II.

Laajin niistä ehdotuksista, jotka otettiin erilleen Speranskin

suuresta reformisuunnitelmasta ja pantiin toimeen, kun kokonaisuus

jäi sillensä, oli ehdotus valtakunnanneuvoston uudestaan

muodostamiseksi, joka oli ollut olemassa sitten vuoden 1802, mutta

ollut vähäarvoinen, kun siitä nyt tuli Venäjän julkisen elämän

päälaitos. Siellä tutkittaisiin kaikki lainsäädäntöasiat, ennen

kuin korkein valta ne ratkaisisi. Myöskin muita erityisen tärkeitä

asioita lykättäisiin valtakunnanneuvostoon, kuten erinomaisen

tähdellisiä sisähallinnon toimenpiteitä, sodanjulistuksia,

rauhanpäätöksiä ja muita tärkeitä ulkomaisen politiikin seikkoja,

sikäli kuin asianhaarat voivat sallia niitten joutua edellä käyvän

yhteisen neuvottelun esineiksi, valtakunnan tulojen ja menojen

vuosiarvioita sekä niistä riippuvia raha-asiallisia toimenpiteitä

samoin kuin kaikkien ministeriöitten kertomuksia niitten asiain

hoidosta, jotka heille oli uskottu. Valtakunnanneuvosto siis jossakin

määrin vastaisi valtiopäiviä niissä maissa, missä kansan eduskunta

tuntuvasti ottaa osaa julkisen elämän johtoon. Se olisi oleva

valtakunnan yleisenä lainsäätävänä ja tarkastavana virastona. Tämän

laitoksen kautta muuttuisi Venäjä itsevaltaisesti hallitusta maasta

nykyaikaisen käsityksen mukaiseksi oikeusvaltioksi.

Keisari Aleksanteri I:n marraskuun lopulla ja joulukuun alussa

1809 oleskellessa Tverissä ja Moskovassa, valmisti Speranski

valtakuntaneuvosto-järjestelmänsä erityiskohtaista ehdotusta, jota

vihottain lähetettiin keisarille niin salaperäisesti, etteivät edes

ne henkilöt, jotka matkalla olivat keisaria lähinnä, saaneet siitä

mitään tietoa. Sen tarkastivat sittemmin, mutta aivan yksityisesti,

kreivi Soltikow, ruhtinas Lopuhin ja kreivi Kotsjubei, jotka

hyväksyivät sen. Sittemmin sai kreivi Rumjantsow tilaisuuden sitä

silmäillä ja vihdoin, juuri ennen sen julkaisua, annettiin se

sotaministerille kreivi Araktshejewille, joka oli ilmaissut

tyytymättömyyttään sen vuoksi, ettei hänelle siitä tietoa annettu.

Korkeamman virkamiesmaailman puolelta tulevaa vastustusta peläten

Speranski epäilemättä näin salaisuudessa asiaa kiiruhti.

Monipuoliseen tehtäväänsä nähden jaettiin valtakunnanneuvosto

neljään aliosastoon eli departtementtiin, joista jokaisella oli

oma presidenttinsä: lainsäädäntöä, sota-asioita, siviili- ja

kirkollisasioita sekä valtakunnan taloutta varten. Kun kaikki

osastot kokoontuivat yhteisistuntoon, johtaisi keisari itse tahi

hänen itsensä määräämä valtakunnanneuvoston jäsen puhetta.

Valtakunnanneuvoston ohelle perustettiin valtakunnankanslia, johon

kuului useampia valtakunnansihteerin johdon alaisia virkamiehiä;

ja oli tämän sihteerin tehtävänä pitää huoli esittelystä yhteisissä

kokouksissa, antaa neuvoston pöytäkirja majesteetin tarkastettavaksi

ja johtaa kaikkia täytäntöönpanotoimia. Puheenjohtajaksi ensimmäisenä

vuonna, keisarin poissa ollessa, nimitettiin Suomenkin historiassa

tunnettu, hienosti sivistynyt kansleri, kreivi Rumjantsow, samalla

kuin valtakunnansihteerin tärkeä tehtävä joutui Speranskille.

Kokonaisuudessaan kuului valtakunnanneuvostoon, paitsi puheenjohtajaa

ja ministerejä, kolmekymmentäviisi jäsentä, valtakunnan

korkeimmista virkamiehistä ja tärkeimmistä henkilöistä valittuja.

Valtakunnanneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran 1 (12) p. tammikuuta

1810 suurella juhlallisuudella, keisari itse puheenjohtajana. Keisari

Aleksanteri piti puheen, Speranskin kirjoittaman, mutta hänen

itsensä omakätisesti oikaiseman, joka puhe oli täynnä tunnetta ja

arvokkaisuutta sekä rikas ylevistä aatteista, jommoisia Venäjä ei

koskaan ennen ollut valtaistuimelta kuullut.

Sitten kuin valtakunnansihteeri oli julki lukenut ne manifestit

ja asetukset, joitten kautta valtakunnanneuvosto oli perustettu,

jätti keisari Rumjantsowille siviililain ehdotuksen sekä

valtiovaroja koskevan suunnitelman. Vihdoin allekirjoittivat jäsenet

virkamiesvalan, joka oli tehty erityisen, tavallisesta poikkeavan

kaavan mukaan. Speranskille persoonallisesti oli tämä päivä

loistavin hänen valtiomiesurallaan. Hän oli nyt, jollei nimeltä,

niin kuitenkin itse asiassa valtakunnan ensimmäinen ministeri.

Valtakunnanneuvoston toiminta riippui kaikessa pääasiallisesti

hänestä valtakunnansihteerinä ja alituisesti uudistuvissa

esittelyissä neuvotteli hän keisarin kanssa niistä asioista, joita

siellä käsiteltiin. Viipyi luonnollisesti jonkun aikaa, ennen kuin

valtakunnanneuvoston toiminta täydellisesti järjestyi ja ennen kuin

sen varsinaisia hedelmiä tuli näkyviin, mutta Speranski ei koskaan

lakannut luottamasta luomansa hyötyyn ja merkitykseen. Keisarille

vuodelta 1810 antamassaan virkakertomuksessa hän huomauttaa,

että lainsäädäntö neuvoston perustamisen kautta oli varmistunut ja

lujittunut. Uusi laitos oli jo itsessään tavaton askel itsevallasta

todellisesti monarkkisiin muotoihin. "Kaksi vuotta sitten", hän

lisää, "ei uskaliainkaan voinut ajatella mahdolliseksi että Venäjän

keisari, arvoansa huomioon ottamalla, asetusta antaessaan voisi

sanoa: valtakunnanneuvoston ajatusta kuultua. Sitä olisi pidetty

majesteetin loukkauksena". Viimeksi esitetyt sanat osottavat

tavallaan sitä aatetta, joka oli valtakuntaneuvosto-laitoksen

perustuksena.

Samalla kuin lakia säätävä ja tarkastava valta, sikäli kuin keisari

itse ei asioihin ryhtynyt, jätettiin valtakunnanneuvostolle,

pysyivät ministeristöt, jotka oli perustettu 1802, valtakunnan

korkeimpina toimeenpanevina laitoksina; mutta niittenkin

järjestelmässä tapahtui Speranskin ehdotuksesta melkoisia muutoksia,

joitten kautta niitten toimintaan tuli ennen tuntematon järjestys

ja selvään mietitty suunnitelma. Vuonna 1810 keisarille antamassaan

laajassa kirjoituksessa huomautti Speranski, että ministerilaitos,

sellaisena kuin se oli syntynyt joulukuun 8 (20) p. 1802 annetusta

manifestista, monessa suhteessa oli puutteellinen. Puuttui

todellinen ministerien vastuunalaisuus. Samoin puuttui oikea ja

suunnitelmallinen asiain jako niitten kesken. Ministeristöjen

sisäinen järjestys ei ollut tyydyttävä sen tähden, että päälliköitä

rasitti joukko vähäpätöisiä asioita, jotka estivät heitä antautumasta

pääasiallisten ja tärkeitten harkitsemiseen. Hän ehdotti tepsiviä

toimenpiteitä kaikkien näitten haittain poistamiseksi ja päätti

kirjoituksensa seuraavilla sanoilla: Ministerihallinto, näille

perusteille rakennettuna, se on laillisen vastuunalaisuuden

ympäröimänä, toiminta-aloilleen jaettuna asiain luonnollisen

yhteyden mukaan ja asetusten ohjaamana, on vaikuttava voimakkaasti

ja arvokkaasti ja oleva sillä korkealla kannalla, jota sillä, sitä

ensin perustettaessa, tarkoitettiin, mutta jota nyt ei ole voitu

saavuttaa. Näitten periaatteitten mukaisesti valmisti Speranski

vuosina 1810-1811 erityisiä, ministeristöjä koskevia asetuksia,

joita aina on kiitetty oivallisiksi lakitöiksi ja jotka pääasiassa

pysyivät voimassa vielä alkupuolella Aleksanteri II:nkin hallitusta.

Täydellä syyllä oli Speranski ylpeä toiminnastaan tällä alalla.

Kolmas ala, mihin Speranski tahtoi luoda uuden järjestyksen, oli

oikeuslaitos. Hän huomasi, että senaatissa, joka oli ollut olemassa

Pietari suuren ajoilta, mutta jolla ei ollut mitään määrättyä

tarkoitusta tahi toiminta-alaa, oli virasto, jonka voi muodostaa

valtakunnan oikeudenkäytön keskukseksi. Hän tahtoi samalla erottaa

hallinnollisen oikeudenkäyttämisen siviilisestä ja valmisti

suunnitelman siinä tarkoituksessa; mutta monet senaatin jäsenistä

tekivät vastaväitteitä ja tähdellinen asia lykkääntyi Speranskin

kukistukseen saakka, jonka jälkeen hänen ehdotuksensa jäi sillensä.

Näitten suurien yritysten ohella harrasti Speranski muita

erityisluontoisempia tehtäviä, mutta jotka tuskin olivat vähemmän

tärkeitä. Siten antautui hän suurella innolla valmistamaan uutta

siviililakia Venäjän porvariston oloille. Jo kauan oli uuden

siviililain asia ollut vireillä, mutta komissiooni, joka oli

asetettu vuonna 1767, ei ollut saanut juuri mitään mainittavaa

aikaan. Nyt nimitettiin Speranski 1808 komissioonin jäseneksi,

jonka johto pian riippui kokonaan hänestä, sitten kuin hän

samana vuonna oli nimitetty oikeusministerin apulaiseksi ja 1810

komissioonin tirehtöriksi. Tavallisella pontevuudellaan ryhtyi hän

työhön. Ranskan ja Ranskan olojen innokkaana ihailijana, piti hän

Ranskan Napoleonin lakikokoelmaa mallikelpoisena ja asetti sen

sekä roomalaisen oikeuden, johon hän oli hyvin perehtynyt, työnsä

perustukseksi. Hän jätti siinä huomioonsa ottamatta vanhan

venäläisen oikeuden ja Venäjän kansan historiallisen elämän ja

yhteiskunnalliset olot, seikka, jota hänen vastustajansa eivät

suinkaan jättäneet häntä vastaan esille tuomatta. Sitä paitsi toimi

hän nyt, kuten usein, liian kiireisesti, aivan kuin aavistaen,

että hänellä oli käytettävänä vaan lyhyt työaika. Jo tammikuussa

1810 oli uuden siviililain ensimmäinen osa valmiina ja keisarillinen

julistus antoi tiedoksi, että molemmat seuraavat osat pian

ilmaantuisivat. Mutta kun sittemmin eri virastot teosta tarkastivat,

tehtiin useita ja osittain oikeutettuja muistutuksia sen eri osain

itsenäisyyden puutteen johdosta tahi sen Venäjän olemassa olevalle

yhteiskuntajärjestykselle oudon luonteen vuoksi. Kaikkien kolmen osan

tarkastusta kesti vielä Speranskin kukistumisenkin jälkeen ja seuraus

oli, että hänen siviililakinsa ei tullut käytäntöön. Se oli loistava

luonnos, jommoiseksi se jäikin, ollen tekijälleen kunniaksi

sen valistuneen, ihmisystävällisen hengenkin kautta, joka siinä

vallitsee.

Me huomaamme, että Speranskin harrastukset suureksi osaksi

tarkoittivat Venäjän virkamieslaitoksen ja oikeussuhteitten

parantamista, joilla aloilla valtakunnan järjestys oli heikoin,

mutta sitä tehdessään hän näki, että kaikki lait ja asetukset olivat

turhat eivätkä vaikuttaisi mitään, jollei virkamieskunnan sivistystä

parannettaisi. Hänen toimenpiteensä tässä suhteessa kuvaavat

h£nen käsityskantaansa ja on niillä merkillinen sija hänen

elämänhistoriassaan, koska ne kenties enemmän kuin mikään muu

selittävät vihan kasvamisen häntä vastaan.

Hovivirkain omistaminen antoi aina Katariina II:n ajoilta korkean

arvon ja sitä seuraavan ylenemisoikeuden virkamiesuralla.

Aatelismies, jolla kenties jo kehdosta alkaen oli kamarijunkkarin

tahi kamariherran arvonimi, kuului sen ohella arvoltaan

kamarijunkkarina viidenteen, kamariherrana neljänteen luokkaan.

Nuoret miehet vaikuttavista perheistä, jotka siten olivat

vapautetut kaikesta tulevaisuutensa huolenpidosta, eivät useinkaan

välittäneet vakavasta työstä, vaan antautuivat yksinomaan seuraelämän

hommiin, ja jos he sittemmin päättivät todella ryhtyä virkaan,

saivat he, vaikka olivat kokemattomia ja vailla virkamiessivistystä

ja pintapuolisesti ranskalaiseen tapaan kasvatettuja, useinkin

arvonsa tähden korkeimmat paikat alempiarvoisia syrjään sysäämällä

ja hallinnon vahingoksi. Asetus 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809

teki lopun tästä väärinkäytöksestä, siinä kun näet velvoitettiin

kamariherroja ja kamarijunkkareita, joilla ei ollut muita toimia,

kahden kuukauden kuluessa hakemaan todellisia virkoja; vastaisuudessa

mainitut hovivirat eivät tuottaisi mitään arvoluokkaa; vihdoin olisi

jokaisen, joka tuli tuollaiseen hovivirkaan, samalla jatkaminen

uraansa todellisessa valtionvirassa, virkaeron saamisen uhalla.

Tämä asetus herätti suurinta levottomuutta Venäjän hoviylimystössä,

joka näki asemansa ja niin sanotut oikeutensa uhatuiksi. Näissä

piireissä pidettiin nyt Speranskia vaarallisena miehenä, joka

kansanvaltaisessa innossa pyrki hävittämään kaikki säätyerotukset

ja sen kautta kukistamaan valtakunnan kaikki perustukset.

Mutta Speranski ei siitä säikähtynyt, vaan jatkoi yhä samaan

suuntaan. Arvoluokkalaitos oli Venäjän virkamieskunnassa kehittynyt

varsin vahingolliseksi. Jokainen virkamies, joka, useinkin ilman

valmistusta tahi edellä käypiä opinnoita, oli saanut toimen, saattoi

määrättyjen vuosien kuluttua kohota korkeampaan arvoluokkaan,

kunnes hän vihdoin saavutti valtioneuvoksen arvon. Sitä seurasi

etuoikeus virkoja täytettäessä, niin että virkamies, jolta puuttui

kaikki korkeampi sivistys, päästyänsä vissiin ikään saattoi tulla

kysymykseen tärkeihin virkoihin nimitettäessä. Tämä arvoluokkalaitos

oli liian syvään juurtunut ja oli liian läheisessä yhteydessä Venäjän

yleisön tapojen kanssa, jotta sen olisi voinut kokonansa poistaa;

se on olemassa jossakin määrin vielä tänäpäivänäkin. Mutta

Speranski tahtoi kuitenkin ajoissa estää sen vaarallisia seurauksia

ja antaa opinnoille ja tieteelliselle sivistykselle niille tulevan

merkityksen virkamieslaitoksessa. Se saavutettiin asetuksella 9

(21) päivältä elokuuta 1809, jonka, samoin kuin edellä mainitun 3

(15) päivältä huhtikuuta 1809, vahvistivat Speranski ja keisari

yksinään, kenelläkään muulla olematta mitään tietoa siitä. Siinä

määrättiin, ettei kukaan vastaisuudessa saisi asessorin arvoa,

vaikka hän olisikin palvellut määrätyt vuodet, jollei hän voisi

näyttää todistusta jostakin Venäjän yliopistosta siitä, että hän

menestyksellä oli suorittanut oppimäärän tahi tullut tutkinnossa

hyväksytyksi. Samallainen yliopistotodistus vaadittaisiin myöskin

valtioneuvoksen arvoon ylenemistä varten. Erityiset aineet, joista

tietotodistukset olisivat näytettävät, lueteltiin asetuksessa.

Tämä toimenpide herätti vielä katkerampaa huutoa sen alkuunpanijaa

vastaan kuin aikaisempi asetus hovivirkamiesten ylentämisen

ehdoista. Virkamiehet, jotka levossa olivat odottaneet tulevaa

ylenemistään, huomasivat nyt olevansa pakoitetut opintoja harjoittamaan

ja suorittamaan tutkinnoita yliopistoissa, mikä kaikille oli

vaivalloista, monelle mahdotontakin. Speranski oli, niin sanottiin,

parannusinnossaan riistänyt monelta perheeltä vastaisen toimeentulon

mahdollisuuden. Sitä paitsi voitiin asetuksen eri kohtia vastaan

tehdä perusteellisempiakin muistutuksia. Niillä tieteenhaaroilla,

joista viranhakijan tuli näyttää yliopiston todistus, oli osittain

vähäpätöinen merkitys hänen tulevalle virkatoiminnalleen;

todellisuudessa osotettu kyky ja uutteruus oli asetuksessa otettu

liian vähän huomioon, j.n.e. Mutta jos puutteellisuuksia voitiinkin

löytää, on kuitenkin varma, että asetus elokuun 9 päivältä 1809 on

suuri edistys Venäjän virkamieslaitoksen historiassa ja vaikutti

kohottavasti maan koko sivistyneeseen yleisöön. Sen kautta

heräsi ensi kerran harrastus asianmukaisen kasvatuksen antamiseksi

nuorisolle nousevalle. Kaikki, joille se suinkin oli mahdollista,

alkoivat harjoittaa opinnoita, niin että julkiset oppilaitokset pian

eivät riittäneet nuorisotulvalle. Speranskin kukistumisen jälkeen

myönnettiin monta poikkeusta 1809 vuoden asetuksesta, jonka voima

sen kautta heikkoni, mutta suurin piirtein katsoen ovat sen hyvää

tekevät vaikutukset ulettuneet meidän päiviimme saakka.

Venäjällä, niin kuin useimmissa valtioissa, missä sotalaitoksella

on suuri merkitys, on valtiovarain hoidossa suuria vaikeuksia, ja

vallankin oli Venäjän osan-otto Ranskan vallankumoussotiin tähän

aikaan melkoisesti järkähyttänyt valtiolaitoksen taloudellista

asemaa. Sillekin alalle ulettui Speranskin laaja toiminta ja siinäkin

hänen terävä, läpitunkeva valtiomiessilmänsä pääsi vaikutukseen.

Jo valtakunnanneuvoston istunnoita avattaessa I (13) p. tammikuuta

1810, julkiluki keisari, kuten mainittiin, raha-asiallisen

suunnitelman, jonka Speranski yhdessä muutamain muitten

neuvonantajain kanssa oli valmistanut, jota seurasi manifesti

helmikuun 2 (14) päivältä 1810, jossa lähemmin ilmaistiin

ne perusteet, joita valtiovarain hoidossa vastaisuudessa

noudatettaisiin. Ensi sijassa piti Speranskin mielestä kaiken

salaperäisyyden valtiovarain hoidosta kadota, koska hän oli

vakuutettu, että valtakunnan luotto vaan vahvistuisi, jos sen

valtiovarain tila avonaisesti ja epäröimättä paljastettaisiin. Hän

tunnusti sen vuoksi molemmissa mainituissa kirjoituksissa, että

valtakunnan tulot pitkään aikaan eivät olleet riittäneet sen menoja

täyttämään, että sen tähden paperirahaa, n.s. rupla-assignaatteja,

oli pantu liikkeeseen niin suuria määriä, että valtio ei

voinut lunastaa kaupassa olevia setelejä hopealla, ja että

yleensä vaadittiin mitä suurimpia ponnistuksia valtion velkojain

turvaamiseksi, velkain maksamiseksi ja kestävän tasapainon

aikaansaamiseksi tulojen ja menojen välille. Pahan poistamisen keinoina

mainittiin m.m. seuraavat toimenpiteet: että liikkeessä olevat

paperiassignaatit tunnustettaisiin todelliseksi, valtiolaitoksen

takaamaksi valtakunnanvelaksi; että uusia paperiassignaatteja ei

annettaisi; että kotimainen laina otettaisiin; sekä että olemassa

olevat verot korotettaisiin ja että uusi, aatelisesta omaisuudesta

suoritettava, vero otettaisiin.

Nämä yleiset perusteet valtakunnan raha-asiain järjestämiseksi

toimeenpantiin sitten useissa asetuksissa, jotka suureksi osaksi

olivat Speranskin laatimat. Niissä hän m.m. kääntyi aivan oikealle

tielle valtakunnan häiriöön joutuneitten rahakantaseikkain

järjestämiseksi. Kun siihen saakka hopea, vaski ja paperiassignaatit

oli tunnustettu valtakunnan yhtä oikeutetuiksi, voimassa

oleviksi rahakantalajeiksi, tahtoi hän toimeenpanna yhtenäisen

rahakantajärjestelmän, niin että ainoastaan hopearupla olisi laillinen

maksun välikappale. Vaskiraha peruutettaisiin suurimmaksi osaksi,

niin että liikkeeseen jäisi vaan vaskisia vaihtorahoja ja kaikki

valtion suoritukset tapahtuisivat hopeassa. Mitä ulkomaiseen

kauppaan tulee, joka kärsi Euroopassa vallitsevasta valtiollisesta

levottomuudesta ja siitä että Venäjä Napoleonin toivon mukaan oli

suostunut mannermaajärjestelmään, jonka kautta kaikki kauppa

Englannin kanssa oli keskeytynyt, noudatti hän järjestelmää, jota

nykyään ei kaikissa kohdin tunnustettaisi oikeaksi. Hän koetti

nimittäin vähentää tuontia ulkomaalta kieltämällä ylellisyystavarain

tuonnin ja korottamalla muitten tavarain tuonnin tulleja. Vientiä

sitä vastoin suosittiin; kun vientiä pääasiallisesti välittivät

ulkomaiset laivat, helpoitettiin niitten pääsyä Venäjän satamiin

siten, että asianomaiset tullivirkamiehet eri satamissa saivat

oikeuden tarkastaa niitten asiapapereja, kun se ennen oli riippunut

keskushallituksesta. Ainoastaan erityisissä tapauksissa ryhtyisi

keskushallitus vastaisuudessakin asiaan.

Laajat raha-asialliset parannukset vaativat pitkän ajan, ennen

kuin ne voidaan täydellisesti panna toimeen ja ennen kuin niitten

hedelmät tulevat näkyviin. Mutta sitä aikaa, jonka Speranski oli

Venäjän sisähallituksen johtava mies, oli vaan 4-5 vuotta. Nämä

vuodet olivat sitä paitsi täynnä sotaista levottomuutta, jonka tähden

valtakunnan varat pääasiallisesti kuluivat sotavoiman ylläpitämiseen.

Asiain niin ollen eivät hänen ponnistuksensa voineet viedä siihen

päämaaliin, jota hän tarkoitti. Tällä alalla hän ei luonut mitään

pysyvää, ja hänen kukistumisensa jälkeen luovuttiin pian niistä

periaatteista, joille hän oli tahtonut perustaa Venäjän taloudellisen

kukoistuksen. Mutta myöhempinä aikoina herätettiin eloon monta

hänen aatteistaan, esim. rahaolojen järjestäminen yhtenäisen

hopearahakannan perustukselle, ja hän valmisti siten vastaisia,

pysyviä parannuksia.

Lukija huomaa, kuinka äärettömän laaja se työala oli, millä Speranski

vaikutti. Samalla on lisäksi muistettava, että hän harvoin

vähänkään tärkeänlaisia asioita jätti muille, vaan itse valmisti

kaikki, niin että joukko mietinnöitä, ehdotuksia ja asetuksia tuli

hänen kynästään, melkein ilman apua. Mutta vaikka hänellä siten

oli kannettavana tavaton työtaakka valtakunnan sisähallituksen

ensimmäisenä johtajana, oli hänellä aikaa ja voimaa toimia

sellaisissakin asioissa, jotka olivat yleisen kehityksen sivussa,

vaikkakin ne itsessään olivat tärkeitä. Hän oli jäsenenä komiteassa,

jonka oli tehtävä ehdotus tulevain pappismiesten opetuslaitosten

parantamiseksi ja pappien taloudellisen aseman kohottamiseksi; sitä

paitsi oli hän hengellisiä kouluja varten vuonna 1808 asetetun

komissioonin jäsen, ja kun hän edellisen uransa kautta oli tällä

alalla hyvin perehtynyt, oli hänen vaikutuksensa siinä suuri. Hän

oli kirjevaihdossa kreivi Nesselroden kanssa, joka silloin kuului

Venäjän lähetystöön Pariisissa. Hän tutkiskeli Liivinmaan ja

entisten Puolan maakuntain oloja. Että hänellä olisi ollut aikeita

orjuuden lakkauttamiseksi Venäjällä, josta siellä täällä tavataan

tiedon-antoja, se ei käy ilmi saatavina olevista lähteistä. Hänen

huomionsa oli pikemmin kääntynyt hallinnollisiin ja valtiollisiin

reformeihin kuin yhteiskunnallisiin parannuksiin. Häntä ei sen

vuoksi myöskään voi verrata Preussin ministeriin v. Steiniin, kuten

joskus on tapahtunut.

Tulemme pian tuntemaan syyt miksi Speranskin suunnitelmat

murtuivat, ennen kuin niitten hedelmät saatiin korjatuiksi. Mutta

sitä ennen on luotava silmäys hänen toimintaansa Suomen asioita

järjestettäessä vuosina 1809-1812. Niistä monista toimista, joita

hän hoiti, vaati Suomen asia varmaankin verrattain vähän hänen

aikaansa ja huomiotansa, mutta se, mitä hän teki meidän maalle, oli

pysyväisempää kuin suuri yritys Venäjän julkisen elämän johtamiseksi

uusille urille.

Että Suomen kohtalo 1808 vuoden viimeisinä kuukausina kääntyi

onnellisempaan suuntaan, kuin oli voinut odottaa, riippui ensi

sijassa siitä, että Suomen miehet rohkeasti ja rehellisesti

esittivät Aleksanteri I:lle Suomen kansan toivon saada uusissa

oloissa säilyttää vanhan valtiojärjestyksen omine, entisten lakien

perustukselle rakennettuine laitoksineen. Keisarin hyväntahtoinen

ajatuskanta suosi odottamattomassa määrässä näitä harrastuksia.

Vapaamielisenä ja ihmisrakkaana keisari Aleksanteri I tahtoi

Suomelle antaa perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen, kenties

myöskin sen kautta saadakseen kokemusta perustuslaillisen

vakiomuodon laadusta ja merkityksestä.

Tähän suuntaan oli jo käännytty ennen kuin Speranski, sikäli

kuin tiedetään, alkoi käsitellä Suomen asioita; mutta vastaiseen

kehitykseen oli hänellä suuri osa aina siitä saakka kuin

hän tammikuun alusta 1809 sai toimekseen keisarille esittää

Suomen asiat, jonka kautta hän tuli samaan asemaan Suomen

virkamiehiin ja virastoihin nähden, mikä hänellä jo ennen

osittain oli keisarikunnassa. Mitään erityistä nimitystä Suomen

valtiosihteeriksi ei muutoin ole tunnettu, vaan katsottiin hänelle

tämän toimen täyttäminen itsestään kuuluvan, sitten kuin keisari

oli määrännyt että Suomen asiat esiteltäisiin hänelle välittömästi,

Venäjän ministeristöihin menemättä. Speranskin apulaiseksi

valittiin Robert Henrik Rehbinder, joka oli täydellisesti perehtynyt

Suomen lakeihin ja oloihin; mutta kaikissa tapauksissa oli toimi

uusi taakka, ja ihmeteltävän nopeasti Speranski tutustui Suomen

asioihin. Ei voi edellyttää, että hänellä, joka ei tuntenut

maatamme eikä kansaamme, olisi niitä kohtaan ollut persoonallista

rakkautta, mutta täältä hän löysi alan, missä hän saattoi toteuttaa

perustuslaillisen ja lain-alaisen hallituksen aatteitaan,

tapaamatta niitä moninaisia esteitä, jotka Venäjällä olivat hänen

tiellään. Hän kohteli sen vuoksi Suomea käytännöllisen valtiomiehen

harrastuksella, joka pitää pysyvän teoksen luomista kunnianaan.[2]

Ei ole helppoa kaikessa arvostella Speranskin työtä Suomen

valtiojärjestyksen muodostamiseksi. Hänen tuon tuostakin

tavatessaan keisaria lienevät Suomen asiat useinkin olleet aiheina

keskusteluissa, jotka olivat hyvin tärkeitä, mutta joita asiaan

kuulumattomat eivät koskaan tulleet tuntemaan. Itse olojenkin luonne

oli sitä paitsi vielä kauan epämääräinen ja häilyvä. Kuitenkin on

meillä kyllin monta todistusta voidaksemme huomata, kuinka ylevä ja

vapaa hänen kantansa oli Suomenkin asioissa.

Suomen lähetystön toiminta oli pääasiassa päättynyt, kuin

Speranski ryhtyi esittelemään Suomen asioita hallitsijalle,

jonka tähden hänestä tuli riippumaan ainoastaan sen muutamain

memoriaalien viimeinen käsittely. Siten hän vastasi kirjeessä 27

p:ltä tammik. (8 p:ltä helmik.) 1809 Sprengtportenille muutamiin

R.H. Rehbinderin Turun hovioikeuden edusmiehenä oikeusasiain

hoidosta tekemiin kysymyksiin. Sitä vastoin hän erittäin

tehokkaasti otti osaa Porvoon valtiopäiviin, joista nyt tuli

pääasia. Kaikki ne perustuslailliset asiakirjat, jotka näille

valtiopäiville antavat niitten korkean merkityksen, ovat Speranskin

kirjoittamat. Konseptit ovat kirjoitetut hänen kansliassaan ja hänen

omakätisesti oikaisemansa. Hän valmisti ja vahvisti valtiopäiväin

avaamisenjuhlameno-ohjelman ja seurasi keisaria Porvooseen,

missä hän alati oli hänen sivullaan säätykokouksen ensimmäisinä

tärkeinä päivinä. Hän laati keisarin ranskankielisen puheen, hänen

vakuutuksensa 15 (27) päivältä maaliskuuta 1809 Suomen uskonnon

ja perustuslakien vahvistamisesta sekä keisarillisen julistuksen

23 p:ltä maalisk. (4 p:ltä huhtik.) 1809. Yhdessä Rehbinderin

kanssa valmisti hän vihdoin ne neljä keisarillista esitystä,

jotka olivat valtiopäivätyön perustuksena. Osaa ottamalla näitten

päivien tapauksiin hän on katoamattomasti piirtänyt nimensä

maamme historiaan. Kuinka helposti olisikaan vaikeuksia saattanut

ilmaantua, jollei hän tahdikkaasti ja lujatahtoisesti olisi poistanut

loukkauskiviä. Eräs kohtaus, joka Mannerheimin muistiinpanojen mukaan

kerrotaan Rob. Castrénin kirjoituksessa Porvoon valtiopäivistä,[3]

kuvaa hyvin Speranskin kantaa. Aterian jälkeen keisarin luona

teki hän vapaaherra Mannerheimille ja von Morianille "kylläkin

arveluttavan kysymyksen siitä perussäännön muodosta, jonka H.K.

Majesteettinsa seuraavana päivänä tapahtuvassa juhlatoimituksessa

oli vannova". Mannerheimin ja von Morianin mielestä olivat 1772

vuoden hallitusmuoto siihen vuonna 1789 tehtyine lisäyksineen maan

varsinaiset perustuslait, jotka H.K. Majesteettinsa oli vakuuttanut

säilyttävänsä. Sitä vastaan teki Speranski useita väitteitä varsinkin

siihen nähden, mikä nykyhetkellä ei näyttänyt sopivalta. Kun

Mannerheim levottomana tämän johdosta iltasella kävi Speranskin

luona, rauhoitti tämä häntä kuitenkin täydellisesti ja näytti

hänelle sen vakuutuksen, jonka keisari juhlatoimituksessa tahtoi

antaa ja joka yleisin lausein, enempiin yksityiskohtiin menemättä,

sisälsi maan perustuslakien ja asetusten sekä jokaisen säädyn

etuoikeuksien, vapauksien ja etuuksien vahvistuksen. Speranskin

mielestä oli aika vähemmin sopiva perustuslaillisten kysymysten

yksityiskohtaiseen tutkimiseen -- varovaisuus, joka oli täysin

oikeutettu. Hän tahtoi välttää sellaisia vaarallisia kareja ja antaa

ajan kypsyttää sen siemenen, joka nyt kylvettiin.

Valtiopäiväin avaamisenkin jälkeen oli Speranskilla määräävä vaikutus

valtiopäiväasiain johtoon. Keisari Aleksanteri määräsi nimittäin,

että kaikkien valtiopäiväkirjeitten olisi välittömästi saapuminen

hänelle, joutumatta ensin kenraalikuvernööri Sprengtportenin

käsiin. Speranski otti Suomen valtiosihteerinä kirjeet vastaan,

esitti ne hallitsijalle, jos ne olivat tärkeämpiä laadultaan ja

vastasi niihin. Hän joutui siten yhteyteen useain valtiomiestemme

kanssa ja oppi yhä paremmin käsittämään laitoksiemme henkeä ja

olemusta.

Varsinkin saattoi hän välinsä läheiseksi sen miehen kanssa, jolla oli

ensimmäinen sija kokoontuneitten edusmiesten kesken: maamarsalkin,

paroni R.W. De Geerin kanssa. Speranskin ja De Geerin välinen

kirjevaihto antaa muutamia arvokkaita lisiä sen ajan historiaan

ja Speranskin luonteen kuvaukseen. De Geer antoi Speranskille

yksityiskohtaisia tietoja kaikesta, mitä tapahtui, samalla kuin

Speranski puolestaan tarkkaavasti seurasi asiain kulkua, varoittaen,

neuvoen ja ohjaten. Jonkun kerran on De Geer kirjeissään nöyrä ja

alammainen, kun Speranski sitä vastoin on luja, kehottava tahi

nuhteleva. Siten kirjoittaa Speranski 2 (14) p. huhtikuuta 1809,

samalla kuin hän ei hyväksy ehdotusta valtiopäiväin keskustelujen

toistaiseksi lykkäyksestä -- minkä ehdotuksen De Geer jo aikaisemmin

oli pitänyt sopimattomana --: "Valtiopäiväin tulee suorittaa

loppuun tehtävänsä, ja täysi syy on olettaa, että sen innon avulla,

joka elähyttää Teitä ja jota Te niin hyvin osaatte toisiin siirtää,

tämä toiminta oikeassa ajassa saadaan päätetyksi. Siten olette

Te, hra Paroni, määränneet ensimmäiset perustukset, asettaneet

ensimmäiset kulmakivet niin lujaan ja kestävään rakennukseen,

jommoisia inhimilliset laitokset saattavat olla taivaan siunauksen

vaikutuksen alaisina ja hyvän hallitsijan huolenpidon kautta".

Hetkellistä työtä tahi sellaista, joka kestäisi vaan muutaman

miespolven, Speranski yhdessä Suomen valtiomiesten kanssa ei

tahtonut perustaa, vaan rakennuksen, joka olisi olemassa niin

kauan kuin inhimillisesti voi aavistaa. Toiselta puolen hän oli

levoton, että kokoontuneet säädyt mahdollisesti menettelisivät

varomattomasti tahi jollakin tavoin menisivät yli toimivaltansa,

jonka kautta Suomen asiain uuden järjestyksen julkiset tahi salaiset

vastustajat voisivat saada aihetta esiintyä. Säätyjen neuvottelujen

tulisi ennen kaikkea koskea niitä neljää esitystä, jotka heille

valtiopäiväin alussa oli annettu. Taloudellis-valtiollisia

toivomuksia voitiin kuitenkin myöskin esille tuoda, mutta

ainoastaan anomusten muodossa. Erittäinkään hän ei tahtonut esille

otettavaksi kysymystä Suomen perussäännöstä, jonka ehdotuksen

tunnettu Antti Johan Jägerhorn oli tehnyt. Hänen kirjeensä siitä

6 (18) p:ltä kesäkuuta 1809 valaisee myöskin ylempänä mainitun,

Mannerheimin ja von Morianin kanssa olleen keskustelun merkitystä,

joka keskustelu tapahtui ennen säätyjen uskollisuuden vannomista.

Hän lausuu:

Siten kaikki ne asiat, jotka sisältyvät H.M:nsa neljään

esitykseen, lopullisesti määrätään ja niitten tarkoin määritettyyn

sisällykseen tulee valtiopäiväin nyt tapahtuvain keskustelujen

rajoittua. Mitään, mikä on kuulumatonta näihin esityksiin, ei saa

keskustella: sellainen on K.M:in tarkoitus aina ollut ja vaikka

vielä monta tärkeää asiaa on järjestettävänä maan parhaaksi ja

vallankin sen perussäännön lujentamiseksi, niin ovat nämä asiat

kuitenkin sellaisia laadultaan, että niitä on tarkoin punnittava

ennen kuin ne jätetään säätyjen keskusteltaviksi, ja kun vielä ei

mitään sitä varten ole valmistettu, ovat sellaiset keskustelut

tällä hetkellä huolellisesti vältettävät. Teidän Ylhäisyytenne

on itse tunnustanut tämän huomautuksen oikeutetuksi, kun minulla

oli kunnia keskustella Teidän kanssanne Pietarissa ja Porvoossa

siitä perussäännön ehdotuksesta, jonka Jägerhorn esitti; olen

vakuutettu, hra Paroni, että teidän mielipiteenne, joka perustuu

niin luonnollisiin syihin, sittemmin on vaan vahvistunut niitten

perusteitten vuoksi, jotka syntyvät siitä viisaudesta ja

varovaisuudesta, mikä aina on ollut teidän toimenpiteittenne luonteen

mukaista.

Samaan aikaan oli Speranski kirjevaihdossa pappissäädyn

puhemiehen, hienosti sivistyneen Jaakko Tengströmin kanssa, jonka

vaikutusta valtiopäivillä ja koko maassa hän syystä piti suurena.

Speranskin luottamus Tengströmiin ilmaantui muun muassa siten,

että hän valitsi hänet sen komissioonin puheenjohtajaksi, jonka

oli laadittava korkeimman hallituslaitoksen, sittemmin Suomen

n.s. hallituskonseljin perustamisen ehdotus. Tämä tärkeä asia,

joka myös kuului keisarillisiin esityksiin, herätti suuressa määrin

Speranskin harrastusta, jonka järjestävä kyky siinä voi päästä

vaikuttamaan. Hän oli jo valtiopäiväin avauspäivinä neuvotellut

siitä keisarin ja kenraalikuvernööri Y.M. Sprengtportenin kanssa,

jolloin oli määrätty, että eri komissiooni asetettaisiin tekemään

ehdotusta "korkeimman tribunaalin" perustamiseksi, kuten silloin

vielä lausuttiin. Että hänen käsityksensä asiasta oli vakaantunut,

ilmenee juuri siitä kirjeestä maaliskuun 17 (29) päivältä 1809,

jolla hän kutsui Tengströmin komissioonin puheenjohtajaksi ja jossa

muun muassa lausutaan: "Niistä esityksistä, jotka ovat jätetyt

valtiopäiväin harkittaviksi, on Teidän Korkeutenne nähnyt, että

muun muassa on järjestettävänä keskustribunaali, jossa hallinnon

eri haarat voivat yhtyä lopullisesti järjesteltäviksi. H.M. on

jo vahvistanut ensimmäiset perusteet tätä tribunaalia varten,

joka saa nimen Hallituskonselji. Nämä perusteet ovat 1:ksi,

että tribunaali jakaantuu osastoihin, 2:ksi, että sen esimiehenä

on kenraalikuvernööri oleva. Näitten ensimmäisten perusteitten

vahvistetuksi tultua, on vielä ratkaistavana ja järjesteltävänä

monta tärkeää kohtaa, jotka koskevat tätä laitosta; sellaisia ovat

sen toimivallan ja vaikutusalan rajat, osastojen ja jäsenten

lukumäärä, asiain käyttelytapa ja muut tähdelliset kohdat, jotka

tulevat eri ohjesääntöön, jonka H.M. aikoo antaa tätä laitosta varten,

säätyjen lausunnon saatuaan". Mainittuaan komissioonin muut jäsenet,

lausuu Speranski kohteliaasti: Katson velvollisuudekseni ilmoittaa,

että Keisari, uskoessaan Teille tämän työn, on tahtonut antaa Teille

erityisen todistuksen kunnioituksestaan ja luottamuksestaan teidän

tietoihinne ja teidän persoonalliseen ansioonne.[4] Tengström

puolestaan kirjoitti Speranskille arvon-annolla ja kunnioittavasti.

Hän tiesi, De Geerin tavoin, että valta oli valtiosihteerin

käsissä ja että maan kohtalo melkoiseksi osaksi riippui hänen

hyväntahtoisuudestaan.

Kysymys korkeimman hallituslaitoksen perustamisesta Suomea varten

antoi Speranskille tilaisuuden saattaa myöskin Mathias Calonius

niitten miesten piiriin, jotka työskentelivät Suomen uuden

perustuslaillisen valtiolaitoksen hyväksi. Kuuluisa lainoppinut oli

tähän saakka pysynyt syrjässä, odottaen mitä tapahtumat toisivat

mukanaan, mutta kunnioittavin sanoin laadittu Speranskin kirje sai

hänen auttamaan Tengströmin johdon alaisen komitean neuvotteluja.

"Asia", niin kirjoitti Speranski, "joka on kysymyksessä, on liian

tärkeä, liian läheisessä yhteydessä tämän maan onnen ja menestyksen

kanssa ollakseen vieras Teitä elähyttäville tunteille". Caloniuksen

ehdotus, kuten tunnettu, asetettiin komissioonin lausunnon

perustukseksi. Speranskin ehdotuksesta nimitettiin Calonius sittemmin

Suomen ensimmäiseksi prokuraattoriksi.

Sama ystävällinen suhde syntyi Speranskin ja Kaarle Mannerheimin

välille, jonka, Suomen lähetystön puheenjohtajan, hän jo ennestään

tunsi. Myöskin Mannerheim oli hallituskonselji-komitean jäsen ja

siinä syntyneen kysymyksen johdosta, olisiko erityinen neuvosto

Suomen asioita varten asetettava keisarin sivulle Pietariin,

kirjoitti hän 14 (24) p:nä huhtikuuta 1809 kirjeen, jonka sanamuoto

paremmin kuin mikään muu sen aikuinen lausunto ilmaisi niitä

kiitollisuuden ja luottamuksen tunteita, jotka Suomessa olivat

vallalla Speranskia kohtaan. "Nykyään", kirjoitti hän, "ja minun

ajatukseni mukaan kysymyksessä olevasta neuvostosta kenties ei

ole mitään silmiin pistävää hyötyä. Niin kauan kuin meidän on onni

nähdä Teidän Ylhäisyytenne Suomen asiain etunenässä, ei meillä ole

mitään enempää toivottavaa. T. Y:nne nauttima kunnioitus, Teidän

niin tunnettu luonteenne ovat meille vakuutteena, että meillä T.

Y:nne persoonassa on oikeuksiemme ja onnemme tuki. T. Y:nne nykyinen

apulainen (Rehbinder), kunnian mies ja rehellinen, ansaitsee,

myös täyden luottamuksemme. Minkä vuoksi sitten uutta neuvostoa,

josta kenties on tuleva muutamain maamiestemme kunnianhimon ja

vehkeilyitten uusi pesäpaikka. Usein tärkeät asiat paremmin ovat

yhden, kuin useamman henkilön käsissä". Mannerheimin mielestä

oli Speranski Suomen luotettava vartija valtaistuimen luona, joka

paremmin kuin kukaan muu voi ajaa sen asiaa.

Sitä vastoin Speranskin ja kuuluisan kenraalin Yrjö Maunu

Sprengtportenin väli, joka 1808 vuoden lopulla oli nimitetty Suomen

kenraalikuvernööriksi, kylmeni kylmenemistään. Sprengtporten,

joka oli toivonut yksin saada pitää Suomen asiain pääjohtoa, oli

tyytymätön sen suuremman vaikutuksen vuoksi, minkä Speranski

oli saanut niihin. Hänen sotilaallinen käsityskantansa ei

muutoinkaan soveltunut niihin perustuslaillisiin näkökohtiin, joita

Speranski tahtoi toteuttaa. Luonteitten erilaisuus, Speranskin

levollinen etevämmyys ja Sprengtportenin rauhaton, ärtyisä olento,

laajensi sekin molempain välistä kuilua.[5] Kirjeessä Speranskille

valitti Sprengtporten vilkkain sanoin, ettei häntä oltu nimitetty

hallituskonseljin järjestämistä varten asetetun komissioonin

puheenjohtajaksi, mihin toimeen hän tietojensa ja asemansa puolesta

katsoi itsensä Turun piispaa paljoa sopivammaksi. Speranski

vastasi kohteliain, mutta välttelevin sanoin, että hän oli luullut

komissioonia, jonka jäseninä yksinomaan olisi valtiopäivämiehiä,

suuremmassa määrässä luottamusta herättäväksi, kuin jos

valtiopäiväin ulkopuolella olevia henkilöitä siihen kuuluisi. Hän

käytti sitä paitsi tilaisuutta tehdäkseen muistutuksen Sprengtportenia

vastaan sen johdosta, että tämä eräässä kirjoituksessa säädyille

oli käskevin sanoin osottanut, miten näitten muka oli menetteleminen

erityisissä kohdissa. Tämä kenraalikuvernöörin menettelytapa, josta

De Geer oli valittanut Speranskille, oli loukkaus säätyjen

vapautta vastaan, jonka oikaisemista keisarin puolesta Speranski,

valtiopäiväin lähimpänä johtajana ja valvojana, katsoi

velvollisuudekseen. Hän kirjoitti siitä:

Hänen Majesteettinsa on jo ennen suvainnut ilmoittaa Teille, että

hänen tarkoituksensa oli suoda säädyille täysi keskusteluvapaus.

Tämä määräys ei tosin estä antamasta neuvoja, johon Teillä

olisi ollut tilaisuutta, jos säädyt olisivat sellaisia pyytäneet

Teiltä; mutta minä en usko, että heitä tulee häiritä mahtavuuden ja

vartioimisen vaikutuksella, ei myöskään ole keisarin katsantokannan

mukaista olla heitä johtavinaan. Te tiedätte, kenraalini, että

säätyvapaus ja vallankin kehittymässä oleva vapaus on varsin

epäluuloinen ja vaatii huolta sekä hellää hoitoa. Joskus pelottaa

mahtavuuden varjokin, ja tuon epäluulon herättäminen ei varmaankaan

ole soveliasta näinä aikoina, jolloin vaan luottamuksen vahvistaminen

ja lujittaminen on kysymyksessä. Teidän tavallinen älykkyytenne

varmaan huomaa nämä totuudet, ja H.M. on täysin vakuutettu, että

Teidän luonteenne omainen arvostelukyky on ne täydellisesti käsittävä

ja niitä noudattava.

Tämä lausunto on merkillisimpiä niistä, joissa Speranskin

huolenpito Suomen tulevaisuudesta on ilmestynyt. Hänen mielestään

Porvoon valtiopäivät eivät olleet ainoastaan keino selviytyä

satunnaisista vaikeuksista, vaan pikemmin hento taimi, josta

eduskuntalaitos hellällä hoidolla oli kasvava voimakkaaksi puuksi

ja Suomen turvaksi sen uudessa asemassa. Hänen sanainsa vaikutus oli

suurempi kuin kenties hän itse oli aavistanut, siitä päättäen, että

Sprengtporten pian sen jälkeen erosi kenraalikuvernöörin toimesta.

Kun keisari valtiopäiviä päätettäessä jälleen saapui Porvooseen, oli

hänen seurassaan nytkin Speranski, joka laati sen ranskankielisen

puheen, jolla keisari 7 (19) p. heinäkuuta päästi säädyt kotia.

Samalla kuin Speranski kirjoitti tämän Suomen vastaisen kehityksen

tärkeän ohjelman, tarkasti hän yllämainitun komissioonin tekemää

hallituskonseljin ehdotusta, minkä säädyt hyväksyivät valtiopäiväin

viime hetkellä. Hänen toiminnastaan näinä päivinä kirjoittaa

paroni von Korff: "Porvoossa, missä keisari viipyi sangen kauan,

oli hänen valtiosihteerinsä alati hänen sivullaan. Vähäisessä

asunnossa, mikä Aleksanterilla oli, istui Speranski paperiensa ääressä

päivät pääksytysten kabinetin eteisessä huoneessa. Erittäinkin otti

hän osaa neuvotteluihin Suomen konseljin perustamisesta ja laati sen

ohjesäännön lopullisen sanamuodon. Tämän ohjesäännön ehdotus, jonka

paikalliset viranomaiset olivat laatineet ranskaksi, valmistui

vasta samana päivänä, jolloin se oli esitettävä kaikkein korkeimmasti

allekirjoitettavaksi, ja vielä nykyisin oli elossa omin silmin

nähneitä todistajia, jotka ihmetellen kertoivat kuinka Speranski

keisarillisessa vastaanotossa, keskellä odottavain henkilöitten

hälinää ja puhelua, oikaisi ehdotusta ja vielä käänsi sen venäjäksi

samallaisena, jommoisena se sittemmin vahvistettiin ja vieläkin on

olemassa". -- Huomattava on myös kirje Speranskilta Sprengtportenin

jälkeiselle Suomen kenraalikuvernöörinä, kenraali Barclay de

Tollylle kesäkuun 27 (heinäkuun 9) piitä 1809, jossa hän puhuu

valtiopäiväin töistä ja niitten tapahtuvasta päättämisestä

sanoin, jotka nekin todistavat keisarin ja hänen neuvonantajansa

ylevää ajatuskantaa Suomen asiassa. "Sitten kuin H.M.", kuuluvat

tässä hänen sanansa, "aseittensa menestyksen kautta on yhdistänyt

Suomen Venäjään, on hän katsonut tarpeelliseksi täydentää sodan

antamia oikeuksia niillä, joita hänen uusien alamaistensa rakkaus

ja uskollisuus yksin voivat kyllin turvakkaasti hänelle tarjota.

Mikään ei saattanut paremmin osottaa tätä hänen jaloa tarkoitustaan

kuin valtiopäiväin koollekutsuminen maan lakien mukaan". Sillä

varovaisuudella, joka oli hänelle omituinen -- niin suuresti kuin hän

harrastikin Suomen parasta -- huomauttaa hän sen ohessa "oleellisena

muistutuksena", että valtiopäiviltä ei oltu pyydetty päätöksiä,

vaan ainoastaan neuvoja, siten viitaten säätyjen vallan rajoitukseen.

Millaiseksi Speranski lähemmin oli ajatellut Suomen tulevaisuutta ja

erittäinkin suhdetta keisarikuntaan, se ei täysin selvästi tule

esiin hänen lausunnoistaan. Hänen kantansa siinä oli luultavasti

jotenkin sama kuin sen aikuisten kotimaisten valtiomiestemme. Kaikki

oli vielä nuorta ja kypsymätöntä. Alkavan kehityksen puristaminen

määritettyihin, yksityiskohtaisesti valettuihin muotoihin oli

vaarallista. Toivo oli pantava tulevaisuuteen, joka oli kohottava

rakennuksen nyt lasketulle lujalle perustukselle. Kenties oli

Speranski, joka tiesi, että mielet Venäjällä eivät kaikessa olleet

edullisia Suomelle, varovaisempi kuin Suomen valtiomiehet. Että hän

venäläisenä isänmaanystävänä toivoi lähentymistä Suomen ja Venäjän

asukkaitten kesken monin tavoin vahvistetun ystävällisen yhteyden

kautta, käy selväksi monesta asianhaarasta.

Speranskin toivon mukaan saivat Porvoon valtiopäivät oikeuden

ehdottaa ne miehet, jotka olisivat hallituskonseljin ensimmäisinä

jäseninä, ja hän myös valvoi että ehdotus pantiin täytäntöön. Kun

hallituskonselji syksyllä 1809 oli alkanut vaikutuksensa, ei hänen

huomionsa enää ollut yhtä pysyvästi kiintyneenä Suomen asioihin kuin

ennen.

Asiat alkoivat yhä enemmän käydä säännöllistä kulkuaan, ja juoksevat

asiat voitiin ratkaista asianomaisten virastojen lausunnoitten

perustuksella. Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntöjä

hän käsitteli, mutta ne annettiin vasta 1812, siis hänen erottuaan

Suomen valtiosihteerin virastosta. Millainen hänen suhteensa oli

1809 perustettuun "Suomen asiain komissiooniin", johon suurimmaksi

osaksi kuului venäläisiä jäseniä, on kysymys, joka yhä vielä

kaipaa selvitystä. Näitten rivien kirjoittaja ei myöskään ole

tilaisuudessa valaisemaan hänen kantaansa n.s. Vanhan Suomen

yhdistämiseen suuriruhtinaskuntaan, mikä asia vuodesta 1809 oli

käsittelyn alaisena. Teoksessaan Kustaa Maurits Armfeltista (III

osa s. 322) esittää Elof Tegnér muutamia tämän Speranskin jälkeisen

lausunnoita, jotka viittaavat siihen, että Suomen asioita ei

nyttemmin käsitelty tyydyttävän säntillisesti. Muutamat asiat olivat

vielä 1812 ratkaisematta vuodesta 1809 ja "neljä hevoskuormaa"

asiakirjoja, jotka olivat olleet "upoksissa" Speranskin luona,

ajettiin Armfeltin luo hänen asuntoonsa. Jos asian laita oli niin,

riippui se siitä, että Speranskilta, jolla oli monta ja tärkeää

tehtävää suoritettavana, ei millään tavoin voinut riittää aikaa Suomen

valtiosihteerinviran töihin, jota paitsi se virkamiehistö, joka oli

hänen käytettävänään, oli harvalukuinen ja riittämätön. Speranski

itse huomasi sen parhaiten, jonka vuoksi hän aikoi, kohta kuin

asianhaarat sen sallivat, vetäytyä pois korkeasta asemastaan Suomen

hallituksessa.

Mainitsin, että Porvoon valtiopäiväin aikana oli kysymys neuvoston

asettamisesta Suomen asioita varten keisarin sivulle, josta

K. Mannerheim antoi epäävän lausunnon ja joka sillä hetkellä

raukesi. Mutta Speranski ei jättänyt tätä ajatusta mielestään.

Hänen mielestään piti lujemman viraston kuin vaan esittäjän ja

hänen apulaisensa olla valtaistuimen luona Suomen parhaan

valvomista varten ja hän pani asian vireille uudelleen vuonna 1811.

Kertomuksessa, jonka hän 11 (23) p. helmikuuta 1811 antoi keisarille

virkamiesvaikutuksestaan 1810, esitti hän ehdotuksen uudeksi

järjestykseksi Suomen asiain käyttelyä varten Pietarissa. Hänen

venäjäksi laatimansa lausunto muutoinkin siinä määrin kuvaa hänen

ajatuksiaan Suomesta ja sen tulevaisuudesta, että julkaisen sen

tässä kokonaisuudessaan. Se löytyy Korffin teoksessa sekä muutamin

kohdin täydellisempänä V. Laguksen teoksessa Muutamia lehtiä Suomen

korkeakoulun kanslerikirjasta,[6] ja kuuluu.