-- Tunsiko hän teidät?

-- Niin luulen.

-- Ja oliko teitä vain viisi?

-- Niin, minä ja ystäväni.

-- Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.

-- Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti,

sillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.

-- Minne päin hän läksi?

-- Tixeranderien kadulle.

-- Voi hyvä jumala! -- huudahti Remy.

-- Mistä on kysymys? -- kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.

-- Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!

-- Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen

ystävänsä.

-- Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt

on Bussy kreivittären luona.

-- Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.

-- Niin, -- jatkoi Remy. -- Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt

epäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.

-- Odottakaahan vähän -- virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa.

-- Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.

-- Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä

ehdotteli.

-- Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?

-- On, niinkuin palkeet.

-- Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?

-- Tunnen.

-- Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet

alkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut

kunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.

-- Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? -- kysyi Remy.

-- Noin neljännestunnin matkan edellä, -- vastasi Saint-Luc ja

hyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.

-- Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, -- virkkoi Remy ja

veti miekan tupestaan.

47.

Murha.

Ilman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän

oli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.

Ei milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei

koskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.

Diana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle

nuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä.

Voittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta

kuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi

voittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.

-- Voi, -- virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa

kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. -- Etkö ole Ranskan

urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi

kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole

ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää

muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi

minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en

sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin

voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin

petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät

sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut

tuntemaan.

-- Ole huoletta, -- vastasi Bussy hymyillen. -- Minä pidän varani,

niin ettei minua rumenneta.

-- Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan

haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin

tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea

leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.

-- Olen, Dianani, -- vastasi Bussy.

-- Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä

katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.

-- Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.

-- Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun

elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä

tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi.

Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.

-- Sinäkö?

-- Niin, minä tahdon sen nähdä.

-- Se on mahdotonta, Diana.

-- Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa

on ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala

Tournellesille.

-- Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla

ja sen alapuolella on rauta-aidake.

-- Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen

asemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa.

Voitpa nähdäkin minut... mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan!

Vastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.

Niin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua

katselisin, -- virkkoi Bussy. -- Jos minut olisi tuomittu kuolemaan

ja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri

sellaisen.

-- Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on

kysymys elämisestä.

-- Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät

taistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.

-- Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua

ja lupaa totella.

-- Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.

-- Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.

-- Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.

-- Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta.

Tottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.

-- Käske siis.

-- Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.

-- Voi, nytkö jo?

-- Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä

minua jäähyväisiksi.

-- Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.

-- No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? -- virkkoi

Diana ja lankesi polvilleen.

Sydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän

sitten:

Herra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena

eikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele

häntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin

rakastaa vain häntä, vain häntä!

Hän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman

kumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen

hänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua

miestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.

Viimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli

hänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.

Bussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän

kauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä

Bussyn kaulaan.

Naamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari

askelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.

Vasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti

oikealla miekkansa esiin.

-- Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! -- huusi haudankaikuva ääni

samettinaamion alta. -- Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet

surmannut.

-- Sinä erehdyt, -- sanoi Bussy. -- En ole koskaan ollut pelkuri.

Diana aikoi tulla hänen lähelleen.

-- Mene syrjään, Diana! -- sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta

kiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.

Diana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla

voisi auttaa rakastajaansa.

-- Ahaa! -- virkkoi äskeinen kolkko ääni. -- Sehän onkin herra Bussy.

Enpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo

ystävä!

Bussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään

puolustusesineitä.

-- Hän on saanut tietää, -- jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni,

-- että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin,

minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio

ystävä herra Bussy onkaan!

-- Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! -- virkahti Bussy. --

Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen

tekemisissä.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan

samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli

kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.

-- Kas niin, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- tehkäämme tästä loppu.

Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen

urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen,

kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun

kimppuuni tahi antakaa minun mennä.

Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta

Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.

-- Antakaa minun poistua! -- toisti nuori mies ja tunsi veren

kohoavan sydämestä päähän.

-- Ohoo! -- vastasi Monsoreau. -- Vai poistua! Mitä sillä

tarkoitatte, herra Bussy?

-- Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun

täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.

-- Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun

miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja

asettautuivat toveriensa viereen.

-- Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, -- sanoi Bussy. -- Missä ovat

muut?

-- Ne odottavat oven ulkopuolella, -- vastasi Monsoreau.

Diana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä

nyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen

ensin Dianaan, sitten kreiviin.

-- Paras kreivi, -- virkkoi hän hetkisen harkittuaan, -- te tiedätte,

että minä olen rehellinen mies.

-- Kyllä, -- vastasi Monsoreau, -- te olette rehellinen mies samalla

tavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.

-- Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä

sovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä

noiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä

on etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan

teille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut,

missä haluatte.

Monsoreau kohautti olkapäitään.

-- Kuulkaahan, -- jatkoi Bussy, -- minä vannon kautta jumalan

kuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin,

Quéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut,

silloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas

minä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.

Monsoreau kääntyi miestensä puoleen.

-- Reippaasti eteenpäin, urhoni! -- huusi hän.

-- Ahaa, minä erehdyinkin! -- sanoi Bussy. -- Tässä ei näy olevankaan

kysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.

-- Kuten haluatte.

-- Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa

itseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.

-- Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana

kohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.

-- Jos niin on, -- vastasi Bussy, -- niin täytyy minun turvautua

Bussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne,

sankarit!

Ja kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen

pöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän

muutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen

jonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä

liike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain

rukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä

erään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.

Diana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi

muuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi

rukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon

tilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:

-- Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!

Monsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti.

Tämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä

vetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä

koskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.

Mies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.

Bussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä

kahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta

se ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen

vastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.

Kaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.

-- Voi, rakas isäntä! -- huusi hyvin tuttu ääni. -- Tulemmeko liian

myöhään?

-- Remy! -- huudahti Bussy.

-- Luulenpa, -- huusi toinen ääni, -- että täällä ollaan murhaamassa!

Bussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.

-- Saint-Luc!

-- Minä itse, hyvä ystävä.

-- Ahaa! -- virkahti Bussy. -- Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau,

että teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt

lähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.

-- Kolme miestä tänne! -- kirkui Monsoreau.

Kolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.

-- Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! -- virkkoi

ilveillen Saint-Luc.

-- Suuri jumala, varjele häntä! -- rukoili Diana.

-- Kurja! -- huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.

Mutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi

yhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen

miekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan,

mutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain

vähäisellä naarmulla.

Viisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti

Saint-Luc'in miekasta.

-- Eteenpäin! -- huusi Remy.

-- Ei, Remy! -- sanoi Bussy. -- Ota ja vie pois Diana!

Monsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä

seisovalta.

Remy epäröi.

-- Mutta entäpä te itse? -- väitti hän.

-- Vie vain pois hänet, vie pois hänet! -- huusi Bussy. -- Minä jätän

hänet sinun huostaasi.

-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Diana. -- Voi jumala, auta häntä!

-- Tulkaa, rouva, -- sanoi Remy.

-- En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.

Remy nosti hänet syliinsä.

-- Auta, Bussy! -- huusi Diana. -- Auta!

Naisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta...

-- Mene, mene, -- vastasi Bussy. -- Minä tulen sitten luoksesi.

-- Kyllä, kyllä! -- ulvoi Monsoreau. -- Sen kyllä uskon.

Samassa laukaistiin pyssy.

Bussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan

Dianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.

-- Ei se ollut mitään, -- sammalsi Remy. -- Minä vain sain kuulan.

Hän on vahingoittumaton.

Bussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen

päällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin.

Niistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.

-- Saint-Luc! -- pyysi Bussy. -- Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota

rakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!

-- Entä sinä itse?

-- Minä olen mies.

Saint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen,

otti hänet syliinsä ja poistui ovesta.

-- Tännepäin! -- huusi Monsoreau. -- Tänne te miehet, jotka olette

rapuilla!

-- Haa, roisto! Haa, kurja konna! -- ärjyi Bussy.

Monsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi

kerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.

-- Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, -- sanoi hän, peräytyen

varustuksensa suojaan.

-- Paetkaa! mutisi Remy. -- Paetkaa armollinen herra!

-- Minäkö pakenisin murhaajia! -- huusi Bussy ja kumartuen nuoren

miehen puoleen kuiskasi:

-- Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet

haavoittunut?

-- Pitäkää varanne! -- sanoi Remy. -- Pitäkää varanne!

Neljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi

olevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi

ainoa ajatus.

-- Diana! -- huusi hän. -- Diana!

Ja silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää

miestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen

kuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin

varustukseensa.

-- Vetäkää haka kiinni! -- huusi Monsoreau. -- Ja vääntäkää avainta.

Me saamme hänet kiinni.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn

jalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.

Syntyi hetken väliaika.

Huojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja

miekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.

Seitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä

jälellä.

Bussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään

yhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän

miehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta

urhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa,

siltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja

viittaili hänelle kamalin irvistyksin.

-- Yhdeksästä, -- ajatteli hän, -- voin tosin vielä surmata viisi,

mutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat

riittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä

minuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei

vielä ole tehnyt -- eikä tule tekemään.

Riisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman

käsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei

hänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi

joukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli

kuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen

miekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää

hänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä

vimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.

Murhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa

kaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä

miekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset

laukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta,

mutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai

kumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa

moninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja

toiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.

Hänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi

taistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä

seasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä,

tyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä

taistelijain takaa.

Mutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen

keskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot

vastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti

laukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari

tuumaa kahvan yläpuolelta.

-- Aseeton! -- huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta

ja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se

hänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.

Taistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein

aseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä

vastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.

Kamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau,

aavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti

kaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui

saarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen

kädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti

epätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva

ruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan.

Se oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle

uskollisuuttaan.

Bussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen

nenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.

Sillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan

tämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.

Bussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun

hän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen

voimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi

milloin käden, milloin ohimon.

Nyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti,

koettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.

Väsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti

vasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen

päin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja

kaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli

vedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi

lähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan.

Monsoreau alkoi kiroilla.

-- Ah! -- huudahti Bussy avatessaan ovea. -- Alanpa jo luulla

pääseväni täältä pois.

Neljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja

tarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan

häntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet

haavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi.

Mutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi.

Kahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös

haavottui.

Kolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat

sen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin

ja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän

sattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn

rintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta

ja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten

lävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy

otti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä

makaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen

polveensa.

Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen

saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että

se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.

-- Haa! huusi Bussy. -- En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa

kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.

Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.

Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja

reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.

Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet

valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat

ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät

seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä

kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään

tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa

kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun

olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan

muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen

oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta,

sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.

Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen

päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan

kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis

aseellisia miehiä.

Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella

kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.

Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten

voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli

hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.

-- Voi, minä en jaksa! -- mutisi hän.

Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.

Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki

voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä

saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään

liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä

pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen

terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni

vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.

Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi:

Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra

Bussy? -- vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä

läheisessä puuryhmässä.

Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.

-- Saint-Luc! -- huusi hän toistamiseen. -- Tule! Elä pelkää mitään

Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.

Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon

saatuaan avuksi.

-- Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? -- kysyi eräs toinen ääni.

-- On.

Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.

-- Jumalan nimessä, -- hyvät ystävät, -- huusi hän, -- auttakaa

ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa

hänelle apuanne!

-- Mitä päätätte, armollinen herra? -- kuiskasi toinen.

-- Varomaton! -- vastasi toinen ääni. Armollinen herra! -- huusi

Bussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman

epätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, -- armollinen

herra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen,

että olette minut ilmiantanut.

-- Kuuletko? -- virkkoi toinen naamioiduista.

-- Mitä käskette? -- kysäsi toinen.

-- Että sinä päästät hänet...

Sitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:

-- ... hänen kärsimyksistään...

Bussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.

-- Minä olen hukassa! -- mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu

hänen rintaansa, ja laukaus pamahti.

Bussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.

-- Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! -- huokasi hän.

Hän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.

Hänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli

kutsuttu "armolliseksi herraksi."

-- Onko hän kuollut? -- huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven

murrettuaan, tunkeutuneet sisälle.

-- On, -- vastasi Aurilly. -- Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä

ajatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.

Miehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.

-- Mene nyt ylös, Aurilly, -- virkkoi herttua, -- ja heitä ikkunasta

tänne alas Monsoreaun ruumis.

Aurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän

hilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo

eloton ruumis herttuan vaatteet verellä.

Frans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen

kätensä allekirjoittaman asiakirjan.

-- Juuri tätä minä etsin, -- sanoi hän. -- Nyt ei meillä ole täällä

enää mitään tekemistä.

-- Entä Diana? -- kysyi Aurilly.

-- Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä

tuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He

saavat mennä, mihin haluavat.

Aurilly hävisi.

-- En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, -- mutisi herttua,

repien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä

lyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.

48.

Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.

Salaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä.

Sveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle,

ja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten

petturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan

nähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun

maanalaista salaholvia myöten.

Kuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä

Crillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui

luostariin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena

soturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä

nyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan

avattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään

ei löytynyt.

Kuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:

-- Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.

-- Olisivatkohan he hänet surmanneet, -- arveli kuningas. -- Mutta

siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini

yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.

-- Olette oikeassa, sire, -- sanoi Crillon. -- Hän on todellakin

ylimys mitä urhoollisin.

Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan

koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei

hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio

enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi

Henrikin äänestä.

Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin

typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.

-- Hyvä herra Chicot, -- änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa,

-- onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut,

oman ystävänne Gorenflotin?

-- Senkin retale! -- sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.

-- Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän

seurassanne! -- huusi hän nyyhkyttäen. -- Minä, joka join niin

hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi!

Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne

lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes

luita!

Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että

se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.

-- Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, -- kirkui Gorenflot. --

Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra

Chicot, auttakaa minua!

Paksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.

-- Nouse ylös, -- sanoi Chicot.

-- Annatteko minulle anteeksi?

-- Saammehan nähdä.

-- Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.

Chicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin

hämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.

-- Te nauratte, hyvä herra Chicot! -- sanoi hän.

-- Tietysti minä nauran, houkkio!

-- Saanko minä siis elää?

-- Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta

päättää sinun elämästäsi.

Samassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli

koko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.

-- Aa, Chicot! Rakas Chicotini! -- huusi kuningas. -- Olipa hauskaa

saada nähdä sinut taaskin!

-- Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, -- kuiskasi munkki. -- Suuri

hallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.

-- No mitä sitten?

-- Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun

armahtamistani.

-- Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?

-- Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!

-- No, sire, -- kysyi Chicot, -- kuinka monta olette saaneet kiinni?

-- Emme ainoatakaan, -- vastasi Crillon. -- Pettureilla on kai ollut

tiedossaan jokin salainen käytävä.

-- Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? -- kysyi kuningas.

-- Tietysti olen ne nähnyt.

-- Kaikkiko?

-- Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.

-- Minä köyhä, syntinen ihminen... -- mutisi Gorenflot.

-- Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?

-- En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään

kasvonpiirteistään.

-- Kuka hän oli?

-- Mayenne.

-- Vai Mayenne, jolle olit velkaa...

-- Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.

-- Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!

-- Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.

-- Voi minua ihmisparkaa... -- toisti Gorenflot.

-- Haa! Te olette ottanut yhden vangin! -- huudahti äkisti Crillon ja

laski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta

kuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan

hetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun

kammottavia tuskia.

Gorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään

niin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta.

Hetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla

tuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:

-- Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi

soihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.

-- Saarnaaja Gorenflot! -- huudahti Henrik.

-- Minä, köyhä, raukka, ihmisparka... -- ulvoi munkki.

-- Hän juuri, -- vastasi Chicot.

-- Hänkö, joka...?

-- Aivan oikein! -- keskeytti gascognelainen.

-- Ahaa! -- virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.

Kylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin

olla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä

ja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi

kuin näki ja päästi heikon huudon.

-- Odotahan, -- sanoi Chicot. -- Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.

Hän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.

-- Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen

syntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.

-- Kuinka niin?

-- Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän

majesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman

oma.

Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.

-- Kuoleman oma! -- tuskitteli hän ja kaatui maahan.

-- Arvon mies! -- virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään

hyvänsuovan katseen. -- Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme

kilvellä.

Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi

liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun

irvistyksessä.

-- Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.

-- Mihin me hänet panisimme? -- kysyi kuningas.

-- Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.

-- Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? -- sanoi

kuningas.

Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:

-- Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän

kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.

-- Ei, -- vastasi Chicot, -- parasta on, että jätät hänet minun

huostaani.

-- No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa

minä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.

-- Nouskaa ylös, arvoisa isä, -- virkkoi Chicot munkille.

-- Hän laskee pilaa, -- ajatteli Gorenflot. -- Senkin ilkiö!

-- Nouseppas ylös, senkin retale! -- kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.

-- Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! -- huusi Gorenflot.

-- Mitä hän sanoo? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- hän muistelee kaikkia vaivojaan,

paastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän

majesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti

ansainneensa.

-- Mies rukka! -- virkkoi kuningas. -- Pidä hänestä hyvää huolta,

ystäväni.

-- Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu

mitään.

-- Ah, herra Chicot! -- huusi Gorenflot. -- Paras herra Chicot, minne

minut viedään?

-- Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin

syntinen elukka. Kiitä, sanon minä! -- kuiskasi Chicot.

-- Mistä, herra Chicot?

-- Kiitä, sanon minä sinulle!

-- Sire, -- sammalsi Gorenflot, -- koska teidän majesteettinne...

-- Niin, niin, -- virkkoi Henrik. -- Minä tiedän, mitä te olette

toimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa

huoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.

Gorenflot huokasi syvään.

-- Mene heti talliin noutamaan Panurgea, -- sanoi Chicot.

Munkki poistui mahdollisimman sukkelaan.

-- Nyt, poikani, -- virkkoi Chicot kuninkaalle, -- otat sinä

vartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen

Crillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei

hän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.

-- Onko veljeni ehkä...?

-- Henrik, -- keskeytti Chicot, -- oletko havainnut minun neuvoni

huonoiksi?

-- En, jumalan tähden!

-- No tee sitten, niinkuin sanon.

Henrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun

herttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään

hellämielin, läksi heti matkalle.

49.

Chicot arvaa oikein.

Louvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään

uneen.

Hän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan

varmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.

Yksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.

-- Ei vieläkään kotona! -- mutisi Henrik. -- Se varomaton! Se

onneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon

Ranskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!

-- Sire, -- ilmoitti muuan hovipoika, -- herra d'Epernon tulee nyt.

D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen,

mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä,

pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.

-- Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! -- huusi Henrik.

-- Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat

oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan

että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten

he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä!

Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio,

kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!

-- Kas niin, -- jatkoi Henrik, -- paneudu vain heti maata, sen minä

käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?

-- Minäkö? -- huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys

syvästi haavoittanut.

-- Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän

sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello

neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia

lepäämisaikaa.

-- Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.

-- Luuletko siis voivasi nukkua?

-- Aivan rauhallisesti, sire.

-- Mutta minäpä en sitä luule, minä.

-- Mistä syystä, sire?

-- Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi!

Huomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton

päivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene

uskomaan.

-- Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös

annettava minun se tehdä.

Siinä olette oikeassa, -- huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt

maata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista

olevan hyvän merkki.

-- Hän on urhoollinen kuin Caesar, -- virkkoi kuningas.

-- Niin urhoollinen, -- sanoi Chicot päätään pudistellen, -- etten

minä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.

-- Katsos, hän nukkuu jo, -- kuiskasi kuningas. Chicot meni

lähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden

menevän niin pitkälle.

-- Ahaa! -- huusi hän äkkiä.

-- Mitä se on? -- kysyi kuningas. -- Katso itse.

Samalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.

-- Verta! -- mutisi kuningas.

-- Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?

-- Olisikohan hän haavoittunut? -- jatkoi kuningas tuskastuneena.

-- Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen

lailla olisi haavoittunut kantapäähän.

-- Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä

onkaan tapahtunut?

-- Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.

-- Tämä on merkillistä tämä, -- kuiskasi kuningas.

-- Hm, hm!

-- Sinä et vastaa minulle, Chicot!

-- Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin

paljon, poikani.

-- Voi! -- jatkoi Henrik. -- Millainenhan tulevaisuus minua odottaa!

Onneksi tulen minä huomenna...

-- Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.

-- Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä

nuoret miehet surmaavat vastustajansa.

-- Uskotko sen, Henrik?

-- Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.

-- Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän

vastustajiaankaan pelkureiksi, -- huomautti Chicot.

-- En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä

saa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.

-- Tule sitten.

-- Odota vähän, -- sanoi Henrik. -- Minä en tahdo huomenna, eli

oikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi

enkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.

-- Tee niin, poikani.

Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että

kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen

suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.

-- Jääkää hyvästi, ystäväni! -- mutisi hän. -- Hyvästi, hyvät ystävät!

Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta

kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin

nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.

Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa,

surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä

kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että

nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.

Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi

silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies

hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja

kenkiään verestä.

-- Minulla ei koskaan, -- mutisi hän, -- olisi ollut riittävästi

verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä

vuodatti.

Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.

Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään

pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.

-- Katso, -- sanoi hän.

-- Näen siinä olevan miekkoja, -- vastasi Chicot.

-- Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle

on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja

Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.

-- Ovatko ne hyvin terävät? -- kysyi Chicot.

-- Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.

-- Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne

terävät.

-- Pakana!

-- Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko

kutsuttanut Anjoun herttuan?

-- Olen. Hän odottaa alhaalla.

-- Miten aiot menetellä hänen kanssaan?

-- Aion sulkea hänet Bastiljiin.

-- Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.

-- Ole huoletta!

-- Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.

-- Mutta Chicot, onhan hän veljeni!

-- Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri.

Aiotko sanoa hänelle jotakin?

-- Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja

osottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.

-- Hm!

-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?

-- Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja

lisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.

-- Saattakaa tänne Anjoun herttua! -- käski kuningas.

-- Vaikkapa niinkin, -- virkkoi Chicot päätään pudistellen. -- Minä

kuitenkin pysyn mielipiteessäni.

Kohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon

tuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.

-- Mistä olet hänet tavannut? -- kysyi kuningas sellaisella äänellä

kuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.

-- Sire, -- vastasi Crillon, -- hänen korkeutensa ei ollut kotona.

Mutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin

piirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi

vastarinnatta pidättää itsensä.

-- Sepä oli onnekasta se, -- vastasi kuningas ylenkatseellisesti.

Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:

-- Missä te olitte?

-- Missä tahansa lienen ollutkin, sire, -- vastasi herttua, -- niin

olkaa varma siitä että ajattelin teitä.

-- Sitäpä tässä itsekin aavistin, -- sanoi Henrik, -- ja teidän

vastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani

puolestani myöskin teitä.

Herttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.

-- Selittäkää, missä olitte? -- jatkoi kuningas ja meni veljensä

eteen. -- Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne

vangittiin?

Rikostovereitani?

-- Niin, teidän rikostovereitanne.

-- Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.

-- Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän

rikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan

minun kruunuani.

-- Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua

vastaan.

-- Konna! -- huusi Henrik vihan vimmoissaan. -- Sinä tulet kuolemaan

nälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.

-- Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä,

vaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.

-- Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.

-- Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän

hallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.

-- Mitä! -- huudahti kuningas hämmästyneenä. -- Röyhkeytenne on

tosiaankin vertaistaan vailla!

-- Kas vaan! -- virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. --

Kertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.

-- Sire, -- jatkoi herttua, -- minä olisin ilmoittanut sen heti

teidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne.

Mutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika

puhua puolestani.

Hän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten

hän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:

-- Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin

Bastiljiin?

Chicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti

ajatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:

-- Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli

niin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo

verta.

50.

Valmistuksia.

Niinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko

yönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut

mies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin

kanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.

Kuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti

leveälierinen hattu.

Chicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen

todistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat.

Henrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten

auringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:

-- Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta,

juuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa

kaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee

sen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas

Schombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta

hän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä

minua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! --

lisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.

-- Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, -- sanoi Chicot. -- Elä

kiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.

Kuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:

-- Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi

narri, sinä tiedät sen.

Chicot kohautti olkapäitään.

-- Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. -- Minä en todellakaan ole

oikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn

kanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa,

hyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan

kuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin

tiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se

hyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.

-- Ah! -- murahti Chicot. -- D'Epernonin suhteen en ole lainkaan

levoton.

-- Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.

-- Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt

varovaisuustoimenpiteensä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.

-- Uskomaton?

-- Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että

palaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.

-- Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.

-- Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja

jos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit

hankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas

häviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.

-- Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen

hetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.

-- Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä

kunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen

hyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun

herttuan yksin Louvreen.

-- Eikö Crillon ole siellä?

-- Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros,

villisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on

sitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän

muistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja

viekkaudessa.

-- Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet

Bastiljiin.

-- Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi

häntä?...

-- Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin

hänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.

-- Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin,

poikani.

Jo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat

heränneet ensimäisinä.

Kun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin,

joka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli

nyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.

-- Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! --

lausui kuningas.

-- Minä väitän vain, että hän on hioja, -- vastasi

välinpitämättömästi Chicot.

D'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!

-- Kuningas!

Tekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut

voimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.

Kuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä

majesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen

rauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa

vastanneet hänen sydämensä tunteita.

-- Päivää, hyvät herrat! -- sanoi hän. -- Huomaanpa teidän olevan

parhaallaan valmistuspuuhissa.

-- Niin olemme, jumalan kiitos, sire! -- vastasi Quélus.

-- Te näytätte synkältä, Maugiron.

-- Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen

nähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista

viiniä.

-- Hyvä ystävä, -- vastasi kuningas, -- on muistettava... minä puhun

nyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri... tulee muistaa, sanon

minä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä

ei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.

-- Niinpä näettekin, sire, -- virkkoi d'Epernon, -- minun jo

puuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia,

on minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.

Sitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen

naarmun vastatahkoamallaan miekalla.

-- Niin, -- virkahti Chicot, -- te olette varmaankin uneksinut,

että saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se

merkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.

-- Urhoolliset ystäväni, -- jatkoi Henrik, -- te tiedätte, että

kysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota

puolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia

ainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko

minun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen

saanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan.

Taistelkaa siis vain kunnian vuoksi.

-- Sire, -- vastasi Quélus, -- kenties me menetämme henkemme, mutta

kunnia tulee pelastetuksi.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi kuningas, -- minä tahdon nyt antaa teille

erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki

minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.

-- Ooh, mitä minuun tulee, -- huudahti d'Epernon, -- niin en aio

säästää vastustajaani.

-- Minä, -- sanoi Quélus, -- en mene vastuuseen mistään, mutta minä

teen voitavani.

Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä

löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa

ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja

ystäviään kuolemaan.

Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit

hallitsijalleen.

Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten.

D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.

-- Ei, d'Epernon, -- vastasi kuningas, -- antakaa miekkanne

palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän

omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.

-- En, poikani, -- vastasi gascognelainen. -- Jätä se tehtävä

kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana,

ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni

paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.

-- Mitä miekkoja nuo ovat, sire? -- kysyi Quélus, huomatessaan erään

upseerin tuoman laatikon.

-- Italialaisia miekkoja, -- vastasi kuningas. -- Ne on taottu

Milanossa.

-- Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! -- huudahtivat nuoret

miehet.

-- Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, -- sanoi kuningas, voimatta

enää hillitä liikutustaan.

-- Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla

uljuudella? -- kysyi Quélus.

-- Ette, se olisi sopimatonta, -- vastasi kuningas. -- On

ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman

että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään

juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen

aiheutuneen yksityisestä vihasta.

Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta

kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän

kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä

jumala!... ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.

-- Mutta minä, -- virkkoi Chicot, -- minä tahdon katsella tuota

taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi

d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.

-- Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? -- kysyi kuningas valittavalla

äänellä.

-- Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin

asetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian

puolesta.

-- Mene sitten.

Kuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja

määräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka

tiesi taistelusta, hän sanoi:

-- Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä

minulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.

-- Kyllä, sire, -- vastasi Crillon.

51.

Bussyn ystävät.

Jos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa

Anjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä

hyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli

valittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.

Kellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä

hereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin

asestettuina.

Oli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.

Ennenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya

Anjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei

Bussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana.

Hakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi

oli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten

ei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän

useinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua,

miten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen

pitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.

Kun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:

-- Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren

metsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa

sinne.

-- Se on totta, -- sanoivat toiset.

-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi Antraguet, -- minä tiedän, missä

Bussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää

meidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on

lähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen

meitä.

He läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he

kaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi

heidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.

-- Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, -- virkkoi Antraguet, --

ja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan

taistelua katselemaan.

-- Katsohan, -- sanoi Ribeirac, -- luulenpa, että hän jo siellä

seisoo.

-- Kuinka niin?

-- Ikkunahan on auki.

Se on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on

porttikin?

-- Sepä on merkillistä, -- huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat

sinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella

ja näytti tarkastelevan maata.

-- Herra Bussy, -- huusi Antraguet. -- Ettekö jo tule meidän

luoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä

paikalle.

Turhaan he odottivat vastausta.

-- Ei kukaan meille vastaa, -- sanoi Ribeirac. -- Mutta saamari,

miksikä tikapuut ovat tuolla?

-- Mitä teet sinä täällä? -- huusi Livarot puutarhurille. -- Sinäkö

olet nostanut tikapuut pystyyn?

-- Jumala minua varjelkoon! -- vastasi hän.

-- Mitä tarkoitat?

-- Katsokaa tuonne ylös!

He kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.

-- Verta! -- huusi Ribeirac.

-- Niin, verta, -- toisti puutarhurimestari.

-- Portti on lyöty sisään, -- selitti Antraguetin palvelija.

Antraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti

hän huoneeseen.

-- Mitä siellä näet? -- kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan

ja horjahtelevan.

Kauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin

ylös.

-- Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! -- huusi tuo nuori mies.

He kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan

ulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri

huudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.

Huoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta.

Veritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla.

Seinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista

repeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja

ihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.

-- Voi, Remy! Remy parka! -- huusi Antraguet.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Livarot.

-- Hän on jo jääkylmä, -- vastasi Antraguet.

-- Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, -- kirkui

Livarot.

Samassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat

taistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä

verijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli

Antraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen.

Kaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä

ulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku

puutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn

jäykistynyt, verentahraama ruumis.

Ei se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta,

kun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.

-- Katso, -- sanoi Antraguet, -- katso, Bussy on kuollut!

-- Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! -- huusivat he

yht'aikaa. -- Tule tänne, Ribeirac.

Ribeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.

-- Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu

kaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy

parka!

-- Kostoa! Kostoa! -- ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot

kompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.

-- Monsoreau! -- huusi hän.

-- Mitä! Myöskin Monsoreau!

-- Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna.

Mikä hirveä teurastus!

-- Entä Monsoreaun vaimo! -- huusi Antraguet. -- Diana! Kreivitär

Diana! -- huuteli hän. Kukaan ei vastannut.

-- Bussy! Bussy parka! -- huudahti epätoivoissaan Ribeirac.

-- Niin, -- sanoi Antraguet, -- meidän vaarallisimmasta miehestämme

on tahdottu päästä irti.

-- Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! -- huusivat kaikki.

-- Menkäämme herttualle valittamaan, -- virkkoi muuan niistä.

-- Ei, -- vastasi Antraguet. -- Tämän koston täyttämistä emme jätä

kenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät,

-- jatkoi hän, -- katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja

kasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa.

Hän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä

kenellekään muulle... Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin

sinäkin: ole huoletta, me kostamme!

Näin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti

miekkansa ja kastoi sen hänen veressään.

-- Bussy! -- lausui hän juhlallisesti, -- minä vannon sinun ruumiisi

kautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi

veressä.

-- Bussy! -- huusivat toiset. -- Me vannomme surmaavamme tai

kaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!

Sen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.

-- Mutta, huomautti Livarot, -- meitä on nyt vain kolme neljää

vastaan.

-- Niin on, -- vastasi Antraguet, -- mutta me emme ole tehneet

murhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.

-- Jää hyvästi, Bussy! -- huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä

läksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän

muistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka

moninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää

ihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.

He raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli

lisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa

jo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi,

jouduttivat he kulkuaan.

-- Hyvät herrat, -- lausui Quélus, tervehtien ylhäisen

ylenkatseellisesti, -- meillä on ollut kunnia odottaa teitä.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, -- vastasi Antraguet. -- Me

olisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi

viipynyt.

-- Niin, herra Bussy puuttuu, -- virkkoi d'Epernon. -- Mahtaa olla

vaikeata saada häntä tänään hereille.

-- Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa,

-- sanoi Schomberg.

-- Bussy ei tule, -- vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien

kasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.

-- Eikö hän tule? -- huudahti d'Epernon. -- Urhoollisista urhokkain

on siis pelkuri?

-- Se ei ole mahdollista, -- sanoi Quélus.

-- Minkävuoksi hän sitten ei tule? -- kysyi Maugiron.

-- Koska hän on kuollut, -- vastasi Antraguet.

-- Kuollut! -- huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi

d'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.

-- Murhattu! -- jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?

-- Emme, -- vastasi Quélus. -- Kuinka me sen tietäisimme? kysyi

d'Epernon.

-- Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.

-- Se on niin varmaa, -- sanoi hän, -- että tämä miekkanikin on

kasteltu hänen veressään.

D'Epernon yhäkin pudisteli päätään.

-- Tuo veri huutaa kostoa, -- sanoi Ribeirac, -- kuuletteko sen,

herrat?

-- Saattaisi luulla, -- huomautti Schomberg, -- teidän sanojenne

sisältävän arvelun, että muka...

-- Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, --

mutisi Livarot.

-- Mitä! -- huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. -- Tahdotteko

selittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?

-- Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, -- vastasi

Ribeirac, -- ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan

surmataksemme teidät vaikka sata kertaa.

-- Pian sitten miekat käsiin! -- huusi d'Epernon, vetäen miekkansa.

-- Tapahtukoon se pian!

-- Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! -- sanoi

Livarot. -- Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä

neljää vastaan.

-- Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? -- kysyi

d'Epernon.

-- Kyllä, se on teidän syynne! -- kirkui Antraguet. -- Hän on

kuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin

esiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut

läpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa.

Hän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden

silmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille.

Ymmärrättekö jo, vai kuinka?

Schomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.

-- Jo riittää, herrat, -- keskeytti Quélus. -- Mene syrjään,

d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat

nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää

hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme.

Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan

paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää,

olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?

-- Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, -- mutta nyt minä

teitä halveksin!

-- Ja minä, -- vastasi Antraguet, -- olisin tunti sitten ilomielellä

lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää

varanne, herrat, pitäkää varanne!

-- Pidämmekö takit yllämme? -- kysyi Schomberg.

-- Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa,

-- huusi Antraguet.

Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.

-- Kas vaan, -- virkkoi Quélus, -- minä olen hukannut tikarini. Se ei

käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.

-- Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo,

-- sanoi Antraguet, -- ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette

uskaltanut sitä kiskaista irti.

Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.

-- Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei

ole tikaria! -- huusi juuri saapunut Chicot.

-- Sen pahempi hänelle! -- vastasi Antraguet.

-- Se ei ole minun syyni.

Ja vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.

52.

Taistelu.

Vaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui

hän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt

herttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat

kuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa

verta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.

d'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:

-- Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?

-- Ole vaiti, gascognelainen! -- kirkui Antraguet.

-- Minun täytyy saada olla mukana, -- jatkoi d'Epernon. -- Tässähän

tuli olla kahdeksan miestä.

-- Pois tieltä! -- huusi Ribeirac kärsimättömästi.

D'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään,

pistäen samalla miekkansa tuppeen.

-- Tulkaa, sanoi Chicot, -- te urhoollisin urhoollisista, muuten

tahritte saappaanne, kuten eilenkin.

-- Mitä hän sanoo, mestari narri?

-- Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy

varoa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.

D'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi

tuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän

Chicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.

Ribeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin

tavanmukaisen tervehdyksen.

Quélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita,

alottivat nyt taistelun.

Maugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä

haluamiinsa asemiin.

Taistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi

viisi.

Raivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän

yhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen

vavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon

raivon.

Kului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat

tuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan

iskua oltu vielä annettu.

Väsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt

tullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja

hengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin

ja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja

verivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun

ikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.

Schomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa

ja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat

olivat he nyt haavoittuneet.

-- Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, -- sanoi

Ribeirac.

Quélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta

kun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko

väistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli

siihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi

ennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa

huomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti

vastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan

ne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen

rinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:

-- Ei se ole mitään.

Livarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi,

että häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä,

ja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei

väistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa

eteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä

Ribeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa.

Kuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä

haavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti

hetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui

nyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla

kädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi

suoraan hänen sydämeensä.

Schomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti

samassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan

kiinni.

Nähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään

hänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti

auttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta.

Sen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet

heti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla

vaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.

Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä

kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.

Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään

Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi

tällöin kuuluva huuto.

Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan.

Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä.

Maugiron oli miltei haavoittumaton.

Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään

naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut

turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä

ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän

heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja

hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen

miekkansa sattui vain laudoitukseen.

Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.

-- Hän on hukassa, -- sanoi Chicot.

-- Eläköön kuningas! -- huusi d'Epernon. -- Rohkeutta, leijonani,

rohkeutta!

-- Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! -- sanoi Antraguet. --

Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee

hengittämään.

Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli

virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui

raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä

kuolen.

Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat

vieneet hänen viimeisetkin voimansa.

Herra Quélus, -- virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, -- te

olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.

-- Minkävuoksi minä antautuisin? -- kysyi Quélus. -- Enhän minä vielä

makaa maassa.

-- Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan

vahingoittumaton.

Eläköön kuningas! -- huusi Quélus. -- Minulla on vielä miekkani,

herra.

Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen

iskunsa, niin raju kuin se olikin.

-- Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, -- sanoi

Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen

sen hänen kädestään.

-- Voi! -- ärjyi Quélus. -- Miekka, miekka!

Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin

käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi

miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja

sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi

Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään

irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön

kuningas!

Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja

kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui,

että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta

ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi,

hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.

-- Eläköön kuningas! -- mutisi tämä kuolintuskissaan.

Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään

tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka

kerrassaan lävisti tämän rinnan.

-- Oletko viimeinkin tyytyväinen? -- sanoi hän. Kaikki oli nyt

lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.

Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa

veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.

Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen

takaa-ajamana.

Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka

yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen

virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:

-- Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn

kuolemaan.

-- Minä uskon teidän sanoihinne, -- vastasi Antraguet liikutettuna.

Minä uskon teitä.

-- Paetkaa! mutisi Quélus. -- Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan

teille anteeksi.

-- Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky

minua uhkaisi, -- sanoi Antraguet.

-- Pelastakaa itsenne, nuori mies, -- kehotti Chicot, -- elkääkä

kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko

kahta sellaista samana päivänä.

-- Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.

-- No? -- kysäsi tämä.

-- Me olemme voittaneet, -- virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi

Quélusta.

-- Kiitos! -- vastasi Ribeirac. -- Kiiruhda nyt pois!

Hän vaipui samassa hengetönnä maahan.

Antraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin

ja Quéluksen miekat.

-- Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin

miekkani, -- kuiskasi raukealla äänellä Quélus.

-- Tässä se on, herra kreivi, -- vastasi Antraguet ja laski

arvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.

Kyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.

-- Me olisimme saattaneet olla ystäviä, -- mutisi hän.

Antraguet ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Tämä on hyvin ritarillista. Mutta

pelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.

-- Entä minun toverini? -- kysyi Antraguet. II. 25

-- Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, -- vastasi

Chicot.

Antraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri

ympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen

kuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi

poistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.

53.

Loppu.

Levottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen

käveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen

miekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat

tarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa.

Samaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten

ohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi

taituruudestaan.

-- Nyt, -- virkkoi hän itsekseen, -- menevät he Saint-Antoinen kadun

poikki... nyt he menevät aitauksesta sisälle... nyt he vetävät

miekkansa... nyt alkavat otella.

Viimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta

sydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti

liikahtelivat.

-- Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut,

ja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää

miekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, -- ajatteli hän. -- Mitä

Schombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun

Ribeiracista... Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy

hän varmasti Livarotista... Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin

nyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas

noista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se,

että hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten

toisten kimppuun... Voi, ystävä raukat!...

-- Sire! -- kuului Crillonin ääni oven takaa.

-- Mitä! Nytkö jo? -- huusi kuningas.

-- Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun

herttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.

-- Mitä hän sitten tahtoo? -- kysyi kuningas oven läpi.

-- Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän

majesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää,

että se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne

levottomuutta.

-- No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, -- sanoi kuningas.

Samassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita

askeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:

-- Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta...

Kuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.

-- Käy sisään, Saint-Luc, -- sanoi hän. -- Käy sisään. Mistä on

kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?

Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.

-- Sire sire! -- huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. --

Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!

-- Saint-Luc parka, -- sanoi kuningas, -- mitä sitten on tapahtunut

ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?

-- Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne...

-- Mitä! -- murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen

arvonimeen yksinoikeutettu.

-- ... on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, -- jatkoi

Saint-Luc.

Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis

lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän

aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.

-- Viime yönäkö murhattu? -- kysyi kuningas. -- Kenestä sinä sitten

puhut, Saint-Luc.

-- Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, -- puhui

Saint-Luc. -- Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos

niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne

puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.

-- Aah! -- huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys,

ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon

välähdys.

-- Kostakaa Bussyn puolesta! -- huudahti nyt Saint-Luc.

-- Bussyn puolesta? -- toisti kuningas ja pani erityisen painon joka

tavulle.

-- Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä

murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän

yksinään oli surmannut niistä neljätoista.

-- Onko Bussy kuollut?

-- On, sire, hän on kuollut.

-- Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun!

-- huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa

vallassa.

-- Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut

kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen

odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa

Anjoun herttua sisälle.

-- Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, -- Bussy ei

ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan,

en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne,

vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea

kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän

majesteetillenne mielestäni huono palvelus.

Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin

kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.

Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen,

jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa

sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä,

sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin

otaksuman.

-- Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? -- puheli Saint-Luc.

-- Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät

voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut

Bussyn.

-- Kuka niin on sanova? -- kysyi kuningas.

-- Saamari, kaikki ihmiset, sire, -- huomautti Crillon, sekaantuen

vasten tavallisuuttaan keskusteluun.

-- Ei, hyvä herra, -- vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta,

että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen

valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, -- sellaista ei tulla

sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.

Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun

herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt

tunsi.

-- Kyllä, sire, -- sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan,

-- minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä

pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin

inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.

No sano sitten, -- käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja

odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä,

pudistellen tarkoituksellisesti päätään.

-- Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, -- viime yönä oli Bussy

houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota

hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto

oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka

sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.

Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi

olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua,

itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.

-- Bussy puolustautui kuin leijona, sire, -- jatkoi Saint-Luc, --

mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja...

-- Ja hän on kuollut, -- keskeytti kuningas. -- Hän on saanut

ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.

-- Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, -- jatkoi

vielä Saint-Luc. -- Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan

oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa,

pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi

vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin

tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen

naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja

jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi

eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden

miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui

rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen

hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan

heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä

ystävinään. No niin, toinen heistä, sire... on hirveä sitä kertoa,

mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla...

tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon

puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.

-- Ja tekö tunnette murhaajan? -- kysyi kuningas vasten tahtoaan

liikutettuna.

-- Tunnen, -- vastasi Saint-Luc.

Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja

liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:

-- Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.

Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään

väräyttämättä.

-- Kyllä, -- vastasi hän rauhallisesti, -- kyllä, herra Saint-Luc

on kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn,

ja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä

Bussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun

vastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän

majesteettianne vastaan.

-- Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! -- huusi Saint-Luc.

-- Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä

ja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella,

olisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka

varmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja

Coconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi,

että hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi

sinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit

tämän rikoksen!

-- Tuhannen perkelettä! -- mutisi Crillon. -- Minkävuoksi minä en ole

kuningas!

-- Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, -- sanoi herttua pelosta

vavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään

Saint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti

puristuneen nyrkin.

-- Menkää, Crillon, -- kehotti kuningas. Crillon totteli.

-- Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.

-- Sire, -- virkkoi herttua, -- rangaiskaa minua sitten siitä, että

minä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja

siten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt

minäkin työskentelen.

-- Mutta minä, -- jatkoi Saint-Luc raivostuneena, -- minä sanon

sinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu

asia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun

askeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos

veljenne on heitä suojellut!

Kuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia

askeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia.

Senjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta,

ikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin

sanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin

voimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.

Kylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät

kauhusta.

-- Voitetut! -- kirkui hän. -- Voi ystäväraukat?

-- Enkö jo sanonut teille äsken, sire! -- huudahti Saint-Luc.

Herttua pani vavisten kätensä ristiin.

-- Näetkö, kurja konna, -- huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, --

näetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis

ja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä

karjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.

Mutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut

päänsä vaipua käsiinsä.

-- Voi! -- mutisi hän. -- Voi ystäviäni! He ovat voitetut,

haavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?

-- Minä, -- sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä

äänen ja ojensi kätensä häntä kohti.

-- No? -- kysyi hän tuskissaan.

-- Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.

-- Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?

-- Quélus, sire.

-- Missä hän on?

-- Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.

Kuningas ei kuullut mitään muuta, vaan syöksähti vaikertaen ulos

huoneesta.

* * * * *

Saint-Luc oli vienyt Dianan tämän ystävättären Jeanne de Brissacin

turviin. Siitä johtui se että hänen Louvreen tulonsa viivähti.

Jeanne valvoi kolme päivää ja kolme yötä tuon onnettoman naisen

sairasvuoteen vieressä. Sairasta ahdistivat mitä kauheimmat

hourailut. Unettomuuden ja rasitusten uuvuttamana meni Jeanne

neljäntenä päivänä hetkiseksi lepäämään. Hänen palatessaan

ystävättärensä huoneeseen oli tämä jäljettömiin kadonnut.

Tiedetään, että Quélus, tuo ainoa kuninkaan kolmesta taistelijasta,

joka vielä jäi henkiin taistelun tauottua, huolimatta siitä että

oli saanut yhdeksäntoista haavaa, kuoli kolmekymmentä vuorokautta

kestäneiden kamppailujen jälkeen Henrikin syliin.

Henrik oli lohduton. Hän antoi noille kolmelle ystävälleen pystyttää

mahtavat hautapatsaat, joihin heidän kuvansa luonnollisessa koossa

olivat marmoriin veistetyt. Hän määräsi järjestettäviksi heille

sielumessuja, pappien oli rukoiltava heidän sielunsa autuuden

puolesta, ja hän itse liitti rukouksiinsa tällaisen säkeistön:

Oi, pääskööt Herran armohon

Quélus, Schomberg ja Maugiron!

Lähes kolmen kuukauden ajan vartioi Crillon Anjoun herttuaa, jota

kohtaan kuningas kantoi katkeraa vihaa ja jolle hän ei milloinkaan

antanut anteeksi.

Syyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan

jättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä

yleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen

luostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö

tällainen:

'Paras herra Chicot!

Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna

hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen

minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa

on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme,

paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan

muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt

viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen

unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti

tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista

lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se

kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin

lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra

d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että

me kaikki silloin hieman pullistumme.

Korkea-arvoinen priori Gorenflot,

joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi

palvelijakseen ja ystäväkseen.

P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa

rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on

käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat

minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti

viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'

-- Amen! -- sanoi Chicot. -- Riivatturaukat tulevat siis kerrankin

saamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!