastaan eneni, täytyi

hänen vaikutuksensa vähetä.

Speranski aavisti itse, että vaaroja alkoi kokoontua, kuten voi

huomata siitä, että hän jo ennen mainitussa, helmikuussa 1811

keisarille jättämässä virkakertomuksessaan huomautti keisarille,

että liian monta erilaista asiaa oli annettu hänen huostaansa,

jonka vuoksi hänen oli mahdotonta hoitaa kaikkia hyvin. Hän

valitti sen ohella, että hänen asemansa oli tuottanut hänelle

useitten henkilöitten vihamielisyyden, jota hän ajan

pitkään ei voisi vastustaa. Hän pyysi sen vuoksi vapautusta

valtakunnansihteerinvirasta ja Suomen valtiosihteerinvirasta

voidakseen yksinomaan antautua lakikomissioonin johtoon, mikä tärkeä

tehtävä yksin vaati yhden miehen kaikki voimat. Keisari ei suostunut

hänen pyyntöönsä, mutta juuri näiltä ajoilta hän kuitenkin alkoi olla

valtakunnansihteeriin luottamatta. Russki Arkivissa 1871 julaistussa

Pogodinin kirjoituksessa[17] mainitaan muutamia sanoja, jotka

keisari Aleksanteri olisi lausunut de Saint-Glinille, Speranskin

kertomusta luettaessa, joista näkyy, että Aleksanteri I jo silloin

hiljaisuudessa mietti, kuinka hän sopivimmalla tavalla vapautuisi

suosikistaan.

Speranskin vastustajiin liittyi näinä aikoina mies, jonka asema

julkisessa elämässä ei ollut huomattava, mutta jonka sanoilla juuri

sen vuoksi, että hän esiintyi yksityishenkilönä ilman omaa etua,

oli sitä suurempi merkitys: kuuluisa historiankirjoittaja Karamsin.

Hänen kirjoittamansa kirjoituksen "Vanhasta ja uudesta Venäjästä"

antoi hänen suojelijansa Maria Paulowna keisarille, joka,

kirjoituksen sisältämästä hänen omien toimenpiteittensä ankarasta

arvostelusta huolimatta, luki sen mielenkiinnolla, ja johon

se teki pysyvän vaikutuksen. Ensi sijassa moitti Karamsin

valtakunnanneuvoston toimeenpanoa sekä senaatin ja ministeristöjen

uutta järjestystä. Uusi valtakunnanneuvosto oli hänen mielestään

tarpeeton laitos, tyhjä koristus, joka vaan saattoi estää asiain

kulkua, mutta ei edistää niitten onnellista ratkaisua. Itsenäistä

asemaa ei valtakunnanneuvoston pitäisi koskaan saada eikä se koskaan

sitä voisi saada, sillä neuvosto on jo luonnoltaan ainoastaan

hallitsevan kutsuma virasto, jonka hän mielensä mukaan saattaa

muuttaa tai poistaa; muutoin voisi valtakunnanneuvostosta tulla

hallitsijan vallan käyttämisen este. Senaatin muutokset olivat

muka ristiriidassa vanhain ja hyvien perintötapojen kanssa. Ja

ministeristöjen uusi järjestys vaikuttaisi hallitustoimen

hajaantumista. Karamsin ei epäillyt sanoa, että venäläisten

tyytymättömyyden pääsyynä vallitsevaa hallitusta vastaan oli sen

hallinnollisten muutosten hyödytön rakkaus, jotka järkähyttivät

valtakunnan perustuksia ja joitten hyväätekevät vaikutukset

vastaiseksi olivat epäillyttäviä. Samalla tavoin hylkäsi Karamsin

Speranskin uuden siviililain ehdotuksen, joka hänen mielestään oli

ristiriidassa Venäjän kansan oikeudellisten näkökantain ja tapojen

kanssa, sekä hänen toimenpiteensä valtiovarain ja rahajärjestelmän

alalla, joista ainoastaan oli seurannut elinkustannusten kallistuminen

ja valtakunnan varallisuusvoimain luottamuksen väheneminen.

Muutamissa kohdin arvosteli Karamsin oikein ja sattuvasti Speranskin

toimenpiteitä, mutta ylipäänsä oli hänen tutkimuksensa pintapuolinen

ja oikeudeton, kun kuitenkin esityksen varma muoto ja siinä

vallitseva luja vakaumus voi herättää luottamusta.

Tämä Venäjän sivistyneen yleisön riveistä kohonnut ääni sai

voimakkaan vastakaiun koko Venäjän yhteiskunnasta. Moskovassa, joka

kuvernööri Rostoptshinin johdolla oli Ranskaa vastaan tähdätyn,

yhä voimakkaammaksi paisuvan kansallisen liikkeen pesäpaikka,

ja Pietarissa levitettiin tuhansin kappalein häntä vastaan

vihamielisiä häväistyskirjoituksia, joissa häntä syytettiin Venäjän

koko valtiollisen järjestelmän turmelemisesta, valtakunnan

kukistuksen ennustamisesta ja petollisista neuvotteluista Napoleonin

asiamiesten kanssa tarkotuksella myödä valtakunta, j.n.e. Huhuja

liikkui siitä, että hän oli jumalankieltäjä, joka oli liittynyt

kristillisyydelle vihamieliseen vapaamuurariyhdistykseen. Hän olikin

todella, oppiakseen tuntemaan vapaamuurarien salaisuuksia, kaksi

kertaa käynyt vapaamuurarien kokouksissa yksityisessä huoneustossa,

mutta mitään enempää yhteyttä hänellä ei ollut tämän eikä minkään

muun salaisen seuran kanssa. Uskonnollisissa asioissa hän kallistui

mystilliseen katsantokantaan ja lähestyi sen vuoksi erästä

ulkomaalaista Fessler nimistä miestä, joka jonkun aikaa esiintyi

mystillisyyden edustajana Pietarissa, mutta tämä tuttavuus oli aivan

ohimenevää laatua eikä sillä ollut mitään merkitystä Speranskin

elämässä.[18] Vihdoin syytettiin häntä siitä, että hän oli ryhtynyt

yhteyteen puolalaisten kanssa, jotka muka olivat tarjonneet hänelle

suuria summia, että hän vaikuttaisi heidän etujensa hyväksi,

sekin panettelua, joka vielä vähemmin perustui todellisuuteen.

Kun Speranski oli aseeton näitä hiipiviä huhuja vastaan, vaikka

hän ei ollutkaan niistä tietämättä, muodostui hovissa keisaria

lähinnä olevista miehistä ryhmä, joka juonien kautta ryhtyi

häntä kukistamaan. Paroni Korff ei, kenties henkilöitten tähden,

jotka olivat elossa kun hänen kirjansa ilmestyi, mainitse niitä,

jotka olivat niitten etunenässä, mutta muista tiedoista ilmenee,

että Kustaa Maurits Armfelt ja poliisiministeri Balashow olivat

toimeliaimpia ja että liiviläinen paroni Rosenkampf oli juonissa

mukana. Armfelt, joka kenties piti Speranskia kilpailijanaan

keisarin suosiosta, oli muutoin perintölaillisuus-aatteen

intohimoinen puolustaja eikä vähemmin innokas Napoleonin vihaaja. Ehkä

hovivehkeisiin perehtyneelle miehelle myös oli houkuttelevaa olla

mukana tässä asiassa. Balashow, joka jo virka-asemansa kautta oli

pelättävä, oli tyytymätön sen vuoksi, että hän Speranskin vallitsevan

vaikutuksen kautta oli joutunut syrjään. Hän oli Speranskin

myötävaikutuksella saanut virkansa, mutta kiitollisuuden tunne oli

hänelle tuntematon. Asemaa kuvaa vielä sekin, että Armfelt ja

Balashow persoonallisesti olivat katkeria vihamiehiä, mikä ei

kuitenkaan estänyt heitä yksimielisesti taistelemasta Speranskia

vastaan. Paroni Rosenkampf vihdoin oli Speranskin työtovereita

lakikomissioonissa ja luuli, että häntä siinä oli syyttä syrjäytetty.

Jaakko de Saint-Glinin muistiinpanot valaisevat omituisella tavalla

sitä menettelyä, jota liittoutuneet käyttivät.[19] He kertoivat

lakkaamatta keisarille lausunnoita, joita Speranski varomattomasti

oli lausunut tai jotka pantiin hänen sanomiksensa, ja selittivät

niitä herättääkseen keisarin epäluuloa valtakunnansihteeriä

vastaan. Keisari puolestaan tuon tuostakin kääntyi Saint-Glinin

puoleen kuullakseen hänen mielipidettään ilmiannoista. Siten

ilmoitti keisari hänelle Balashowin kertomuksen, jossa tämä

kuvasi käyntiään Speranskin luona. Poliisiministerin mielestä

oli valtakunnansihteeri kokonaan taikasalaisuuksien ympäröimä.

Keskustelun kuluessa olisi Speranski lausunut: "Te tunnette

keisarin epäluuloisen luonteen. Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän

puoleksi", ja vielä: "hän on liian heikko hallitsemaan ja liian

voimakas hallittavaksi". Saint-Glin ei voinut uskoa kertomusta

todenperäiseksi, jo senkin vuoksi että Speranski ei suinkaan noin

herkkäuskoisesti olisi voinut ilmaista ajatuksiaan. Keisari myönsi

muistutuksen oikeaksi, mutta näytti tyytymättömältä, kun Saint-Glin

ei tahtonut edistää Balashowin tarkoituksia. Toisen kerran ojensi

keisari hänelle avatun kirjeen, joka oli osotettu Speranskille

Pietariin, ja jonka koteloon oli merkitty, että se sisälsi 80

tuhatta ruplaa pankinassignaatteja. Kirjeessä, joka oli päivätty

Kiewissä, kiittivät puolalaiset kaikista heille myönnetyistä

eduista ja pyysivät Speranskia ottamaan vastaan oheen liitetyt 80

tuhatta rupl. pank. assign. Saint-Glin kiinnitti keisarin huomiota

siihen, että kirje ei ollut tullut postissa, koska siinä ei ollut

kruununsinettiä. Hän lausui lisäksi, että koteloon tuskin oli voinut

mahtua 80 tuhatta ruplaa ja kysyi: onko rahat annettu Teidän

Majesteetillenne? Hämmästyneenä löi keisari silloin otsaansa ja sanoi:

Kuinka en ole tullut tuota ajatelleeksi? Kirje oli jo avattu. Hän

lisäsi, että Saint-Glin oli tehnyt Speranskille suuren palveluksen.

Nytkin osotti keisari jonkillaista mielipahaa siitä, että yritys

ei onnistunut. Eräässä puheillepääsyssä sen jälkeenkin puhui

keisari siitä katkeruudesta Speranskia vastaan, joka Rostoptshinin

kertomuksen mukaan oli vallalla Moskovassa. Siellä oletettiin, että

hän ministeristöjen ja valtakunnanneuvoston perustamisen kautta oli

tahtonut järkyttää itsevaltaisuuden perustuksia. Myöskin Pietarissa

häntä vihattiin. Keisari tahtoi Saint-Gliniltä saada lausunnon, eikö

Speranskin toimeenpanema ministeristöjen järjestys ollut poikennut

keisarin kunnioitetun kasvattajan La Harpen siitä lausumasta

ajatuksesta, mutta nytkin oli Saint-Glin varovainen. Samaan aikaan

Armfelt, johon hän oli ystävällisissä suhteissa, lakkaamatta kiusasi

häntä aineellisten etujen lupauksilla, jos hän antautuisi juonien

välikappaleeksi, mutta rehellinen mies kielsi päättävästi.

Saint-Glinin kertomat vehkeet Speranskia vastaan olivat, kuten

lukija huomaa, liian karkeita vaikuttaakseen keisariin, mutta

omituista on kaikissa tapauksissa, että hän tavallansa etsi syyn

aihetta valtakunnansihteeriä vastaan ja kärsi niitä valheita,

joita häntä vastaan esiintuotiin. Epäröivänä ollen hän oli

kahden vaiheilla valittavastaan menettelytavasta. -- Syvemmin ja

hienommin suunniteltu oli eräs samanaikainen juoni, jonka paroni

Korff on saanut tietoonsa eräästä Speranskin kirjeestä. Armfelt ja

Balashow ehdottivat Speranskille, että he muodostaisivat salaisen

kolmimiehistön, joka vallitsisi valtiossa ja tarkoituksiaan varten

käyttäisi välikappaleinaan valtakunnanneuvostoa, senaattia ja

ministereitä. Ehdotuksen hylkäsi Speranski, joka kuitenkin oli niin

epäviisas, että joko henkilöitten tai asian halveksimisen vuoksi tai

jostakin muusta syystä ei ilmaissut sitä keisarille. Tästä hänen

vaitiolostaan saivat juonen virittäjät aseita käsiinsä ja saattoivat

nyt keisarille syyttää Speranskia vilpittömyyden puutteesta hänen

hyväntekijäänsä kohtaan, samalla kuin itse sanoivat tehneensä

ehdotuksen vaan saattaakseen häntä kiusaukseen. Keisari kävi

tyytymättömäksi siitä, että Speranski oli häneltä salannut niin

tärkeän asian ja antoi sen jälkeen Speranskin vastustajain vapaasti

juonitella häntä vastaan.

Asiasta on vähän lähempi selonteko J. Grotin ennen mainitussa

kirjoituksessa "Speranskin karkotuksesta" Russki arkivissa

joulukuussa 1871. Kun Speranski, niin kertoo Grot, vuonna 1816

keisarillisella käskykirjeellä oli nimitetty Pensan kuvernööriksi,

kävi hänen luonaan Wojeikow, eräs eron saanut sotilas, jonka kanssa

hän oli vanhastaan tuttu. Puheltaessa kummasteli Wojeikow, että

Speranski oli saattanut ottaa toimen vastaan, kun käskykirjeessä

lausuttiin, että hänen tekojansa tarkastettaessa ei oltu löydetty

päteviä epäluulojen syitä, mutta samalla tahdottiin antaa hänelle

tilaisuutta _uutteralla palveluksella puhdistautua täydellisesti_.

Speranski lausui, että hän todellakin oli tehnyt itsensä hairaukseen

vikapääksi ja kertoi vieraalleen seuraavaa. Lokakuussa 1811 kävi

valtioneuvos Magnitski useita kertoja hänen luonaan hartaasti

pyytäen Balashowin ja Armfeltin puolesta, että hän ottaisi

heidät puheilleen edes yhdeksi tunniksi jonkalaisen selityksen

tähden. Vaikka Speranski itsepintaisesti oli vastaan, lausuen

ettei hänellä ollut mitään heidän kanssaan tekemistä, täytyi hänen

kuitenkin vihdoin myöntyä ja päästää heidät luokseen. Silloin

esiintoivat he toivomuksenaan, että Speranski joka asiasta,

jonka hän esitti keisarille, ensin neuvottelisi heidän kanssaan.

Ehdotuksesta Speranski pahastui ja hylkäsi sen. Hän pyysi heitä

samalla unohtamaan kaikki ja lupasi puolestaan olla heidän teostaan

puhumatta. Sen jälkeen otti keisari muutaman kuukauden aikana

Speranskin vastaan kuten tavallista kerran viikossa, vieläpä

piti häntä luonaan entistä kauemmin esitysten jälkeen. Viimeisen

kerran kohdatessaan Speranskin, jolloin hänen karkotuksensa jo oli

päätetty, sanoi keisari muun muassa: Sinä ehdotit Armfeltille

ja Balashowille, että he toimisivat yhdessä sinun kanssasi.

Speranski vastasi, ettei hän, vaan että he ehdottivat, että heidän

olisi kokoontuminen ennen jokaista esitystä. "Minkä tähden olet

sitten", lausui Aleksanteri, "ollut siitä minulle puhumatta?

Olihan se kolmimiehistö". Tyytymättömänä lisäsi keisari, että hän

jo kauan oli odottanut tunnustusta, että hän surulla oli huomannut

erehdyksensä, että Speranski oli pettänyt hänen luottamuksensa ja

osottanut avomielisyyden puutetta. Kotia palattuaan kertoi Wojeikow

Speranskilta kuulemansa vaimolleen, joka sen ilmoitti Saint-Glinille

ja jolta myös Grot oli kuullut saman asian.[20]

Tuntuu, kuin jos Speranski itse olisi pitänyt tätä tapahtumaa

sangen tärkeänä ja siitä tahtonut etsiä kohtalonsa arvoituksen

avainta. Mutta syystä huomauttaa Pogodin, että tällä seikalla ei ole

voinut olla ratkaisevaa merkitystä. Eivät Speranskin vihamiehet eikä

keisari Aleksanteri itse koskaan viitanneet siihen, ja keisari myönsi

itse myöhemmin, ettei ollut olemassa ollenkaan Speranskin syyn

todistuksia.

Eräässä N.K. Schilderin kirjoituksessa "Speranski ja Magnitski"

Russki Westnikissä syyskuussa 1890 kerrotaan, että alussa vuotta

1812 Armfelt, Balashow, sisäasiainministeri Kosodawlew, eversti

Ekesparre ja Rosenkampf olivat keisarille tehneet Speranskia vastaan

syytöksen, jossa Speranskia vastaan väitettiin, että hän oli

kirjevaihdossa Ranskan viranomaisten kanssa, että hän oli antanut

Napoleonille Venäjän salaisia suunnitelmia ja että hän suosi

papinpoikia aatelin kustannuksella. Ainoa keino saada varmuutta

asiasta oli, sanoivat he, poistaa hänet pääkaupungista ja sinetitä

hänen paperinsa. Tämän tiedon-annon mukaan siis kuitenkin kaikitenkin

ainoastaan yleisiä väitteitä esitettiin Speranskia vastaan;

todellista selvitystä odotettiin hänen takavarikkoon otetuiden

paperiensa tutkimisesta.

Hämäriä kohtia on siis olemassa Speranskia vastaan tähdätyissä

juonissa, mutta vielä vaikeampi on saada selviksi keisari

Aleksanterin menettelytavan vaikuttimia. Tässä on edessämme

sielutieteellinen arvoitus, missä eivät mitkään asiakirjat,

mitkään tavalliset todistuskeinot voi antaa meille ohjausta. Jos

keisari, kuten hän useita kertoja Speranskin kukistumisen jälkeen

lausui, oli vakuutettu siitä, että Speranskia ei millään tavoin

voinut syyttää sopimattomasta menettelytavasta, minkä tähden

poisti hän sitten mitä tylyimmällä tavalla luotaan miehen, joka

oli tehnyt hänelle niin suuria palveluksia ja persoonallisesti

ollut häntä niin lähellä? Se selitys on lähinnä, että hän noudatti

yleistä mielipidettä ja valtiollisen aseman vaatimuksia. Väsyneenä

Speranskia vastaan alituisesti tehdyistä syytöksistä, ei hän

lopullisesti enää voinut vastustaa hänen vihollistensa vaatimuksia.

Kun hän ryhtyi ratkaisevaan taisteluun Napoleonia vastaan, tarvitsi

hän tuekseen kansansa kaikki voimat. Mutta niin kauan kuin hänellä

oli sivullaan ranskalaismielinen valtakunnansihteeri, ei hänen oma

asemansa kansaan näyttänyt selvältä eikä avoimelta, minkä vuoksi

hän ei voinut luottaa kansansa täyteen alttiuteen. Speranskin

täytyi kukistua, jotta saavutettaisiin ne suuret tarkoitukset, joita

keisari tahtoi voittaa; hän oli uhrattava isänmaan pelastuksen

tähden. Siinä käskykirjeessä, jolla Speranski nimitettiin Pensan

kuvernööriksi, lausuttiin: Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin

lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat

niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos

Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide,

johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan

tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi

minulle mahdottomaksi. Käskykirjeen himmeä sanamuoto viittaa

yleisiin olosuhteihin, joilla oli valtava vaikutus keisariin. Samaan

käsityskantaan liittyy Saint-Glin, lausuessaan: Speranski oli

määrätty, kavallus tekosyynä, yleisen vihan uhriksi, jonka oli

yhteisessä isänmaallisessa tunteessa liittäminen hallitsijan

ympärille kaikki yhteiskuntaluokat alkavaa sotaa varten.

Speranskin kohtalon alaiseksi joutui myöskin todellinen salaneuvos

Magnitski, joka, hänkin maaliskuun 17 (29) p. 1812, poliisin

toimesta lähetettiin pois Pietarista. Hänellä oli aikaisemmin ollut

virka Venäjän Pariisissa olevassa lähettiläsvirastossa ja siellä

hän oli tutustunut Ranskan valtiomiehiin. Sittemmin oli hän

ollut Speranskin työtovereita ja ottanut osaa hänen asetustensa

laatimiseen. Hänkin näyttää kukistuneen yleisten syytösten

johdosta, ilman että mihinkään määrättyyn tosiasiaan viitattiin. Mikä

yhteys Speranskin ja Magnitskin välisuhteissa luultiin löydetyksi, ei

ole tunnettu.

Oli miten hyvänsä, keisari, vaikka hän ei ollut varma Speranskin

syyllisyydestä, kuitenkin luuli ratkaisevat toimenpiteet

häntä vastaan tarpeellisiksi. Hän epäili vaan sopivimmasta

menettelytavasta. Eräs Tarton yliopiston professori nimeltä Parrot,

johon hän suuresti luotti, sai tiedon hänen huolistaan tässä

asiassa ja neuvoi häntä olemaan asettamatta Speranskia syytteeseen

tuomioistuimen edessä, sekä sen tähden, että hänen syyllisyytensä

ei ollut varma, että sen vuoksi, kun hänen tuomarinsa silloisissa

oloissa olisivat hänen vihamiehiään, minkä tähden oikeudenmukaista

tutkimusta ei olisi odotettavissa. Täysin riittäisi, jos hän

poistettaisiin Pietarista ja pidettäisiin sellaisen valvonnan

alaisena, ettei hän mitenkään saattaisi päästä yhteyteen

vihollisten kanssa. Sodan jälkeen olisi vielä aikaa oikeudenkäyntiin

ryhtyä. Tämä neuvo, joka annettiin kirjeessä maaliskuun 16

(28) p:ltä, näyttää ratkaisevasti vaikuttaneen niitten

toimenpiteitten laatuun, joihin jo seuraavana päivänä ryhdyttiin

valtakunnansihteeriä vastaan.

Itse tapausta, jonka kautta Speranskin ura pitkäksi ajaksi keskeytyi,

kuvaa paroni Korff ruhtinas Aleksanteri Galitsinin kertomuksen

mukaan, joka itse oli läsnä, seuraavin sanoin: Maaliskuun 17 (29)

p., joka oli sunnuntai, oli Speranski päivällisillä ystävättärensä,

rouva Weikardtin luona, kun keisarin sananlennättäjä tuli ja toi

hänelle käskyn saapua keisarin luo samana iltana k:lo 8. Tässä

kutsumuksessa, joka oli usein sattuneitten samallaisten kaltainen,

ei ollut mitään tavatonta, ja Speranski meni kotia työhönsä ja

saapui palatsiin määrättynä aikana. Ruhtinas Aleksanteri Galitsin,

joka myös oli tullut esitettäviä asiakirjoja mukanansa, odotti

sihteerinhuoneessa, mutta valtakunnansihteeri kutsuttiin ensin

sisään. Puheillaoloa kesti kolmatta tuntia. Sitten tuli Speranski

keisarin kabinetista, mieli varsin kuohuksissa. Kyynelsilmin ja

kävellen pöydän luo pannakseen papereitaan salkkuunsa, kääntyi hän

selin Galitsiniin, luultavasti salataksensa levottomuuttaan.

Suljettuaan salkkunsa ja kun hän oli juuri lähtemäisillään pois

huoneesta toiseen mennäksensä, kääntyi hän, aivan kuin jos hän

äkkiä olisi malttanut mielensä, kynnyksellä ja sanoi vitkalleen ja

erityisellä äänenpainolla: Hyvästi, Teidän Ylhäisyytenne! Se oli

pitkän ajan hyvästijättö, sillä kymmenettä vuotta kului sen jälkeen

ennen kuin Speranski sai kohdata Galitsinin tai Aleksanterin

itsensä. -- Heti sen jälkeen lähetti keisari sanan Galitsinille,

ettei hän voinut ollenkaan päästää häntä puheillensa, vaan käski

hänen tulla seuraavana päivänä, valtakunnanneuvoston istunnon

jälkeen.

Paroni Korff kertoo tämän kohtauksen ruhtinas Galitsinin

oman suullisen kertomuksen mukaan. Toinen omin silmin näkijä,

kenraaliadjutantti kreivi Golenishtshew-Kutusow, joka samana

päivänä oli päivystäjänä sihteerinhuoneessa, kertoi hänelle,

että Speranski, kun hän tuli keisarin kabinetista, oli melkein

tainnoksissa, yritti panna hattuaan salkkuunsa ja vihdoin vaipui

tuolille, jolloin hän, Kutusow, kiiruhti tuomaan vettä. Muutama

minuutti sen jälkeen avautui keisarin kabinetin ovi vitkalleen,

ja kynnykselle ilmestyi Aleksanteri, silminnähtävästi

mielenliikutuksessa. Hän lausui sanat: Vielä kerran, hyvästi Mikael

Mihailowitsh, ja vetäytyi sitten huoneeseensa jälleen.[21]

Aivan tuntematonta on, mitä keisari oli puhunut miehen kanssa, joka

useita vuosia oli ollut häntä niin lähellä. Ei keisari eikä Speranski

ole koskaan lausunut siitä sanaakaan. Se oli ikävä muisto, johon ei

kumpikaan tahtonut koskettaa.

Kun Speranski palasi kotia, ensin turhaan etsittyään jo poisvietyä

Magnitskia, kohtasi hän poliisiministeri Balashowin ja de

Saint-Glinin, jotka odottivat häntä sulkeakseen sinetillä hänen

huoneensa hänen paperiensa tarkastamista varten. Postireki oli

pihalla valmiina hänet poisviemään. Hän sai luvan ottaa erilleen

muutamia papereita, jotka pantiin eri pakettiin ja osotettiin

keisarille. Hänellä ei ollut rohkeutta herättää tytärtään ja

anoppiaan sanoakseen heille jäähyväisiä. Hän siunasi ainoastaan

heidän lepohuoneensa oven ja jätti kirjeen, jossa pyysi heitä

molempia tulemaan hänen luokseen talven kuluttua. Kun tämäkin myöhään

yöllä oli tapahtunut, jätettiin hän erään Shipulinski nimisen

poliisimiehen haltuun, joka oli määrätty viemään hänet kauvan

kestävään, Nishni-Nowgorodissa alkavaan karkotukseen.

Aleksanteri I ei koskaan ollut täysin suora niitten toimenpiteitten

syihin nähden, joihin Speranskia vastaan oli ryhdytty, eikä hän

koskaan ilmaissut kenellekään menettelynsä vaikuttimia. Mutta

erityisistä tiedon-annoista ilmenee, että hän heti jälkeenpäin

oli tapahtumasta syvästi liikutettu ja melkein katui tekoansa.

Kun ruhtinas Galitsin maaliskuun 18 p. käskyn mukaan saapui hänen

luoksensa, käveli hän synkän näköisenä huoneessaan. "Teidän

Majesteettinne, Te olette sairas?" kysyi Galitsin. "Ei, minä olen

terve", vastasi keisari. -- "Mutta muotonne?" -- "Jos sinulta olisi

kätesi poikki lyöty", vastasi keisari, "sinä varmaan huutaisit ja

valittaisit kärsimisiäsi; minulta he viime yönä riistivät Speranskin,

mutta hän oli minun oikea käteni!" Koko pitkän keskustelun aikana

keisari ainoastaan puhui suuresta vahingostaan, usein kyynelsilmin.

"Sinä", sanoi hän vihdoin, "tutkit Moltshanrowin kanssa Mikael

Mihailowitshin (Speranskin) paperit, mutta sinä et löydä niistä

mitään -- hän ei ole kavaltaja". "Mitä oli minun tehtävä", lausui

keisari eräälle toiselle seuralaiselleen; "kukaan ei kenties kärsinyt

sen vuoksi enemmän kuin minä, mutta minun oli pakko myöntyä mitä

välttämättömimpien syitten tähden". Muita samallaisia lausunnoita

kerrotaan samalta ajalta. Kun keisari sittemmin 1820 oli päättänyt,

että Speranski saisi palata Pietariin toimestaan Sipirian

kenraalikuvernöörinä, kysyi hän eräältä Wasiltsikow nimiseltä

uskotultaan, oliko hän kuullut, että Mikael Mihailowitsh kutsuttaisiin

takasin. Tämä vastasi siitä kuulleensa ja toivotti samalla onnea

keisarille, joka sai takasin niin ansiokkaan miehen. "Ei kukaan",

lausui keisari, "voi oikeammin pitää arvossa hänen suuria lahjojaan

kuin minä. Minä olen vakuutettu siitä, että hän ei ole huono

ihminen; mutta silloisten olosuhteitten mahti, jota minä en voinut

vastustaa, pakotti minut eroamaan hänestä. Koskaan en kuitenkaan

uskonut kavallusta, josta häntä syytettiin, ja minä moitin häntä

vaan siitä, että hän ei ollut täysin avomielinen minua kohtaan". --

Kenties keisari näillä sanoilla tarkoitti, mitä ylempänä (ss. 52 ja

53) olemme maininneet.

Kirjeessä, jonka Speranski karkotuksensa jälkeen kirjoitti

keisarille Permistä ja johon vielä palaamme, on seuraava himmeä

kohta, josta käy selville, että Speranskin itsensä mielestä

keisari tiesi hänet, Speranskin, viattomaksi. "Ainoastaan Teidän,

Kaikkeinarmollisin Keisari, ainoastaan Teidän oikeamielisyytenne

tulee poistaa se (syytös). Minä uskallan nimenomaan sanoa, että Te,

Teidän Majesteettinne, ikuisen totuuden nimessä, Jumalan edessä

olette velvollinen niin tekemään. Tässä suhteessa Teillä ei voi

olla vähintäkään epäilystä minuun; minut sitoo ei omani, vaan

teidän salaisuutenne; siis on Teidän selitettävä kaikki. Raha-asiat,

rasitukset, uudet laitokset, kaikki julkiset asiat, joissa minun on

ollut onni täyttää Teidän tahtonne, kaikki ne aika näyttää oikeiksi;

mutta millä näytän minä syyttömyyteni täällä, kun kaikki on

salaista ja on salassa pidettävä".

Yleinen mielipide yhdisti alusta alkaen Speranskin kukistuksen ja

Ranskan välin rikkoutumisen. Ulkomaan sanomalehdissä kerrottiin,

että oli keksitty salaliitto, johon Speranski, Magnitski ja

muutamia ranskalaisia oli sekaantunut. Tarkoituksena oli keisarin

murhaaminen, joka kuitenkin itse oli päässyt salaliiton perille

ja rankaissut rikolliset. Samallaisia huhuja liikkui Venäjällä.

Kaikkialla valtakunnassa, missä vähänkin seurattiin yleisiä

asioita, oltiin tietävinänsä, että entinen valtakunnansihteeri oli

jumalaton kavaltaja, joka syystä oli syösty asemaltaan. Tuollaista

uskottiin sitä kernaammin kuin häntä kauan oli pidetty tirannina,

jonka onnettomuuden täytyi olla Venäjän kansan onni. Paroni Korff

mainitsee tämän Speranskin järjestelmällisen panettelun näytteenä

kirjoituksen nimeltä: "Mémoire écrit à l’occasion de la

disgrâce de M. de Speransky en 1812",[22] jonka tekijäksi K.M.

Armfelt on mainittu. Paroni Korff arvelee syystä, että tekijä ei ole

Armfelt, vaan paroni Rosenkampf.

Kun Speranskin kohtalo siten oli tunnettu ja puheen alaisena sekä

ulkomaalla että Venäjällä, oltiin Venäjän virallisissa piireissä

aivan äänettömiä siitä, mitä oli tapahtunut. Ei mikään julkinen

asiakirja kertonut, että häneltä oli hänen arvonsa riistetty ja että

hän oli karkotettu valtakunnan etäiseen seutuun. Toisia henkilöitä

valittiin hänen sijallensa, ilman että sanaakaan mainittiin hänen

erostaan tai sen syistä.

Venäjän korkeimpain virkamiesten luettelosta vuodelta 1813

poistettiin Speranskin nimi, toimenpide, jonka kautta hänen eronsa

julkisesta elämästä kaikessa hiljaisuudessa vahvistettiin.

Poliisimies Shipulinski, joka oli saanut toimekseen viedä Speranskin

Nishni-Nowgorodiin, kiiruhti kulkua niin, että hän jo maalisk. 23

p. (huhtik. 4 p.) k:lo 8 aamulla saapui määräpaikkaan, missä hän

jätti karkoitetun seuralaisensa kuvernöörin valvonnan alaiseksi.

Kolme päivää myöhemmin saapui kuvernöörille poliisiministeri

Balashowilta kirjallinen käsky, joka ilmoitti, että keisari oli

valinnut Nishni-Nowgorodin salaneuvos Speranskin olinpaikaksi ja että

kuvernöörin sen johdosta tuli tarkasti pitää vaaria, että Speranskin

kirjevaihto lähetettäisiin Pietariin keisarin tietoon saatettavaksi;

ilmoittaa henkilöt, joitten kanssa hän oli läheisessä yhteydessä,

hänen tuttavansa ja yksityisen seurustelupiirinsä; antaa tietoja

kaikesta, mikä häneen nähden voi ansaita huomiota; mutta muutoin

osottaa hänelle kaikkea sitä kunnioitusta, joka oli hänen säädylleen

tuleva. Speranski ei siis ollut ainoastaan karkotettu; häntä

pidettiin rikoksentekijänäkin ja hänen täytyä mitä huolellisimmin

välttää kaikkea, jota hänen vihollisensa saattoivat selittää hänen

vahingoksensa.

Speranskille ei tosin heti ilmoitettu siitä salaisesta urkkimisesta,

jonka alaisena hän oli, mutta hän aavisti kuitenkin, mihin

toimenpiteihin häntä vastaan oli ryhdytty ja sovitti menettelytapansa

sen mukaan. Ulkonaisesti hän pysyi aivan levollisena ja puhui

kirjeissäänkin maltillisesti muuttuneesta asemastaan, jolloin

toivo karkotuksen pikaisesta peruuttamisesta tuon tuostakin

pisti esille. Uskotulleen Masalskille, joka kauan oli hoitanut

hänen yksityisiä asioitaan, antoi hän määräyksiä siitä, mitä oli

vaarinotettava taloudellisiin asioihin nähden, jotka hänen äkki

arvaamatta oli täytynyt jättää järjestämättä. Kirjeessä anopilleen,

rouva Stivenille, kuvaa hän oloaan niin kauniilla väreillä kuin

mahdollista. "Olen jo", niin hän kirjoittaa, "saanut asiani täyteen

järjestykseen. -- Minä arvaan, että Te (anoppi ja tytär Elisabet)

tulette minun luokseni vasta toukokuun alussa ja siis vielä

vietätte pääsiäisviikon Pietarissa. Minä kiellän hyvää ja kilttiä

Liisaani synkistämästä tätä juhlaa vähimmälläkään surulla ja pyydän

hänen viettämään sitä niin iloisesti kuin mahdollista ystäväinsä

keralla. Ainoastaan tietämättömyys teidän kohtalostanne voi saattaa

minut levottomaksi". Samoin pyysi hän sukulaistensa Tsherkutinossa

pysymään aivan levollisina hänen oleskelustaan Nishni-Nowgorodissa,

mistä hän luultavasti pian palaisi.

Hänen olikin ilo Nishni-Nowgorodissa pikemmin kuin hän oli odottanut

saada vastaan ottaa tyttärensä ja rouva Stivenin, jotka keisarin

käskystä matkustivat hänen luokseen muutama päivä sen jälkeen kuin

hän itse oli viety pois. Heillä ei ollut kestettävänä ainoastaan

matkan vaivaloisuudet, mutta he saivat kärsiä myöskin kansan

osottamasta katkeruudesta, joka tuskin oli saanut tiedon Speranskin

perheen saapumisesta, kun jo alettiin hänen nimeänsä mitä

katkerimmin häväistä. Hämmästyksekseen tapasi Elisabet Speranski

isänsä, jonka hän oli luullut alakuloiseksi, iloisena ja reippaana,

aivan kuin jos karkotus olisi ollut vaan vapaaehtoinen matka.

Kun pienen perheen jäsenet siten jälleen olivat yhtyneet, järjesti

Speranski kotinsa ja elämänsä sopivimmalla tavalla. Hän jakoi

aikansa, joka nyt oli vapaampi kuin koskaan, lukemisen, laajain

retkien, varsinkin ratsain, ja tyttärensä kasvatuksen kesken,

jolle hän viimeisinä, ankaran työn alaisina aikoinaan ei ollut

voinut osottaa tarpeellista huomiota. Hän oli siinä määrin

mieltynyt Nishni-Nowgorodiin, että hän aikoi ostaa itselleen talon

kaupungista. Mutta hänen nauttimaansa rauhaa ei kestänyt kauan.

Loppupuolella kesää alkoi Nishni-Nowgorodiin tulvata henkilöitä ja

perheitä, jotka pakenivat Venäjän sydämmeen tunkevaa vihollista.

Nämä pakolaiset toivat mukanaan kaiken sen panettelun ja ne

halventavat huhut, joita siihen aikaan oli Venäjällä Speranskista

liikkeessä, minkä johdosta kaupungin asukkaat, jotka siihen saakka

olivat häntä kohdelleet ystävyydellä, alkoivat häntä väistää tai

osottaa hänelle suoraa epäkohteliaisuutta. Kaikki olivat enemmän

tai vähemmän vakuutettuja, että hän oli kavaltaja keisaria ja

isänmaata vastaan. Yhä ankarammaksi käyvä poliisitarkastus, jonka

alaisena hän oli, vaivasi häntä myöskin, ja hänelle oli mieluisaa,

kun hänen ystävänsä keksivät keinoja yksityisten henkilöitten

kautta olla hänen kanssaan viranomaisille tuntemattomassa

kirjevaihdossa, joka ei ollenkaan koskenut valtiollisia seikkoja,

mutta jossa saattoi tuttavallisemmin ja avomielisemmin vaihtaa

ajatuksia kuin hallituksen tarkastuksen alaisissa kirjeissä. Nämä

samat seikat, jotka katkeroittivat hänen oloansa Nishni-Nowgorodissa,

sittemmin odottamattomasti pahensivat hänen kohtaloansa.

Mies, jolla tänä levottomana aikana oli huomattava asema Venäjällä,

oli Moskovan kuvernööri, Rostoptshin, Ranskan hurjimpia vihamiehiä,

ja pian tämän jälkeen tunnettu Moskovan palon kautta syyskuussa

1812. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Speranskiinkin tämän

karkoitusseudulla ja oli huomaavinaan, että hän vastusti mielissä

vallitsevaa isänmaallista liikutusta. Hän ilmoitti Nishni-Nowgorodin

viranomaisille Moskovassa liikkuvasta huhusta, että henkilöillä,

jotka menisivät Nowgorodin markkinoille, oli aikomus murhata

Speranski. Mutta myöhemmin, elokuussa 1812, kääntyi hän suorastaan

keisarin puoleen ja syytti kirjeessä hänelle Speranskia alamaisten

rehellisen innon heikontamisesta yleisön pelottamisella. "Täytyy",

lisäsi hän, "niin pian kuin mahdollista saada asia autetuksi ja estää

Teitä vastaan kudottujen turmiollisten aikeitten toteuttamista".

Tämän ilmiannon, joka perustui ainoastaan tyhjiin huhuihin,

olisi pitänyt olla sitä vähäpätöisemmän merkitykseltään, kuin

Speranskin oli mahdotonta olla vaarallinen siinä asemassa, missä

hän oli. Mutta silloisen kiihtyneen mielentilan vallitessa oltiin

Pietarissa taipuvaisia kiinnittämään huomiota kaikkiin tuollaisiin

tiedon-antoihin, ja onnettomuudeksi saapui jotenkin samaan aikaan

Novgorodista Speranskille epäedullinen poliisiraportti, joka

oli omiansa vaikutusta vahvistamaan. Speranski oli, niin kertoi

Nishni-Nowgorodin varakuvernööri kirjeessä 1812, päivällisten jälkeen

kaupungin piispan luona keskustellessaan toisten henkilöitten

kanssa lausunut, että Napoleon sodissaan Saksassa oli säästänyt

papistoa ja sittemmin voittajana sitä suojellut. Oltiin sitä mieltä,

että nämä Speranskin sanat sisälsivät valtakunnalle vaarallisen

lausunnon Napoleonin eduksi. Siitä huolimatta, että edellisissä

poliisiministeristöön saapuneissa raporteissa ei ollut mitään,

minkä saattoi selittää Speranskin vahingoksi, riitti tämä uuden

ankaran toimenpiteen aiheeksi häntä vastaan.

Syyskuun 15 (27) p. 1812 läksi Pietarista keisarillinen sananviejä,

mukanansa seudun ylimmälle sotilaspäällikölle, kreivi Tolstoille,

keisarin omakätinen kirjoitus, joka muun muassa sisälsi seuraavat

sanat: "Tähän oheen liitän raportin Nishni-Nowgorodin

varakuvernööriltä (yllämainittu raportti elok. 22 p. (syysk. 3. p.))

salaneuvos Speranskista. Jos se on tosi, niin on tämä vaarallinen

mies vartioituna lähetettävä Permiin, määräyksellä minun puolestani

kuvernöörille, että hänen on tarkasti pidettävä häntä silmällä ja

vastattava kaikista hänen teoistaan ja hänen käytöksestään".

Kun tämä keisarillinen käsky kreivi Tolstoin toimesta ilmoitettiin

Speranskille, menetti hän mielenmalttinsa, jonka hän muutoin

tavallisesti osasi säilyttää. Hänen mielensä joutui silminnähtävästi

kuohuksiin, hän tarttui päähänsä ja lausui, minuutin ajan ääneti

oltuaan: No, sitä odotin. Siirtyminen Permiin oli keisarin epäsuosion

uusi ja ankara osotus, sillä Perm oli valtakunnan etäisimpiä

paikkoja, vielä melkein raakalaisseudulla Sipirian rajalla. Elämä

Permissä oli oleva elämää täydellisessä erillään olossa sivistyneestä

maailmasta, pimeydessä ja unhotuksessa. Ei ihme siis, että hän oli

ääneti ja alakuloinen matkalla uuteen, koillisessa sijaitsevaan

karkoituspaikkaan, johon matkaan vielä samana päivänä ryhdyttiin,

sotilasvartio mukana. Anoppinsa ja tyttärensä pyysi hän seuraamaan

itseänsä niin pian kuin se olisi heille mahdollista.

Nyt oli Speranskin alennus syvimmillään. Seuraavassa huomaamme,

kuinka hänen pitkällisten ponnistusten jälkeen onnistui jälleen

saavuttaa kansalaiskunnia ja arvokas asema, jolloin kuitenkin

vastoinkäyminen jossakin määrin oli muuttanut hänen luonnettaan,

niin jäntevä kuin se olikin.