Monsoreaun kreivitär

-- Oliko se Guisen herttuain syy?

-- Sitä en sano, -- mutisi herttua, -- mutta he eivät panneet tikkua

ristiin helpottaakseen minun pakoani.

-- Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne

Anjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati

luottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia

vastaan, olisivat teidän sivullanne?

-- Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.

-- Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.

-- Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.

-- Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette

Guisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.

-- Mitä minä sitten olen?

-- Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.

-- No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?

-- Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta,

ovat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.

-- Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin...?

Herttua hätkähti.

-- Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin,

armollinen herra.

Herttua punastui ilosta.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- onko hetki sopiva?

-- Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain

komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin

heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja

koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta

vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat

saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa

on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta

aikeestanne?

Herttua oli ääneti.

-- No mitä miettii teidän korkeutenne?

-- Minä ajattelen, että...

-- Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.

-- Ajattelen, -- jatkoi herttua, -- ettei veljelläni ole yhtään

lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen

terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja

luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla

sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin

kerran vaaratta on kuuluva minulle?

-- Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu

ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista

ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule

hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse

tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te

kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.

-- Kenenkä? -- huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. -- Kuka

muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?

-- Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta.

Molemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.

-- Navarran kuningasko siis?

-- Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole

lapsia, mutta hän voi niitä saada.

-- Hän on hugenotti.

-- Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.

-- Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.

-- Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen

henkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.

-- Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin

oikeuksistani?

-- Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.

-- Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.

-- He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.

-- Minä asettaudun liigan etunenään.

-- Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.

-- Minä teen liiton veljeni kanssa.

-- Hän on silloin kuollut.

-- Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.

-- Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan,

mutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista

kansaa vastaan.

-- Kuinka? Kansaako vastaan?

-- Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan

perustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.

-- Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.

-- Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin

omanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita

kuin minä ja Bussy.

-- Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla

kerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?

-- Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita,

mutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi

sana, ja te olette kuningas.

Herttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan.

Vihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.

-- Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi

ystävää: sinä ja Bussy.

Nämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli

ehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.

-- No niin, -- jatkoi kreivi, -- tämä siis on, lyhyesti sanoen,

meidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin

juhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita

kaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne

muistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman

vartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien

portille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen,

lankee polvilleen ja lukee viisi "pater nosteria" ja viisi "ave

Mariata" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin

myöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen

sattunut muuan tapaus...

-- Muuan tapaus? -- keskeytti herttua.

-- Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään.

Alttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida

järjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.

-- No!

-- Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä

tai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan

portit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi

jää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.

-- Ne samat, jotka...

-- Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.

-- Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?

-- Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.

-- Uskallettaisiinko se tehdä? -- huudahti herttua hehkuvin katsein.

-- Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?

-- Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista,

eräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa

tekemään ihmeitä?

-- Veli Gorenflotistako?

-- Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja

tämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun

se on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.

Frans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat

kuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.

-- Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, -- jatkoi kreivi.

Kansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua

syntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos

jotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä,

niin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on

kirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla

saadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.

-- Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, -- huomautti

herttua.

-- Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.

-- Minua pidetään kruununanastajana.

-- Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on

tapahtunut.

-- Kuningas ei siihen koskaan suostu.

-- Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin

voimiltaan väkevä munkki.

-- Onko päätös siis jo tehty?

-- On.

-- Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?

-- Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian

ilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee... teidän

henkeänne.

-- No niin, minä suostun.

-- Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.

-- Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.

-- Kuinka niin?

-- Entä jos yritys epäonnistuisi?

-- Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.

-- Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?

-- Niin juuri.

-- Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.

-- Te ette voi enää kieltäytyä.

-- Oletteko hullu?

-- Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.

-- Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.

-- Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi

omaan kuolemaanne.

-- Frans värisi.

-- Uskallettaisiinko...? -- änkytti hän.

-- Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat

menneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.

Herttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.

-- Minä allekirjoitan... huomenna, -- virkkoi hän viimein.

-- Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen

tapahtua heti.

-- Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja,

jonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.

-- Se on jo tehty. Ja se on tässä.

Herttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen

tuolille.

Monsoreau ojensi hänelle kynän.

-- Täytyykö minun siis allekirjoittaa? -- virkkoi Frans käsi otsalla.

Hänen päästään huimasi.

-- Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.

-- Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!

-- Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä

varjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.

Herttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen,

kiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.

Monsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli

saanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin

ja pisti sen povelleen.

Herttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten

kalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.

-- Ja nyt, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- minä pyydän

teidän olemaan varovaisen.

-- Mitenkä niin?

-- Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly

mukananne.

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette

vainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on

mustasukkainen siihen määrään, että... että hän saattaa surmata kenen

hyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.

-- Tarkoitatteko ehkä itseänne?

-- Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana

Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän,

ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä

vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.

Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti.

Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:

-- Luulen, että uhkaatte.

-- En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille,

miten asiat ovat.

-- Mitä te siis minulle ilmoitatte?

-- Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.

-- Ja minä, -- huudahti herttua, -- vastaan sinulle, narri, että

ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet

omistaa!

Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen,

sammalsi:

-- Ette suinkaan se ole te... ettehän te... armollinen herra?

Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi

tikarinsa herttuan rintaan.

-- Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi

soittaa palvelijoitaan.

-- En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin

oikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?

-- Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.

-- Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.

-- Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?

-- Minä itse.

-- No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.

-- Näittekö hänen menevän sisälle?

-- En, mutta minä näin hänen menevän ulos -- ikkunasta.

-- Tunsitteko miehen?

-- Tunsin.

-- Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän

on, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.

-- Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan

ja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän

kuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.

-- Vannokaa se minulle, armollinen herra.

-- Sen vannon.

-- Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, --

lausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa

prinssin allekirjoittama paperi oli, -- kahdeksan päivän kuluessa...

taikka... tehän kyllä ymmärrätte.

-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt

voin teille ilmoittaa.

-- Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se,

joka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.

Hän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän

uhkaustakin, ja riensi pois.

38.

Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.

Herttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan

liian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen

toivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.

Herttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:

-- Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa

varuillanne.

-- Olemme tietenkin, armollinen herra, -- vastasi Antraguet. -- Mutta

eikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi

Anjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?

-- Olette oikeassa, -- vastasi herttua. -- Jos tahdotte käydä

tervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.

Nuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle

Bussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.

-- Kylläpä te olette viipyneet! -- sanoi hän. -- Mutta mitä minä

kuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä

Louvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?

-- Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan

suosikkien kanssa.

Bussy hymyili ja virkahti vain:

-- Saammepahan nähdä.

Henrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat

turhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja

d'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa

ikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe

mahdollisimman paljo syrjässä, -- sanoma on varsin ikävä. Mutta kun

se tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.

-- Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, -- te olette äärettömän

kohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut

mitään, pieneksi kävelymatkaksi?

-- Todellakin, hyvät herrat, -- huomautti Antraguet, -- me aioimme

juuri ehdottaa samaa teille.

-- Mutta mihin me menisimme? -- kysyi Quélus.

-- Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, -- vastasi

Schomberg.

-- Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, -- selitti Ribeirac.

Suosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He

suuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo,

jota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia

näivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.

Nuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa

kainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista

leikillisistä asioista.

Perille päästyään alotti Quélus keskustelun:

-- Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!

-- Olette todellakin oikeassa, -- vastasi Antraguet ja kävi

miekkailuasentoon.

-- No niin, -- jatkoi Quélus, -- nämä herrat ja minä olemme

ajatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän

mukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä

haastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.

-- Se on totta, -- vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.

-- Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? -- kysyi Maugiron.

-- Epäilemättä, -- vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.

-- Mainiota! -- huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. -- Nyt

suvainnee itsekukin valita vastustajansa?

-- Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, -- sanoi Ribeirac

säihkyvin katsein, -- ja siinä tapauksessa...

-- Ei, vartokaahan, -- keskeytti Bussy, -- se ei ole ihan oikein.

Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon

valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että

se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne

meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan

toisia.

-- Tietysti, tietysti! -- huusivat suosikit.

-- Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin:

vetää arpaa keskenämme.

-- Seuratkaamme heidän esimerkkiään.

-- Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme

ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä

vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.

-- Se on ihan yksinkertaista, -- huomautti Schomberg. -- Niinkuin jo

herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.

-- Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?

-- Miekalla ja tikarilla, -- vastasi Bussy. -- Niiden käyttämisessä

me olemme harjaantuneita.

-- Minä päivänä?

-- Kuta pikemmin, sen parempi.

-- Ei, anteeksi, -- virkkoi d'Epernon, -- minulla on tuhansia asioita

toimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan,

että odotettaisiin... kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.

-- Niin puhuu vain urhoollinen mies, -- huomautti Bussy

pilkallisesti. -- Vetäkäämme nyt arpaa.

Schombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli

ensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja

Maugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy

kulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun

d'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän

niin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.

-- Hyvät herrat, -- lausui Bussy, -- mehän kaiketi olemme tuohon

ratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä

päivällistä minun luonani?

Kaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn

palatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.

39.

Chicot nukkuu.

Kuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä

palaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa.

Chicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt

sen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän

aikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.

Monsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen

ei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen

tervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.

Chicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen

käyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.

Siitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata

katkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja

varovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.

Chicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö

kreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin

oli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:

-- Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy

jälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.

Hän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti

valaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä

olisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Viettääkö kreivi Bussy häitään? -- kysyi hän eräältä palvelijalta.

-- Ei, hyvä herra, -- vastasi palvelija. -- Kreivi on vain tehnyt

sovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan

nyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla

vakuutettu.

-- Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy

heitä myrkytä, mutta siihen taas ei _hän_ kykene, sen tiedän hyvin,

-- ajatteli Chicot.

Hän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa.

Kuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta,

mutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen,

olivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan,

josta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen

hyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.

Chicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:

-- No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?

-- Ketkä?

-- Rakkaat ystäväni.

-- He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.

-- Onko heidät surmattu? -- kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen.

-- Ovatko he kuolleet?

-- Pelkään heidän saaneen kyllikseen...

-- Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! -- keskeytti kuningas.

-- Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen,

tarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.

-- Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun

ylimyksiäni?

-- Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.

-- Aina sinä laskettelet... Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän

menneen herttuan ystävien mukana?

-- Tietysti sen tiedän.

-- No mitä siitä on ollut seurauksena?

-- Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.

-- Entä Bussy?

-- Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.

-- Chicot, ole armelias!

-- Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?

-- Bussyko?... Se on mahdotonta... verivihollisilleen.

-- Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi

niin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä

harmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät

lasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen

niinkuin filosofi: he nauravat... no niin, naurakaamme mekin; he

syövät... me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain

lämmintä ja hyvää; he ivaavat... me menemme sen sijaan nukkumaan,

kun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla

hymyilemättä.

-- Sinä voit, -- jatkoi Chicot, -- imarrella itseäsi olemalla oikein

viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää,

suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan

kutsumaan Henrik kärsivälliseksi... Ah, poikani! Kärsivällisyys on

kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.

-- Minut on petetty, -- virkkoi kuningas. -- Nuo ihmiset eivät

käyttäydy aatelismiesten tavalla.

-- Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! -- huudahti Chicot

ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. -- Sinä murehdit, ikäänkuin he

olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet

kuitenkin nurkuvainen.

-- Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.

-- Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi

seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes

johdonmukainen.

-- Toivoisin voivani luottaa ystäviini, -- virkkoi Henrik kumealla

äänellä.

-- Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan

vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, -- lisäsi

hän ja ojensi lautasensa.

Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas

huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.

Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja

d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.

Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit

hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois

hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.

-- Menkää tiehenne! -- kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti

ylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat

kummastuneina toisiaan.

-- Mutta, sire, -- sammalsi Quélus, -- me tahtoisimme sanoa teidän

majesteetillenne...

-- Että ette enää ole juovuksissa! -- ärjyi Henrik. -- Eikö niin?

Chicot avasi toisen silmänsä.

-- Anteeksi, sire, -- jatkoi Quélus vakavana. -- Teidän

majesteettinne erehtyy.

-- Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!

-- Ahaa! -- virkkoi Quélus hymyillen, -- minä ymmärrän, mutta...

-- Mitä mutta? -- tiuskasi Henrik.

-- Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme...

-- Minä vihaan juoppoja ja pettureita.

-- Sire! Sire! -- huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja

d'Epernon.

-- Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! -- sanoi Quélus, hilliten heitä.

Hänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun

me vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee

hän täysin hereille.

Tuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin.

Hän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä

mitään luvatonta.

-- Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, -- sanoi hän.

-- Se on kutakuinkin vaikeata, sire.

-- Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.

-- Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, -- vastasi

Quélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että

kuningas lähettäisi ne pois.

Henrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen

silmänsä, virkkoi:

-- Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin

härkä.

Ja silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.

40.

Chicot herää.

Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan

hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin

jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.

-- Teidän majesteettinne, -- lausui Quélus kumartaen, -- tuntee

asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain

vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää,

olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä

kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.

-- Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta

kerrassaan mainiota, -- huomautti Schomberg.

-- Aah, senkin saksalainen! -- ehätti kuningas. -- Hän rakastaa

viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.

-- Minä olen ollut siitä varma, -- mutisi Chicot. -- Ainakin

kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.

Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.

-- Elä välitä minusta mitään, poikani, -- virkkoi Chicot. -- Henrik

voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.

-- Sire, -- jatkoi Schomberg, -- minä en lainkaan salaa

taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on

hyvää.

-- Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, --

puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.

Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.

-- Minä tahdoin sanoa, sire, -- jatkoi Quélus, -- että me aterian

aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet

teidän majesteettinne eduista.

-- Sinun johdantosi on varsin pitkä, -- huomautti kuningas; -- se on

tavallisesti pahan merkki.

-- Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! -- huusi Chicot.

-- Ahaa, narri mestari, -- virkahti Henrik ylpeästi. -- Ellet nuku,

niin mene tiehesi täältä.

-- Jollen nuku, -- vastasi Chicot, -- niin on siihen syynä se, että

sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.

Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida

keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin

kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi

harmistuneena ylös.

-- Sire, -- virkkoi d'Epernon hymyillen, -- nyt on kuitenkin

tärkeästä asiasta kysymys.

-- Tärkeästäkö? -- toisti Henrik.

-- Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen

arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää

siihen minkäänlaista huomiota.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti kuningas.

-- Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella

mitä minä puhun, -- sanoi Quélus.

-- Minä kuulen, poikani, minä kuulen, -- virkkoi kuningas ja laski

kätensä Quéluksen olalle.

-- No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia

keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja

heikennettävän.

-- Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, -- huomautti kuningas.

-- Se muistuttaa, -- jatkoi Quélus, -- noita pakanallisia jumalia,

jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta

kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat

kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti,

olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän

ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja

uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja

voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No

niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei

voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.

-- Hän haastelee mainiosti, -- murahti Chicot. -- Quélus, poikani,

kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon

kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava

yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.

Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi

jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia

katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi

miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.

-- Jatka, Quélus, -- sanoi hän. -- Sinä näet, että minä kuuntelen.

-- Sire, -- jatkoi tämä, -- te olette suuri kuningas, mutta aateli

on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää

voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi

paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette

urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona

on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta

pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana,

pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.

-- Hyv'on, eteenpäin! -- huusi kuningas. -- Jumal'aut! Enkö minä

ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä

ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin?

Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä

korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät

herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän

etupäässänne.

Chicot nousi istualleen ja virkkoi:

-- Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani

jatkaa. -- Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut

paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän

sanottavana. Jatka!

-- Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin,

minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki

on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista

äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät

koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä

että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä

kunnioittamaan.

-- Mitä sinä puhut, Quélus? -- kysyi kuningas, ollen yhtä levoton

kuin ihastuksissaankin. -- Keitä ne neljä miestä ovat?

-- Minä ja nämä ylimykset, -- vastasi tuo nuori mies

ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata

henkensä aatteensa puolesta. -- Minä ja nämä ylimykset tahdomme

uhrata itsemme...

-- Mitä tarkoitusta varten?

-- Teidän pelastukseksenne.

-- Lorua! Poikamaisuutta vain! -- huudahti Henrik.

-- Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja

teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme

sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen.

Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää

olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot

on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että

Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat

kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki

rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä

tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me

käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan

sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa

meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan

teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton,

teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.

Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille

ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.

Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen

kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät

taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen

näköiset kuin toistenkin.

-- Voi, urhoolliset ystäväni! -- sanoi viimein kuningas. -- Te

osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä

olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että

saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut

huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos

te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin

vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä

Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni

varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.

-- Sire, -- virkkoi Quélus, -- teidän majesteettinne sanat tekevät

intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?

-- Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!

-- Antanette, sire, meille anteeksi, -- lausui Quélus. --

Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida

peruuttaa.

-- Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta

sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa

vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te

käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon

minä karkoittavani teidät, jos...

-- Malttakaa, sire! -- keskeytti hänet Quélus. -- Elkää vannoko,

sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta

aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä

alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne

alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla

maalla.

-- Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne

Bastiljiin!

-- Sire, -- vastasi Quélus, -- samana päivänä, jona teidän

majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi

kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että

meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.

-- Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen

kuningas, luulemma.

-- Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme

me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa

katkaistiin.

Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:

-- Hyvä ja urhoollinen aatelisto!... Ellei jumala siunaa sitä asiaa,

jota miehet sellaiset puolustavat...

-- Elä pilkkaa, -- virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. --

Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.

Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele

kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala! -- mutisi Henrik.

-- Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän

pyyntöömme, -- lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.

-- No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton.

Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen

jälkeisenä päivänä...

-- Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!

He kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä

vieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.

41.

Kristuksen ruumiin juhla.

Kun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen

taas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen

kunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän

enemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja

tämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.

Bussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan

Remyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää

käynyt Dianan luona.

Chicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut

paljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän

kiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa

luostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin

alussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää

kokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.

Chicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan

suuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään

Gorenflotia tervehtimässä.

Hän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa

sisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot

hänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi

munkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan

osaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä

päivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä

huhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.

Jos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä,

olisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo

kertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat

sotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että

Guisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä

suurimmassa salaisuudessa.

Suurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille

riputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti

Henrikin ylös jo hyvin varhain.

-- Ah! -- murahti Henrik, -- sinä herätit minut suloisimmasta unesta,

mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä

ainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi

ja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on

jo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran

toteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.

-- Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? -- kysyi Chicot.

-- Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!

-- No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on

aikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et

sitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot.

Sanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?

-- Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten

syömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen

pitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut

Pyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään

pyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.

-- Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.

-- Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme

yhdessä.

-- Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?

-- Ne tulevat mukaan.

-- Entä vartiostosi?

-- Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja

sveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.

-- Hyvä, -- sanoi Chicot. -- Nyt olen saanut tarpeeksi tietää.

Tuleeko juhlallisuudesta komea?

-- Toivoakseni jumala suo niin.

-- Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että

sinä menet Pyhän Genovevan luostariin?

-- On.

-- Ja viettääksesikö yön siellä?

-- Niin olen luvannut.

-- Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.

-- Miksi niin?

-- En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen

juhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.

-- Olkoon menneeksi.

-- Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia

kuitenkin minun tahtoni mukaan.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Vaiti! Joku tulee.

Anjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.

Kun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä

kuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä

ilmaisevaa liikettä.

Herttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.

-- Sire, -- lausui Frans, -- Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään

teidän majesteettianne.

-- Kiitos, kreivi, -- virkkoi Henrik. -- Olen käynnistänne sitäkin

enemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö

niin?

-- Kyllä, sire.

-- Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle

kerrottiin?

-- Niin, metsästysretkellä, sire.

-- Mutta voitte kai nyt jo paremmin.

-- Minä olen jo täysin terve.

-- Sire, -- puuttui puheeseen herttua, -- sallitteko, että kreivi

Monsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää

metsästysretken Compiègnelle?

-- Mutta, -- huomautti Henrik, -- etkö tiedä, että huomenna...

Hän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän

ystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut

ilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.

-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi herttua. -- Teidän majesteettinne

ehkä suvaitsee minulle ilmoittaa...

-- Aioin vain sanoa, -- jatkoi Henrik, -- että kun minä ensi yön

tulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa,

en ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne

kuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan

se jäädä ylihuomiseen.

-- Kuuletteko? -- sanoi nyt herttua Monsoreaulle.

-- Kuulen, armollinen herra, -- vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle

Quélus ja Schomberg.

-- Vielä yksi päivä! -- virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.

-- Mutta ei onneksi enempää! -- lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi

Monsoreau herttualle:

-- Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?

-- Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää

metsästysretkiä kuningasta varten? -- kysyi herttua nauraen.

-- Minä ymmärrän, -- vastasi Monsoreau, -- ja näen, miten asia on.

Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te

lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne.

Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin

minä yhdellä ainoalla sanalla...

Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa

virkkoi:

-- Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen.

Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu

viran puolesta.

-- No, entä sitten?

-- Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne

läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa

tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten

seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut

mihinkään muuhun.

-- Aa... jos niin on... virkahti Monsoreau.

-- Minä olen antanut kunniasanani.

-- Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne,

armollinen herra, on minulla.

-- Sen tiedän.

-- Hyvät herrat, -- lausui Henrik, -- nyt lähdemme

Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

-- Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? -- kysyi herttua.

-- Sieltä, -- vastasi kuningas.

42.

Jatkoa.

Kristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo

oli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta

tervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:

-- Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?

-- Ilomielellä, -- vastasi Bussy.

-- Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.

-- Minäkö? Mistä syystä?

-- En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi

teidät varsin tukalasta asemasta.

-- Tukalasta asemasta? Mistä sitten.

-- Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?

-- En lainkaan, kautta kunniani.

-- Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?

-- Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille

muillekin.

-- No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna

tapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.

Bussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän

kasvoista kuvastui pettämätön suoruus.

-- Herra kreivi, -- vastasi Bussy, -- te tiedätte, että minä palvelen

Anjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas,

jolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan

ja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen

minulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, -- Bussy alensi äänensä,

-- sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän... huomenna

aion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni

Henrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.

-- Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita

voi johtua uskollisuudestanne herttualle?

-- Olen.

-- Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?

-- Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi

syytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan

kättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin

parhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun

herttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.

Monsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn

olalle ja sanoi:

-- Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen

ja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman

palvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän

neuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä

muualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.

Bussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.

-- Hm! -- murahti hän. -- Miksi sitten itse kuulutte herttuan

puoluelaisiin?

-- Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa

tarvitsen.

-- Niin on minunkin laitani, -- jatkoi Bussy. Monsoreau puristi

Bussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari

meni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.

Diana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla

Bussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun

tätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen

pelkonsa ollut kovin suuri.

Bussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut

tämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana

Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

Huomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua

tuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi

seikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri

vaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja

pani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään

kovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin

todellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun

kreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun

lemmen tuskaa.

Kun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin

Bussyakin virkkoi hän itsekseen:

-- Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja

edistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät

välitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä

tapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet

vuorostani.

Prinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki

Bussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan

kohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän

taakse.

Kun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan

sisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä

hän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua

huomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen

pienen lipun.

-- Se on häneltä, -- ajatteli herttua. -- Diana antaa siinä tiedon

miehensä matkustamisesta.

Bussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten

hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

-- Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! -- mutisi Frans.

Herttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi

hän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.

Messun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli

järjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle

kalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien

pituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti

Crillonin johdolla seisoi linnanpihalla.

Louvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:

-- Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.

-- Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme

vieretysten?

-- Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri

aioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.

-- Mistä syystä? -- kysyi herttua levottomalla äänellä.

-- Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä

päivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä.

Minä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin

voidakseni tämän päivää olla rauhassa.

-- Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?

-- Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.

-- Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?

-- Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun

kuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin

suuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin

kanssa.

Monsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi

luottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos

nähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.

-- Sinä siis, -- sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, -- hylkäät

herrasi ja isäntäsi, Bussy?

-- Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä

verisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme

tulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen

palveluksensa ja kunnioituksensa.

-- Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun

voittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.

-- Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä

huomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.

-- Hyvä on! -- vastasi herttua karkealla äänellä, -- te olette vapaa,

herra Bussy! Menkää!

Prinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.

Herttua huusi Aurillya.

-- No miten on käynyt, armollinen herra? -- kysyi luutunsoittaja.

-- Hän on itse lausunut oman tuomionsa.

-- Eikö hän siis tule teidän mukananne?

-- Ei.

-- Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?

-- Menee.

-- Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?

-- Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.

-- Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?

-- Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä

että Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja

että Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.

-- Teidän korkeutenne voi olla huoletta.

-- Selitä tarkemmin.

-- Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?

-- On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa

holhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani,

on kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen

herransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.

-- Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan

pääse enään toisen käsistä.

-- Kenenkä?

-- D'Epernonin.

-- Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.

Aurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa.

Kuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun

herttua ollut siinä läsnä.

-- Voit sanoa sen minulle kulkueessa, -- virkkoi herttua Aurillylle

ja meni sitten palvelijan mukana.

Nyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan

kesken oli tapahtunut.

Varhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin

ja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut

luutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa.

Sitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista

seikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon

Aurillylta.

Voimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä

kuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja

peläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen

taas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.

Hän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa

johdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin

levottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin

luonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu

ylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa:

hänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.

Kuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli,

osotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan

Bussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi

tälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua

Parisin taitavimman miekkailijan kanssa.

D'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:

-- Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!

-- En voi kieltää sitä pelkääväni.

-- Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee

toisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen

ei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti

luopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä

vuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan

kaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha,

niin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä...

-- Miten?

-- Murhalla.

-- Tietysti.

-- Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata

minut, murhaankin hänet?

-- Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.

-- Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin

hänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin

toisen tehtäväksi.

-- Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?

-- Niin.

-- Se tulee maksamaan sievosen summan.

-- Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.

-- Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin,

niin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella

eculla.

-- Eivätkö kuusi sitten riittäisi?

-- Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi

pienimmänkään haavan.

-- Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.

-- Joko teillä on miehet tiedossa?

-- Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja

sotamiehiä ja sen semmoisia...

-- Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he

ilmiantaa teidät.

-- Minulla on kuningas puolellani.

-- Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, -- että Bussy

surmaa teidät.

-- Totta se on, totta se on, -- myönteli d'Epernon miettiväisenä.

-- Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, -- mainita toisenkin keinon,

mutta te ehkä ette siihen suostu.

-- Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä

raivokkaasta sudesta.

-- No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.

-- Ahaa!

-- Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan,

mutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella

ecullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te

ette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?

-- En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin

kokonaan syrjäiseksi.

-- Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa

nimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.

-- Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.

-- Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.

-- Onko hän siis aatelismies?

-- On.

-- Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että

nuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.

-- Onko asia siis päätetty?

-- On, peruuttamattomasti.

43.

Pyhimyskulkue.

Kun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen

ylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin,

nuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet

pukeutuneet samallaiseen asuun.

Saint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin

arkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan

välissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat

suitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat

kukkia tielle.

Sitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka

nekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.

Senjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen

hoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.

Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon

ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta

tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen

vartioimaan palatsia.

Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui

Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän

rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.

Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli

ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä

ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä

palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset

poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan

näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan

saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen

heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he

tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.

Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin

kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski

Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut

virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut

ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin

pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät

kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle

tavallisella nenä-äänellään:

-- Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään

rauhaa teidän yksinäisyydestänne.

Priori kumarsi.

Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet

päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:

-- Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!

Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi

rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt

yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas

oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se

sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt

pois kaikki seuralaisensa.

-- Me saatamme ensin, -- lausui priori, -- teidän majesteettinne

hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa

sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.

Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria.

Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä,

jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin

kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita,

joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet

pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena

olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja

toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin

kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.

Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen

kupeellaan, ja huudahti:

-- Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!

-- Niinpä alan luulla, sisareni, -- vastasi Guisen herttua.

-- Emme vielä, emme vielä, -- mutisi kardinaali. Kuinka niin?

-- Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?

-- Meillä on vielä parempaa, -- vastasi Mayenne, -- ja uskokaa

minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas

huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa

hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai

väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan

kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän

puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.

-- Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, --

huomautti herttuatar.

-- Se on kutakuinkin uskallettu, -- virkkoi kardinaali päätään

pudistellen.

-- Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. -- Hän on

urhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.

-- Kuolkoon sitten! -- huudahtivat Mayenne ja herttuatar.

-- Ei, -- vastasi Guisen herttua päättäväisesti, -- ei! Mielelläni

tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka

itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en

murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte

suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan,

tulee vaatimaan kruunua.

-- Vaatikoon vain! -- vastasi Mayenne. -- Veljemme kardinaali on

ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää

luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja

on siis arvoton hallitsijaksi.

-- Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?

-- Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.

-- Hyvä on.

-- Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme

hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä

paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.

-- Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, -- tuon kaiken olen ottanut

huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti

hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja

vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä

sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta

pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.

-- Sen tekee kenraali, -- virkkoi Mayenne, -- ja on kyllä ryhtynyt

varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme

kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa

aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden

ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me,

jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista

käytävää myöten.

-- Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?

-- Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän

aina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä

turvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.

-- Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.

-- Olet erehdyksissä, veljeni, -- vastasi kardinaali. -- Jos molemmat

veljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena

kuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme

näyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden

nojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja

leskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä

siunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista.

Ainoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat

kohotetaan meitä vastaan.

-- Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.

-- Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin

valtaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi

Italiaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas

persoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.

-- Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa,

lupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, --

sanoa sukasi herttuatar.

-- Naimisiin hänen kanssaan! -- huudahti Mayenne.

-- Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä

enemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan

päällikkö.

-- Nyt toimintaan! -- sanoi Mayenne. -- Niistä asioista saamme

keskustella myöhemmin.

-- Kuka on nyt kuninkaan luona? -- kysyi Guisen herttua.

-- Priori ja veli Gorenflot luullakseni, -- vastasi kardinaali. --

Hän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää

hänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa

ja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia

heliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli

Gorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle,

koettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme

tahtoisi häntä pakottaa.

-- Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, -- sanoi

herttua miettiväisenä.

-- Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, -- virkkoi

Mayenne. -- Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta

tulee taipumaan.

-- Mutta minä, jatkoi herttua, -- en ole niinkään varma asiasta kuin

sinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä

voi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset

epäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o.

säikäyttää häntä.

Samassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi

laskeutua.

-- Kuningas on menossa hautaholviin, -- sanoi Guisen herttua. No,

niin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas

munkeilta.

Pian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä

silmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen

suuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.

44.

Chicot ensimäinen.

Kuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen

herttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa,

mukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin

toimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.

Priori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta

osottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:

-- Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen

jalkojen juureen?

-- Haluan, -- vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli

nyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.

-- Täälläkö? -- kysyi kuningas.

-- Juuri täällä, -- vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja

lausui liikutetulla äänellä:

-- _Hic portus salutis!_

-- Niin, vastasi priori, -- _tässä on pelastuksen satama._

-- Jättäkää meidät, -- sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen

liikkeen.

Heti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat.

Huomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja

nojasi kyynärpäillään polviinsa.

-- Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä,

Nebukadnezar! -- kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.

Kuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

-- Puhutteko minulle, veljeni?

-- Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja,

joita sinä et ansaitsisi?

-- Veljeni! -- mutisi kuningas.

-- Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä

valmistanut puhetta... ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien

saarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin

olet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi

viraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon

puhua.

-- Viraltapantuko, veli?... -- huudahti kuningas pimeästä sopestaan.

-- Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin

Puolassa, etkä sinä pääse täältä pois.

-- Ansa! -- kirkui kuningas.

-- Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain

ihminen!

-- Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!

-- Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?

-- Te käytätte uskontoa väärin, veli.

-- Onko olemassa mitään uskontoa? -- huudahti Gorenflot.

-- Voi! -- huokasi kuningas. -- Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista?

Te joudutte kadotukseen!

-- Kadotukseen ei jouduta!

-- Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.

-- Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?

-- Mihinkä?

-- Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen,

ja sen minä nyt teen.

-- Tehän teette kuolemansynnin.

-- Äh! -- virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. -- Minulla

on oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä

synnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen,

luovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!

-- Mistä?

-- Ranskan kruunusta.

-- Mieluummin kuolen.

-- Niinpä sitten kuoletkin... Kas, siinähän tulee priori. Tee pian

päätöksesi.

-- Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua

puolustamaan.

-- Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.

-- Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.

-- Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!

-- Intonne on teille eduksi, veli, -- sanoi priori ja antoi

kuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne

suostutaan. -- Sitten hän taas sulki oven.

Henrik vaipui syviin ajatuksiin.

-- No, -- sanoi Gorenflot, -- mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä

noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.

-- Se on tapahtunut, -- sanoi Gorenflot, -- hän suostuu.

Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen

sekaista hyminää.

-- Lukekaa hänelle asiakirja, -- lausui nyt muuan ääni, joka sai

kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon

läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden

Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska

näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi

vaikertaen:

-- Mutta ellen nyt allekirjoita?

-- Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa

tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. -- Pitäkää itseänne kuolleena

maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä,

joka on ollut heidän kuninkaanaan.

-- Minua ei voida koskaan pakottaa, -- sanoi Henrik.

-- Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein.

Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, -- antaa kaikkien

asestautua. Nyt on oltava valmiina.

-- Mihinkä? -- kysyi kuningas nöyrällä äänellä.

-- Kaikkeen, -- vastasi priori.

Kuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.

-- Valoisilainen! -- huusi Gorenflot. -- Ennen minä vihasin sinua,

nyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat

kuoleman minun omasta kädestäni!

-- Olkaa kärsivälliset! -- pyyteli kuningas. -- Sallikaa minun

jättäytyä korkeimman turviin!

-- Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, -- sanoi Gorenflot.

-- Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, -- vastasi kardinaali.

-- Kiitos, sääliväinen ihminen! -- huudahti kuningas epätoivoissaan.

-- Palkitkoon sen sinulle jumala!

-- Hänellä on tosiaankin heikot aivot, -- virkkoi Guisen herttua, --

ja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.

Gorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä

katkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen

hurjasteluistaan.

Äkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.

-- Vaiti! -- huusi Guisen herttua.

Syntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta

kaikuvia kumahduksia.

Mayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin

pääsi.

-- Hyvät ystävät! -- huusi hän. -- Aseellinen joukko on portin

ulkopuolella.

-- Häntä on tultu noutamaan, -- sanoi herttuatar.

-- Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, --

huomautti kardinaali.

-- Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! -- huusi

Gorenflot jylisevällä äänellä.

-- Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, -- sanoi

kuningas valittaen.

-- Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, --

vastasi Gorenflot.

-- Tietysti on minulla mahdollisuus...

-- Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti

herttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.

Gorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa

kuuluva melu yhä kasvoi.

-- Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, -- ilmoitti

muuan munkki.

-- No niin, kirjoittakaa pian! -- huusivat Mayenne ja herttuatar

kärsimättömästi.

Kuningas tarttui kynään.

-- Sveitsiläiskaarti tulee, -- huudahti priori hengästyneenä. -- Se

on asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt

piiritetty.

-- Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, -- vastasi Mayennen herttua

päättäväisesti. -- Minkään linnoituksen, jolla on sellainen

panttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.

Hän on jo allekirjoittanut! -- ärjyi Gorenflot, kiskaisten

pergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.

-- No niin, -- nyt me olemme kuninkaita, -- sanoi kardinaali

herttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.

-- Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? -- huusi muuan

esiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen

ylimyksen. -- Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa

särkeä portit. Kuulkaa!... kuulkaa!...

-- Kuninkaan nimessä! -- kumahteli Crillonin kuuluva ääni. -- Avatkaa!

-- Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, -- vastasi Gorenflot

eräästä ikkunasta.

-- Kuka sellaista väittää, lurjus? -- kysyi Crillon.

-- Minä, minä! -- huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.

-- Koettakaapa ampua tuota narria, -- sanoi Crillon sotilailleen, --

niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.

Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja

pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.

-- Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, -- kajahti silloin kesken

hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan

pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin

munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse

astunut ihan luostarin rapuille saakka.

-- Kyllä, teidän majesteettinne, -- vastasi Crillon ja löi jyriseviä

iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.

-- Mitä te tahdotte? -- kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt

erääseen ikkunaan.

-- Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, -- sanoi sama ylevä ja

rauhallinen ääni. -- Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee

jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa

kaivataan häntä.

-- Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, -- vastasi Chicot,

työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien

keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.

Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka

hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:

_Chicot I._

-- Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! -- huusi hän. -- Kuolema ja kirous!

-- Voi! Me olemme hukassa! -- änkytti kardinaali. -- Paetkaamme!

-- Hei! -- kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta

aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!

45.

Korko ja pääoma.

Samassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan

muuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen

allekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.

Chicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja

jäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen

seisomaan.

Se oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät

gascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.

Mutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä

ehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa

tovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta

voisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä

tuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.

Siitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin

edessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin,

ja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei

portti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä

vähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.

Hetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua

peräytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä,

jotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen

käytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas

puolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön

Tocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että

liigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.

Kardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen

meni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne,

jota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät

viimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin

ohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään

vatsaansa.

Kymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset

peräytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen

suureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.

Gascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet

nauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä

liigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän

suulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?

Chicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle

ilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen

jaloissaan, huusi:

-- Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi!

Antakaa anteeksi!

-- Mitä ihmettä! -- ajatteli gascognelainen. -- Gorenflothan juoksi

pois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla

matkan päässä.

-- Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! --

ulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu

tekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!

-- Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?

-- Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra

on vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi

sinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! -- huusi munkki ja

löi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. -- Voi, miksi

minä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta

varsinkin onnellista olla heikko!

Chicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.

Pääsivätkö siis toiset jostain ulos? -- kysyi Chicot jyrisevällä

äänellä. -- Pakenivatko ne muut?

-- Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko

heidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!

-- Ole hiljaa, -- huusi Chicot, -- ja vastaa minulle! Gorenflot nousi

permannosta polvilleen.

-- Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.

-- Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?

-- Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.

-- Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?

-- Eräästä reiästä.

-- Mistä reiästä, lurjus?

-- Se aukko on hautaholvissa.

-- Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!

-- En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan

ulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi

sen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: _mich dürstet_, ja se

kai merkitsee että: _minua janottaa_.

-- Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset

ovat siis menneet toista tietä?

-- Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.

-- Missä se holvi on?

-- Se lähtee pyhätöstä...

-- Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta,

olisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.

-- Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa

tehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?

-- Mistä aukosta?

-- Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.

-- No, entä sitten?

-- Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin

sääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.

-- Mutta, -- huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat,

-- ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin...

-- En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä

hyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.

-- Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine

siitä päästä, -- ajatteli Chicot itsekseen.

-- Herra Chicot, mitä käskette?

-- Nouse ylös, raukka!

Munkki nousi viipymättä.

-- Saata minut aukolle.

-- Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.

-- Kulje edellä, lurjus!

Gorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli

häntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja

kääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului

kumeita valitushuutoja.

-- Tuossa on aukko, -- virkkoi hän hengästyneenä.

Chicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli

näköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti

kutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli

miekka ja munkinkaapu.

Näytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut

aukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan,

niin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki

hän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella

päästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:

-- Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai,

hyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä

hitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta

se käy hitaasti.

-- Aa! Mayennen herttua! -- mutisi Chicot. -- Nyt hän on joutunut

loukkuun, kuten sanotaan.

-- Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, -- karjui aukosta karkea

ääni. -- Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.

Hän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.

Chicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset

otaksumaan, että siellä juostiin.

-- Nyt ne tulevat! -- kuului holvista huutoja.

-- Vai niin, -- huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään

juoksemisesta, -- vai sinä se oletkin, kurja munkki!

-- Elkää virkkako mitään, armollinen herra, -- mutistiin holvissa. --

Teitä luullaan Gorenflotiksi.

-- Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi

antoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa

päämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen

osaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.

-- Olkaa hiljaa! -- kuului taas holvista huutoja. -- Hän pitää teitä

munkkina.

Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin

voimin saada kiveä irti.

-- Ah, sinä petturi! -- jatkoi Chicot. -- Kelvoton munkki! Juoppo,

iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa... tuossa!

-- Armoa! -- mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa

nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. -- Armoa, herra Chicot!

Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi

kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin

paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia

ääniä.

-- Haa! -- huusi Chicot. -- Mistä syystä ei herra ole sallinut,

että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi

Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon

iskuja seitsenvuotisen koron kanssa... kas siinä on... siinä on

sinulle... roisto!

-- Chicot! -- ulvoi herttua.

-- Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla

on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä

olevan sata.

Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan

ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa

hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.

46.

Bussy ja Remy.

Kello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä

sitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle

kuninkaan kruunustaluopumisen.

Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi

katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se

oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan

antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.

Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei

milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi

tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn

kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko

mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.

Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy

tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.

Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi

Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri

tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.

-- Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra

kreivi, -- sanoi hän.

Bussy hymyili.

-- Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän

sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on

heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin

yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän

neuvon.

-- Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin

huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä

suurin on saada puhua hänestä.

-- On olemassa ihmisiä, -- vastasi Remy -- jotka pitävät suurempana

huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.

Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.

Remy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti

häntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään

levolle. -- Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu,

-- sanoi hän.

Bussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.

-- Katsos, Remy, -- sanoi Bussy, -- kun käteni tarttuu miekkaan,

kiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän

teräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa,

ikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani

käsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi

olla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.

-- Voi, armollinen herra, -- väitti Remy, -- huomenna on kysymys

taistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta

tai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain

verrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan

nimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä

taistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.

-- Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin

tänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten

kahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota

vastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin

kuin tiikeri.

He olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.

-- Jää hyvästi! -- sanoi Bussy.

-- Enkö saa odotella teitä täällä?

-- Mitä se hyödyttäisi?

-- Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin

ennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi

tuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.

-- Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?

-- Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn

kunniasanaa.

-- Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.

Remy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn

palatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin

kadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista

miestä tulevan vastaansa.

Viiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän

hiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.

Kun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen

päähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti

hyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä

seisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan

tuon yökulkijan kasvot.

-- Herra Saint-Luc! -- huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan

kohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.

-- Remy! -- huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.

-- Minä itse, -- vastasi tohtori, -- ja olen onnellinen senvuoksi,

ettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte

olevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät

lähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?

-- Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä

olen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta

kyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä

ole lainkaan perää.

-- No?

-- Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on

keskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin,

niin päästin ystäväni menemään kotiinsa.

-- Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?

-- Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä

mukanaan.

-- Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!

-- Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.

-- Entä kuninkaan käsky?

-- Kuka tottelee kuningasta?