Mikael Speranskin lapsuuden aikaa ja aikaisempaa nuoruutta
ympäröivissä ulkonaisissa olosuhteissa ei ollut mitään, mikä
ennusti merkittävää tulevaisuutta. Hän syntyi 1 (12) p. tammikuuta
1772 Tserkutinon kylässä Moskowan itäpuolella olevassa Wladimirin
kuvernementissa. Isä, Mikael Wasiljewits, oli vaatimaton
kylänpappi, joka eleli köyhissä ulkonaisissa oloisia eikä ollut
korkeampaa sivistystä itselleen hankkinut. Äiti oli yksinkertainen
venäläinen kodin äiti, taloudenhoidossa uuttera ja harras uskonnon
määräyksiä täyttämään, mutta ilman kaikkea käsitystä siitä mikä
oli jokapäiväisen elämän vähäisiä oloja korkeammalla. Poika osotti
kuitenkin jo aikaseen lahjoja, jotka sittemmin kohottaisivat häntä
paljoa ylemmäksi alkuperäisten perhesuhteitten ahdasta piiriä. Hän
oli miettiväinen, pysyi erillään muista lapsista, vältti heidän
ajanviettojaan ja, opittuaan lukemaan, kulutti aikansa yksinomaan
kirjojen lukemiseen. Mitä hän vaan sai käsiinsä, painettua tahi
kirjoitettua, luki hän kummastuttavalla tiedonhalulla. Kenties
juuri tämä aikaseen ilmaantunut lukuhalu sai isän lähettämään
seitsenvuotiaan Mikaelin Wladimirin kaupungin hengelliseen
seminaariin, missä hän muutamain läheisten sukulaisten johdolla
ja turvissa sai tulevalle pappismiehelle tarpeelliset valmistavat
tiedot. Siellä sai hän nimen _Speranski_, toivorikas (latinalaisesta
sanasta "spero" = minä toivon), arvatenkin sen suuren lahjakkaisuuden
tähden, jota hän osotti. Kouluolonsa viimeisinä aikoina hän oli
seminaarin rehtorin, Eugeniuksen, jokapäiväisenä apulaisena, jonka
kautta hän sai nauttia tämän sivistyneen miehen seuraa ja käyttää
hänen ajan oloihin nähden rikasta kirjastoaan. Vielä myöhemmin,
kun Speranski oli vaikuttava valtiomies ja Eugenius oli korotettu
piispaksi, ilmaisi hän kirjeissä entiselle opettajalle harrasta
kiitollisuutta.
Vaikka Speranski oli seminaarin oppilaista etevin, ei kukaan vielä
voinut aavistaa että hänen uransa tulisi muuksi kuin tavallisen
pappismiehen, kun tapahtui seikka, joka suuntasi hänen elämänsä
toisaalle ja avasi hänelle uusia uria. Wladimirin seminaari
muutettiin vuonna 1788 lähellä olevaan Susdalin kaupunkiin, missä
se yhdistettiin kahteen muuhun samallaiseen laitokseen; mutta
tuskin oli Speranski siirtynyt Susdalin laajennettuun hengelliseen
kouluun kun samana vuonna keisarillisella määräyksellä käskettiin
että yliseminaari, _Aleksanieri-Newskin seminaarin_ nimellä,
perustettaisiin Pietariin ja että sinne muista seminaareista
lähetettäisiin sellaisia oppilaita, joitten hyvä käytös, etevät
tiedot ja lahjat antoivat toiveita siitä että heistä voi kehittää
opettajia yliluokilla. Susdalissa ei ollut epäilystäkään siitä
että ensi sijassa Speranski valittaisiin uuteen, korkeampaan
oppilaitokseen. Hänen perusteelliset tietonsa ja jo ilmaantuva
kykynsä lausua ajatuksensa kauniisti ja pontevasti oikeuttivat hänet
siihen. Tammikuussa 1790 hän kahden toverin seurassa lähetettiin
Pietariin, missä hän uuden seminaarin oppilaana sitä huolettomammin
voi antautua opinnoita jatkamaan, kuin valtio kustansi hänen
elatuksensa.
Samoin kuin ennemmin kotiseudulla tuli nuoren Mikaelin nopea
käsityskyky ja ihmeellinen edistys seminaarissakin huomatuksi.
Matematiikka oli siihen aikaan hänen lempiaineensa, mutta myöskin
kaunopuheliaisuutta, filosofiaa ja kieliä hän menestyksellä
harrasti. Kun hän joskus esiintyi hengellisenä puhujana, sai
hänen äänensä soinnukas kaiku ja kielen mestarillinen käyttäminen
kuulijat vastustamattomasti innostuksiin. Pietarin ja Nowgorodin
metropolikin Gabrielin mielestä, joka oli häntä kuunnellut, olivat
hänen ominaisuutensa niin huomattavat, että hän päätti kiinnittää
hänet opettajaksi seminaariin, ja tämän suojelijan toimenpiteestä
nimitettiin kaksikymmenvuotias Speranski 1792 matematiikan, fysiikan
ja kaunopuheliaisuuden opettajaksi yliseminaariin. "Korkeasti
kunnioitettava Gabriel", sanoi Speranski sittemmin, "rakasti minua
suuresti ja käski minun sen vuoksi opettaa muita, kun itse vielä
tarvitsin oppia". Hän osotti kuitenkin niin suurta taipumusta tähän
toimeen, että hän pian yhä yleni seminaarissa. Jo 1795 nimitettiin
hän filosofian opettajaksi ja seminaarin prefektiksi ja viimemainittu
toimi antoi hänen hoitoonsa seminaarin kurinpitojohdannon. Köyhä
papinpoika Tserkutinosta oli hyvällä käytöksellä, ahkeruudella ja
lahjakkaisuudella saavuttanut aseman, joka tosin ei antanut hänelle
varsin suuria tuloja, mutta kuitenkin turvasi hänelle tarpeellisen
elannon, hyödyllisen toiminnan ja vastaisen kehityksen tilaisuuden.
Tältä ajalta on tallella muutamia Speranskin oppineita tutkimuksia,
joita ei painettu, mutta jotka todistavat suurta teräväjärkisyyttä
ja ajatuksenvoimaa. Huomattavin on kirjoitus nimeltä "Korkeamman
kaunopuheliaisuuden sääntöjä", joissa, kuten Speranskin elämäkerran
tutkija ja kirjoittaja vapaaherra Korff lausuu, ilmaantuu laaja ja
tarkka kirjallisuuden sekä klassillisen muinaisuuden kirjailijain
tunteminen ja itsenäinen käsitys, joka ei tyydy noudattamaan
vallitsevaa näkökantaa.
Aleksanterin-seminaarin prefektinä oli Speranski yhä kirkollisen
ylihallinnon alainen; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin hän
siirtyi toiselle toiminta-alalle ja astui virkamiesuralle Venäjän
maalliseen hallintoon. Muutamat satunnaiset seikat tulivat hänelle
siinä avuksi. Ruhtinas Aleksei Kurakin, jolla keisarinna Katariina
II:n hallituksen lopulla oli korkea asema Venäjän valtiovarain
hallinnossa, tarvitsi sihteeriä ja silloin eräs Speranskin ystävä
Ivanov huomautti hänelle Speranskista. Koetteeksi kutsuttiin nuori
Speranski kerran k:lo 8 illalla ruhtinaan luo, joka pyysi hänen
kirjoittamaan kahdeksantoista kirjettä eri henkilöille, jolloin
Kurakin noin tunnin ajan suullisesti ilmaisi mitä joka kirjeessä
olisi lausuttava. Speranski jäi, peläten menettävänsä aikaa
palaamalla etäiseen seminaariin, yöksi lähellä asuvan Ivanovin luo ja
laati siellä kohta nuo kahdeksantoista kirjettä, niin että ne k:lo
6 seuraavana aamuna olivat ruhtinas Kurakinin pöydällä. Ruhtinas ei
ensin tahtonut uskoa silmiään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi
kirjeet luettuaan ja huomattuaan kuinka mainiosti ne oli kirjoitettu.
Hän suuteli Speranskia ja otti hänet palvelukseensa. Speranski
muutti metropoliitta Gabrielin suostumuksella Kurakinin luo,
mutta vastaiseksi hän kuitenkin samalla vielä toimi seminaarinkin
opettajana.
Niinkin mahtavan miehen kuin ruhtinas Kurakinin yksityissihteerillä
ei ollut mitään etevää asemaa ei virkamiesmaailmassa eikä
seuraelämässä, mutta se paikka, jonka Speranski siten
oli saavuttanut, tuli kuitenkin alkukohdaksi, josta hän
hellittämättömästi pyrki yhä laajempaan vaikutukseen Venäjän
siviilihallinnossa. Hän saavutti nyt sen tiedon Venäjän olevista
oloista, joka hänelle oli välttämätön, ja ruhtinas Kurakinin suosion
avulla tuli hänen helpommaksi voittaa ensimmäiset vaikeudet. Näinä
aikoina oppi hän myöskin ranskaa, jota kieltä hän sittemmin helposti
käytti sekä puheessa että kirjoituksessa. Keisarinna Katariina
II:n kuoltua, vuonna 1796, oli ruhtinas Aleksei Kurakin keisari
Paavalin hallituksen alussa Venäjän vaikuttavin henkilö. Hän
nimitettiin pääprokuraattoriksi ja sellaisena oli hänen hoidossaan
valtakunnanhallinnon kaikki tärkeät asiat ja muutoinkin keisari
osotti hänelle monin tavoin suosiotaan. Tämän mahtavan miehen
kehoituksesta Speranski nyt päätti ratkaisevasti ottaa askeleen
siihen suuntaan, johon hän jo ennen oli kääntynyt, nimittäin siirtyä
kirkon palveluksesta maalliseen toimeen. Hän jätti metropoliitta
Gabrielille eronhakemuspyynnön toimestaan Aleksanterin-seminaarissa,
johon pyyntöön jonkun viivytyksen jälkeen eikä ilman
tyytymättömyyttä metropoliitan puolelta suostuttiin. Joulukuun 24
päivänä (vanhaa lukua) 1796 Speranski sai eronsa hengellisestä
seminaarista ja 12 (24) p. tammikuuta sai hän vakinaisen toimen
valtionvirassa virkamiehenä ruhtinas Kurakinin johdon alaisessa
pääprokuraattorinkansliassa, nimineuvoksen arvolla.
Speranskin elämän ensimmäinen ajanjakso oli siten päättynyt. Nuorena,
kunnianhimoisena ja täynnä oman voiman luottamusta alkoi hän nyt
tehdä työtä saavuttaakseen vaikuttavan aseman Venäjän julkisessa
elämässä. Hänen toiveensa kasvoivat sitä enemmän kuin hän
yleni tavattoman nopeasti. Tuskin oli puoltakaan vuotta
kulunut, niin hän jo oli kolleegineuvos ja tärkeässä toimessa
pääprokuraattorinkanslian ekspeditöörinä.
Jos syystä voi sanoa että se suosio, jota Kurakin osotti
Speranskille, vaikutti tähän menestykseen, sai Speranski kuitenkin
kohta tilaisuuden näyttää että hänen kykynsä ilman yksityistä
hyväntahtoisuuttakin voi päästä vaikuttamaan. Ruhtinas Kurakin sai
pian kokea kuinka haihtuva oli keisari Paavalin suosio. Hän sai
eronsa 1798 ja hänen jälkeensä oli vielä kahdella suosikilla keisari
Paavalin lyhyenä hallitusaikana pääprokuraattorin virka. Mutta
kaikki nämä pitivät Speranskin ja osottivat hänelle jatkuvaa
ystävyyttä. Erityisesti tärkeää oli hänelle, että hän joulukuussa 1799
ylennettiin valtioneuvokseksi, jonka ohella hän, pysymällä entisessä
virassaan, nimitettiin kansliatirehtööriksi siihen komissiooniin,
jonka oli varustaminen pääkaupunki Pietari elintarpeilla. Hänen
tulonsa lisääntyivät siten melkoisesti, jota paitsi hän saavutti
itsenäisen toiminta-alan. Komissioonia pidettiin niin tärkeänä,
että sen toimet vahvistettiin keisarin välittömällä päätöksellä, ja
puheenjohto oli annettu perintöruhtinaalle Aleksanterille, jonka
edessä nuori virkamies siten ensiksi sai tilaisuuden esiintyä.
Vielä Paavali keisarin hallituksen viimeisenä vuonna palkittiin
häntä kunnianosotuksilla ja palkanylennyksillä. Hänen tavaton
virkamieskykynsä oli yleisesti tunnustettu; mutta kadehtijoita
ei puuttunut, joitten mielestä hänen saamansa suosionosotukset
olivat väärät. Kreivi Pahlen, joka oli elintarvekomissioonin
varapuheenjohtaja, vastasi eräälle tyytymättömyytensä ilmaisijalle:
"koettakaahan olla sellainen _kotka_ kuin hän on, ja teidän käy kuin
hänenkin".
Ennen kuin käymme edemmäksi, on meidän pysähtyminen hänen yksityistä
elämäänsä ja kotiolojaan kuvataksemme. Lyhytaikainen onni
rakastetun puolison sivulla, mutta sitä seuraava onnettomuus, suru
ja yksinäisyys -- siinä lyhyesti mitä meillä siitä on kerrottavaa.
Eräässä iltamassa muutaman ystävänsä luona hän tutustui
seitsentoistavuotiaaseen englantilaiseen naiseen nimeltä _Elisabet
Stiven_, jonka kauneus ja sulo häneen vaikutti vastustamattomasti.
Hän kertoi sittemmin tästä ensimmäisestä kohtauksesta näin: Minusta
tuntui että kauneus minuun nyt ensi kerran elämässäni teki
vaikutuksen. Tyttö puhui vieressä istuvan rouvasihmisen kanssa
englannin kieltä,[1] ja hänen ihmeellisen soinnukas äänensä täydensi
sen vaikutuksen, jonka hänen ulkonainen olentonsa oli minuun tehnyt.
Minä ajattelin, että ainoastaan jalo mieli voi synnyttää sellaisia
ääniä, ja sanoisi hän vaan sanankin minun osaamallani kielellä,
täytyisi rakastettavasta olennosta tulla puolisoni. En koskaan
elämässäni ollut sellaisessa jännityksessä ja levottomuudessa
kohtaloni tietämisestä, kunnes tyttö punastuen vastasi kysymykseen,
jonka joku seurassa teki ranskan kielellä, myöskin ranskaksi, tosin
huomattavalla englantilaisella ääntämistavalla, mutta oikein ja
vapaasti. Siitä hetkestä oli kohtaloni ratkaistu ja tuntematta
tytön asemaa ja olosuhteita tahi edes hänen nimeänsä, kihlasin
minä heti hänet ajatuksissani. Sitten sain kyselemällä tietää
kenen salaisesti olin morsiamekseni tehnyt ja myöskin ettei hänellä
ollut mitään omaisuutta; oli siis välttämätöntä ensin miettiä mitä
mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta meillä saattoi olla ja millä
keinoin tulla toimeen. Esitytin itseni äidille, minun onnistui
voittaa tyttären suosio ja vuoden kuluttua, kun meillä mielestäni
oli kyllin yhdessä elääksemme, tuli minusta onnellisin puoliso. --
Häät vietettiin 3 (15) p. marraskuuta 1798.
Speranskin nuori onni oli rajaton. Puolisot vuokrasivat itselleen
pienen asunnon ja järjestivät olonsa siinä yksinkertaisesti, mutta
miellyttävästi. Speranski koetti valmistaa vaimolleen kaikellaista
hauskaa mukavuutta jokapäiväisessä elämässä, mutta vaimo piti
parempana järjestää kotiolot varsin vaatimattomalle kannalle. Kun
muutamia läheisiä ystäviä oli kutsuttuna sunnuntaipäivällisille,
valmisti nuori emäntä itse englantilaisen tavan mukaan parhaimman
herkun: putingin. Tyttären syntyminen enensi kodin onnea. Mutta
varsin lyhyeksi se tuli. Elisabet Speranskia oli kauan rasittanut
rintatauti, joka tyttären syntymisen jälkeen huomaamatta pääsi
yhä suurempaan valtaan, ilman että kuitenkaan hän itse tahi hänen
miehensä aavistivat kuinka vaarallinen hänen tilansa oli. Ankara
kohtaus lopetti 11 kuukautisen avioliiton jälkeen hänen elämänsä.
Speranski oli, kun hän heitti henkensä, ulkona kaupungilla
virka-asioissa, ja ainoastaan eräs ystävätär, rouva Weikardt, oli
hänen apunaan hänen viimeisessä taistelussaan. Kun Speranski palasi
kotia, löysi hän hänet kuolleena, ja niin odottamaton oli isku
hänelle, ettei hän voinut sitä vastustaa. Hän jätti tyttären
päänalukselle kirjeen, jossa hän äidin mukaan antoi lapselle nimen
Elisabet sekä lisäsi muutaman rivin rouva Weikardtille pyynnöllä
ettei häntä mistään etsittäisi -- ja sitten hän katosi. Seuraavana
päivänä ilmestyi hän tukka tahnuisena ja kasvot muuttuneina
asuntoonsa, suuteli vainajata ja katosi uudelleen. Siten teki
hän useita kertoja niin kauan kuin vainajaa ei oltu haudattu.
Hautajaisiin hän ei saapunut eikä hän niitten jälkeen enää palannut
kotia eikä häntä nähty virastossa eikä ystäväin luona. Muutamain
viikkojen kuluttua hän vihdoin löydettiin kaukaa eräältä Newan
saarelta, kokonaan surunsa murtamana. Kirje, jonka hän pakopaikastaan
kirjoitti läheiselle ystävälleen, todistaa sekin hänen kokonaan
masentunutta mielialaansa. "Ei edes aikakaan", lausutaan siinä, "tuo
minulle lohdutusta. Kolmas viikko on kulumassa siitä kuin viimeksi
nukuin, ja suruni kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän käsitän
asemani hirmuisuuden. Turhaan koetan palata järkiini; järki on
minut jättänyt; mielikuvituksen haaveet vaan antavat ajatuksilleni
työtä". "Tyttäreni kautta ainoastaan", niin kirjoittaa hän eräässä
seuraavassa kirjeessä, "olen nyt maallisiin oloihin sidottu", ja
huolenpito tyttärestä ja tämän kasvatuksesta olivat siitä ajasta
hänen rakkaimpana toimenaan. Kun tytär kasvoi ja varttui, palkitsi
tämä jollakin tavoin sen kotionnen, joka häneltä oli kadonnut.
Aika parantaa katkerimmatkin haavat, ja maalliset puuhat,
joita ei kukaan voi välttää, puolestansa edesauttoivat mielen
virkistymistä ja vuodattivat siihen unhotuksen parantavaa voidetta.
Me emme huomaa, että se onnettomuus, joka hävitti Speranskin
kotionnen, pitemmäksi aikaa olisi vähentänyt hänen työvoimaansa
ja kykyään täyttää asemansa vaatimuksia. Anopistaan, jonka nimi
kuten hänen tyttärensä ja tyttärentyttärenkin, oli Elisabet,
sai hän kotinsa hoitajan, ja kärsivällisesti alistui hän pienen
tyttärensä tähden anopin oikkuihin ja kummalliseen luonteeseen.
Muutamat läheiset ystävät, joitten kanssa Speranski seurusteli aivan
tuttavallisesti, liittyivät yksinkertaiseen kotipiiriin. Niitten
joukossa oli nuori virkamies nimeltä Tsejer, joka sittemmin pysyi
hänelle uskollisena kaikissa elämän vaiheissa. Hän muutti näinä
aikoina Speranskin luo hänen auttajanaan ja juoksevain asiain
sihteerinä.
Keisari Paavalin kuoltua 12 (24) p. maaliskuuta 1801 ja hänen
poikansa Aleksanteri I:n valtaistuimelle noustua alkaa tärkeitten
parannusten aika Venäjän julkisessa elämässä. Nuori keisari
innokkaasti ajatteli suunnitelmia kansansa vastaiseksi onneksi
ja turvaksi ja tarvitsi neuvonantajia, jotka voivat auttaa häntä
hänen yrityksissään. Asiain niin ollen saattoi mies, jolla oli
Speranskin tarkka silmä ja suuri työkyky, helposti tehdä itsensä
huomatuksi, eikä itse asiassa monta vuotta kulunutkaan, ennen kuin
hän Aleksanteri I:n ministereistä oli se, jonka vaikutus oli mahtavin
ja luottamus suurin. Esitän tässä lyhyesti ne asianhaarat, jotka
saivat hänen uransa tähän suuntaan käymään.
Keisari Aleksanterin etevin neuvonantaja ja suosiminen oli
aluksi Dmitri Torshtinski; mutta tämä, joka huomasi oman kykynsä
riittämättömäksi niihin tehtäviin, jotka hänelle annettiin, tarvitsi
sivulleen teräväpäisen ja taitavakynäisen miehen, joka kykenisi
laatimaan ne kertomukset, jotka olisivat hallitsijalle esitettävät.
Hänelle mainittiin Speranski siihen sopivana, ja seuraus oli että
tälle jo viikko Aleksanterin valtaistuimelle nousemisesta uskottiin
uusia tehtäviä. Maaliskuun 19 (31) p. 1801 annetussa keisarillisessa
käskyssä lausutaan: "Kaikkein armollisimmin käskemme me
valtioneuvos Speranskin olemaan salaneuvoksemme Torshtinskin luona
niitten tehtäväin toimeenpanemista varten, jotka luottamuksemme
on hänelle uskonut, valtiosihteerinämme ja vuotuisena palkkana
2,000 ruplaa kabinetistamme; sen ohella tulee hänelle pääkaupungin
elintarvekomissioonin kansliapäällikkönä 2,000 ruplan vuotuinen
palkka, joka lankee hänelle eläkkeenä hänen kuolemaansa saakka".
Muutama kuukausi sen jälkeen hän sai todellisen valtioneuvoksen
arvonimen. Hänen varsinaisena tehtävänään oli niitten manifestien
ja asetusten laatiminen, joita runsaasti ilmaantui tämän
hallituksen alussa, ja oli hänellä nyt hyvä tilaisuus laajentaa
virkamieskokemustaan, tutustua tärkeimpiin seikkoihin, jotka koskivat
valtakunnanhallituksen järjestämistä, sekä oppia tuntemaan Venäjän
silloisia valtiomiehiä. Johtavan aseman sai hän kuitenkin vasta
keisarillisten ministeristöjen uudestaan muodostuksen kautta, joka
tapahtui syyskuussa 1801, jolloin entiset korkeimmat virkakunnat,
n.s. kolleegiot, jotka olivat olleet olemassa Pietari suuren
ajoilta saakka, poistettiin ja hallinnon eri haarat sen sijaan
uskottiin ministereille, jotka saivat melkoisen vallan. Torshtinski,
joka oli tätä muutosta vastustanut, otti kohta sen jälkeen eron,
mutta yksi uusista ministereistä, Kotsjubei, joka nimitettiin
sisäasiain ministeriksi, toimitti Speranskille tärkeän paikan uudessa
hallintojärjestelmässä. Hän määrättiin näet 8 (20) p. syyskuuta
sisäasiainministerin apulaiseksi.
Mainittu Kotsjubei oli Aleksanteri I:n hovin loistavia tähtiä,
erittäin lahjakas, hyvin kasvatettu, olennoltaan miellyttävä ja
puhdas tarkoituksissaan sekä rakasti hallitsijataan vilpittömästi,
mutta häneltä puuttui käytännöllistä valtiomiehen kokemusta ja
tietoja Venäjän oloista. Kolme muuta vaikuttavaa miestä, joita
yleisö leikillisesti kutsui triumviraatiksi, jakoi vallan Kotsjubein
kanssa: Nowosiltsow, joka oli kauan elänyt Englannissa ja tunsi
hyvin Englannin hallintolaitokset, puolalainen ruhtinas Tsartoryski.
jonka tarkoituksena oli Puolan elvyttäminen sen rappiotilasta,
sekä ruhtinas Stroganow, hienosti sivistynyt mies, mutta jonka
käytännöllinen kokemus oli vähäinen. Kaikki nämä uskoivat Ranskan
vallankumouksen miesten tavoin, että vanhat muodot ja laitokset voi
helposti sysätä syrjään ja kansan elämälle ja kehitykselle helposti
avata uusia uria, kunhan vaan oikea ajatus oli keksitty. Speranski,
joka alkoi valtiomiesuransa tässä piirissä, oli nerokkaisuudeltaan,
työkyvyltään ja tahdonvoimaltaan heitä kaikkia etevämpi, mutta
melkoisesti häneen kuitenkin vaikutti se käsityskanta, joka heidän
keskuudessaan vallitsi. Hänkin katseli asioita nuorekkaan intoisuuden
näkökannalta; hänkin, uusien parempien olojen luomisinnossa, piti
liian vähäisinä niitä vastuksia, jotka olivat estämässä. Siinä
oli, kuten kohta saamme nähdä, hänen voimansa, mutta myöskin hänen
heikkoutensa.
Sisäasiainministerin apulaisena määrättiin Speranski
sisäasiainministeristön toisen toimituskunnan päälliköksi, jonka oli
valvominen valtakunnan sisällistä järjestystä, mutta itse asiassa
tuli hänestä koko ministeristön johtava sielu. Sisäasiainministeristö
oli uudestajärjestetyn hallintotyön pesäpaikka. Siellä kylvettiin
uusien satojen siemenet; sieltä läksivät uudet aatteet, jotka eivät
aina olleet täysin kypsät, mutta kuitenkin aikaansaivat uutta
toimintaa ja lisää liikettä eri haaroilla. Kaikki uusien asetusten
ehdotukset, jotka lähtivät tästä osastosta, olivat Speranskin tekoa,
ja hänen laatimainsa mietinnöitten selvyys ja runsasaineisuus voitti
kaiken, mitä siihen aikaan kirjoitettiin Venäjän virastoissa, vieläpä
meidän päivinämmekin ne mainitaan mallikelpoisiksi. Lisättäköön,
että sisäasiainministeristö ulosantoi virallisen lehden, joka
sisälsi tiedonantoja hallintoasioista, mutta osaksi tieteellisiäkin
kirjoituksia. Speranskin toimintaa sisäasiainministeristössä on
kutsuttu hänen valtiomiesuransa kevääksi, toiveista ja orastavista
voimista rikkaaksi, mutta joka vielä ei ollut omiansa tuottamaan
kypsiä satoja.
Kotsjubei ja kolmimiehistön jäsenet, joitten käsityskantaa jotenkin
suuressa määrässä oli määrännyt Englannin laitosten ihailu, eivät
kauan nauttineet Aleksanteri I:n täyttä luottamusta. Napoleon I:n
lakkaamattomain voittojen ja mahtavan neron vaikutuksen alaisena
Venäjän hallitsija vähitellen vetäytyi pois meren voimakkaan
valtijattaren yhteydestä ja alkoi sen sijaan lähestyä Ranskan
vallankumouksen jättiläissankaria. Vuosina 1806 ja 1807 tapahtui
tämä muutos, mikä täydellisenä ilmaantui heinäkuussa vuonna 1807
tapahtuneen Tilsitin rauhansopimuksen jälkeen, joka perusti
läheisen ystävyysliiton Ranskan ja Venäjän hallitsijain kesken. Kun
Pietarissa ennen oli ylistetty Englannin vapautta ja hallitsijan ja
kansaneduskunnan yhdystoimintaan perustuvaa valtioelämää, siellä
katsottiin nyt sitä lujuutta, jolla Napoleon oli koonnut Ranskan
kaikki voimat käteensä, ensi sijassa mallikelpoiseksi. Speranski,
joka perusteellisesti tunsi Ranskan kirjallisuuden, kielen ja
olosuhteet, yhtyi hallitsijansa uuteen näkökantaan ja voitti sen
kautta yhä suuremmassa määrässä hänen luottamuksensa, samalla kuin
ne suosikit, jotka vielä muutama vuosi aikasemmin olivat olleet
kaikkivaltiaat, vähitellen vetäytyivät syrjään.
Vuoden 1806 kuluessa esitti Speranski usein sisäasiainministeristön
asioita keisarille Kotsjubein sijassa, jota monet kerrat sairaus
siitä esti. Hänen oivallinen esityksensä, hänen kykynsä taitavasti
ja oikein laatia annetut käskyt, se nopeus, millä hän aivan kuin
lennossa tapasi ja arvasi joka sanan, herätti heti ensi alusta
keisarin ihmettelyä. Kun keisari lokakuussa 1807 matkusti sotaväkeä
tarkastamaan Witebskiin, otti hän Speranskin mukaansa, mikä tietysti
sai aikaan vielä suuremman lähentymisen hallitsijan ja nuoren
virkamiehen kesken. Vihdoin vapautettiin Speranski keisarillisella
käskyllä 19:ltä (31:ltä) päivältä lokakuuta 1807 toimestaan
sisäasiainministeristössä, "pysymällä", kuten sanat kuuluivat,
"muissa valtiosihteerin tehtävissään". Tämä ei sisältänyt mitään
vähempää kuin aseman Aleksanteri I:n persoonallisena sihteerinä,
joka alati pääsi hallitsijan luo, keskusteli hänen kanssaan
kaikista valtakunnan hallinnon tärkeistä asioista ja jolla siten
oli ratkaiseva vaikutus tapahtumain kulkuun. Samalla saavutti hän
tunnustusta kunniamerkkien ja rahapalkinnoitten muodossa. Hän oli
saavuttanut nuoren kunnianhimonsa unelmat ja keisarin suosion
elähyttämänä toivoi hän voivansa toteuttaa aikeensa isänmaansa
vastaiseksi onneksi.
Syksyllä 1808 kohtasi Aleksanteri I:n Napoleonin Erfurtissa, mikä
kohtaaminen suuressa määrin vahvisti ja lujitti Aleksanterin
ihmettelyä Napoleonia ja Ranskan vallankumouksesta alkunsa
saaneita valtiolaitoksia kohtaan. Uudistettu liitto Venäjän ja
Ranskan välillä oli molempain hallitsijain yhdessäolon ulkonainen,
näkyvä hedelmä. Speranski oli tässä tilaisuudessa Aleksanteri I:n
mukana hänen seurueensa jäsenenä ja sanotaan hänen herättäneen
Napoleonin erityistä huomiota. Mitään persoonallista lähentymistä
Ranskan keisarin ja venäläisen valtiosihteerin kesken ei kuitenkaan
tapahtunut; sitä vastoin tutustui Speranski muitten ranskalaisten
valtiomiesten, ennen kaikkia kuuluisan Talleyrandin kanssa,
joka antoi hänelle tietoja niistä suurista lainsäädäntötöistä,
joita Napoleonin hallituksen aikana oli saatu Ranskassa
tehdyksi. Erfurtin kohtaus vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan
valtiomiestoimintaansa. Verrattuna Länsi-Euroopan ja varsinkin
Ranskan laitoksiin näytti hänestä kaikki, mikä oli venäläistä, nyt
huonolta; kaikki olisi säälittä uudistettava. Kerrotaan, että keisari
Aleksanteri Erfurtin kohtauksen aikana kysyi valtiosihteeriltään:
kuinka sinua ulkomaa miellyttää, johon tämä vastasi: meillä
ovat ihmiset parempia, mutta täällä ovat laitokset paremmat;
keisari lisäsi: se on minunkin ajatukseni; puhumme siitä lähemmin
palattuamme. Onko tällaista keskustelua todella ollut, se voi olla
epäilyksen alaista, mutta mainitut sanat kaikissa tapauksissa
kuvaavat hyvin sitä näkökantaa, joka nyt oli keisarilla ja hänen
neuvonantajallaan.
Erfurtin kohtauksen jälkeen keisari hartaasti ajatteli valtakunnan
koko hallinnon uudestaan muodostamista; hän jätti Speranskille
erityisiä ehdotuksia siinä tarkoituksessa ja neuvotteli usein myöhään
yöhön hänen kanssaan siitä. Speranski puolestaan ryhtyi tähän uuteen
työhön tulisen reformaattorin koko innolla, luottaen silmänsä
terävyyteen ja laajoihin tietoihinsa. Hän valmisti laajan kirjallisen
suunnitelman, melkein koko kirjan, valtakunnan laeista ja niiden
soveltamisesta valtakunnan hallintoon, jonka tarkoituksena,
kuten hän itse sanoi, oli "lakien lujalla perustuksella tukea
hallitusvaltaa ja juuri sen kautta antaa sen toiminnalle enemmän
arvoa ja todellista voimaa". Siihen liitti hän hallinnon kaikkien
osien uudestaan muodostuksen ehdotuksen, hallitsijan kabinetista
aina piirihallitukseen saakka. Jo lokakuussa 1809 oli koko teos
valmiina keisarin pöydällä. Speranski oli työskennellyt tavattoman
ripeästi eikä hänen neronsa kenties koskaan ollut osottanut niin
suurta uutteruutta kuin tämän suuremmoisen reformisuunnitelman
laadinnassa; mutta häneltä puuttui tarpeeksi kokemusta huomatakseen,
että sellaista uudestaan muodostusta on vaikea panna toimeen
todelliseksi ja pysyväiseksi hyödyksi, jolleivät mielet ole
siihen hyvin valmistetut. Kansaa olisi ensin pitänyt kasvattaa
siveellisesti, oikeudellisesti ja valtiollisesti, jotta se olisi
voinut vastaan ottaa sitä hyvyyttä, mitä hallitsija ja hänen
ministerinsä tahtoivat sille suoda. Tässä on kuitenkin muistettava,
että Speranski ainoastaan täytti hallitsijansa käskyn. Ehdotuksen
vapaamieliset ja laajat näkökannat ovatkin aina hänelle kunniaksi.
Sen päätarkoituksena oli hallinnon vahvistaminen herättämällä
suurempaa edesvastuun tunnetta kaikissa sen elimissä sekä saada
aikaan yhdistystä hallitsevain ja kansan kesken, jonka toivomukset
entistä enemmän voisivat päästä kuuluviin.
Loka- ja marraskuu 1809 kului suuren ehdotuksen kaikkien osain
huolelliseen tarkastukseen, jolloin keisari omankätisesti teki
lisäyksiään ja muistutuksiaan. Vihdoin oli se toimeenpantava. Mutta
silloin keisari osottautui epäröiväksi. Vaikka Speranski ehdotti,
että uusiin laitoksiin siirryttäisiin vaan asteettain ja myöskin
tahtoi tehdä vanhoihin oloihin palaamisen mahdolliseksi, jäi
suuremmoinen suunnitelma, johon oli uhrattu niin paljon neroa, tietoja
ja uupumatonta vaivaa ja jonka tarkoituksena oli johtaa Venäjä
uusille urille, suurimmaksi osaksi toimeenpanematta. Ei missään
julkaisussa ole suunnitelmaa kokonaisuudessaan esitetty. Keisari
Aleksanteri katsoi paremmaksi valita siitä muutamia osia, jotka
erityisillä asetuksilla pantiin toimeen, kun muu osa jäi lepäämään
ensin toistaiseksi ja sitten ainaiseksi. Speranski huomautti
sittemmin itse, että sen rakennuksen, jonka hän oli aikonut valmistaa,
tarkoitusta ja luonnetta ei voisi arvostella, kun siitä on tullut
tehdyksi vaan hajanaisia kohtia.
Mutta hajanaisetkin osat kuitenkin todistavat kuinka korkeaksi ja
suureksi Speranski oli ajatellut uuden yhteiskuntarakennuksensa.
Tahdomme seuraavassa kuvata pääpiirteet hänen toimenpiteistänsä
valtakunnanneuvoston, ministeristöjen ja senaatin järjestämiseksi,
hänen ponnistuksistaan virkamieskunnan parantamiseksi sekä hänen
ehdotuksestaan siviililaiksi ja valtiovara-asiain järjestykseen
saattamiseksi. Hänen vaikutuksensa Suomen uuden hallinnon
muodostamisessa on erityinen jakso näitten hänen toimiensa ohella.