olla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille
jäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana
matkustaisi jo samana iltana.
Herttua poistui seurueineen.
Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä
kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä
jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut
ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne
jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä,
ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän
antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren
toivomuksiin.
Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän
herttuan oikkuun.
-- Bussy, -- virkkoi Frans, -- ei ehkä ole varsin viisasta suostua
liian pian äitini esityksiin.
-- Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras
valtiollinen äly maassa.
-- Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän
miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää,
joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne
aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.
-- Se on järkevätä, armollinen herra.
-- Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, -- sanoi herttua. -- Sillä
aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla
varma.
-- Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin
voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu
pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi
suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.
-- Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku
lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä
juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.
-- Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, -- väitti
Bussy.
Anjoun herttua hymyili pirullista hymyään.
-- Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? -- kysyi hän.
-- Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä
tekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai
kuinka?
-- Ehkä.
-- Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin
Bastiljiin.
-- Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan
antaisimme hänelle kirjeen.
-- Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle
pikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.
Mutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.
-- Ooh, miksi niin luulisitte?
-- Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?
-- Tunnen yhden: itseni.
-- Sinäkö?
-- Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.
-- Bussy, Bussy ystäväni! -- huudahti herttua. -- Jos sinä otat sen
tehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.
Bussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden
määrän. Herttua luuli hänen epäröivän.
-- Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.
-- Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla
palkita?
-- Matkustatko siis Parisiin?
-- Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen
herra.
-- Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?
-- Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra,
menisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää.
Hankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.
-- Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan
ilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.
Merkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran
mielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän
katsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.
Vasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun
kreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista
huolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan
kulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle
tielle.
30.
Saint-Luc palaa takaisin hoviin.
Niin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä
sanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan
matkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä
odotetun hyökkäyksen varalta.
Chicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä
luetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan
puoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja
monesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen.
Muuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan
hovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla
Méridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan
esiairueeksi Angersissa.
Muuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa,
jonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin
hiipi, astui Chicot sisälle.
-- Uu... uh! -- puhkui hän.
-- Mistä on kysymys? -- kysyi kuningas.
-- Herra Saint-Luc on täällä.
-- Saint-Luc? -- Kuningas nousi pöydästä.
-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän kuningattarelle, -- nyt on kysymys
valtionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.
Kuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.
-- Ei, rouvani, -- virkkoi Henrik. -- Jääkää vaan tänne, jos
haluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.
-- Voi, sire! -- lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä
hän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. -- Elkää
vihastuko, minä pyydän.
-- Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! -- vastasi Henrik,
huomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.
Kun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:
-- Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?
-- Kuka tietää? -- sanoi Chicot.
-- Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä,
sillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata
vettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja.
Hän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut
suojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.
-- Kuka tietää? -- virkkoi Chicot taas.
-- Vielä, -- jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, -- voi asia
olla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan,
joiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman
väärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.
-- Kuka tietää? -- toisti Chicot vieläkin.
-- Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka
tietää? -- huudahti Henrik.
-- No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla
kysymyksilläsi?
-- Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.
-- Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua
tyhmillä kuvitteluillasi.
-- Herra Chicot...
-- Herra Henrik...
-- Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin
moitit minua.
-- Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.
-- Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.
-- Kuka tietää? Kuka tietää?
Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut
kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena
kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että
hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle
tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja
vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja
hävyttömiin katseisiin.
Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa
sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen
seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas
kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt
olla.
-- Tekö täällä, hyvä herra? -- huudahti kuningas heti.
-- Niin, sire, -- vastasi Saint-Luc arvokkaasti.
-- Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa
määrin hämmästyttää.
Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja
tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi
äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään
arastelua hän lausui:
-- Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin,
ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut
näkevänsä minua täällä.
-- Mitä se merkitsee, hyvä herra? -- kysyi Henrik kuninkaallisen
ylpeästi.
-- Teidän majesteettianne uhkaa vaara.
-- Vaara! -- huudahtivat hovimiehet.
-- Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas
tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja
ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä
sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään
kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.
-- Ahaa! -- virkahti Chicot. -- Näetkös nyt, poikani, että minä olin
oikeassa sanoessani: kuka tietää?
Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja
niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.
Mutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän
uhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa
aikonut antautua.
-- Herrani, -- virkkoi hän vain, -- te olette täyttänyt ainoastaan
velvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.
-- Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta
nykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä,
sire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni
onnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut
velallistensa joukkoon.
Tällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi
Saint-Luc'ia.
-- Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?
-- Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan
äänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä
saavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän
majesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa
minut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire,
Anjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä
puuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää
kapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.
-- Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita,
-- huudahti kuningas.
-- Sire, -- vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen,
-- herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä
kreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi
sitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.
-- Vai niin, -- virkkoi kuningas salaa hymyillen, -- se kapinoitsija
siis vapisee?
Chicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:
-- Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra
Saint-Luc'ille kättä.
Se vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski
kätensä hänen olalleen ja lausui:
-- Ole tervetullut, Saint-Luc!
-- Ah, sire! -- huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. --
Minä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!
-- Saat, mutta minäpä en tunne sinua, -- vastasi kuningas, -- sillä
sinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.
Siinä samassa kajahti naisen ääni:
-- Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän
majesteettinne mieltä.
Vaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti
Henrik kuitenkin sen kuullessaan.
-- Rouva Saint-Luc! -- mutisi hän.
Jeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.
-- Nouskaa ylös, rouva, -- sanoi kuningas. -- Minä kunnioitan
kaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.
Jeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik
veti sen äkisti pois.
-- Menkää käännyttämään kuningasta, -- virkkoi Chicot nuorelle
rouvalle. -- Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne
sen tehdä.
Mutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa.
Saint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.
-- No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, -- sanoi Henrik.
-- Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, --
vastasi Saint-Luc.
-- Hyvä rouva, -- kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, -- hyvä
vaimo ei saa hyljätä miestään... varsinkaan silloin, kun tämä on
alttiina vaaralle.
Ja sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja
Saint-Luc'in jälkeen.
31.
. . . . .
Taitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän
voi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.
Toukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma,
minkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään,
joka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi
Bussy ohitse.
Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta,
olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain
kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän
saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma
siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin
ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö
seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin
seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet
kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai
hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli
luullut ratsastavansa sen jälessä.
Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen
ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.
Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan,
istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon.
Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä
että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui
Monsoreaun pysähtyvän.
Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.
Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy
oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli
aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.
Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana
näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan
ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.
Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille
kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.
-- Ahaa! -- ajatteli Bussy. -- Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä?
Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.
Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.
Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau
huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.
Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi,
sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin
puolella seuruetta.
Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä
eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä
tulisoihdut olivat mainioita oppaita.
Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli
taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti
vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.
Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa,
äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän
kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.
Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti
tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:
-- Se on hän.
-- Mistä on kysymys? -- huusi Monsoreau. -- Kuka puhuu teille, rouva?
-- Minulleko? Ei kukaan.
-- Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja
kuulin äänen.
-- Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?
-- En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.
-- On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, --
keskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, -- sillä ensiksikin
voidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja
toiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä
liiankin läheltä.
-- Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?
-- Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.
-- Mitä! -- huudahti Monsoreau. -- Sanokaa heti, minä tahdon sen
tietää.
-- Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte
itseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan
koko matkasta.
Soihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi
kalmankalpeaksi.
-- Hän vartoo teitä tuolla, -- kuiskasi Remy Dianalle tuskin
kuuluvasti. -- Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa
teidät.
Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa.
Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan
olevan takanaan.
-- Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, --
sanoi Remy, -- niin voitte saada verensyöksyn.
Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt
hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa
selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin
luo hoitamaan sairasta.
-- Saanko koettaa suonta, -- sanoi hän. -- Lyönpä vetoa siitä, että
herra kreivissä on kuumetta.
Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset
eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät
syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.
-- Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.
-- Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni
suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!
-- Mutta päivälläpä hän näkee meidät.
-- Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan
sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun
hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava
nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että
sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja
hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi
varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni
onnellisena ja autuaana.
-- Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun
suloinen äänesi.
-- Ja kun me matkustamme yöllä... ja se tapahtuu usein, sillä Remy
on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa... öisin
matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan
silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta,
mitä päivän kuluessa olen ajatellut.
-- Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.
-- Katsos, -- jatkoi Diana, -- minä luulen meidän sielujemme niin
läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja
voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme
onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme
lähellä.
-- Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut
syliini! Voi, Diana, Diana!
Rakastavaiset unohtivat koko maailman.
Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,
Dianan pelosta, Bussyn vihasta.
-- Diana! -- kuului ääni huutavan. -- Diana! Missä sinä olet? Vastaa!
-- Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, -- mutisi
Diana. -- Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!
-- Kuule! -- virkkoi Bussy, -- kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme
omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta.
Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille
avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain
yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.
Nuori mies pidätti häntä hetkisen.
-- Entäpä isäni? -- huokasi Diana.
-- Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua...
kuiskasi Bussy.
-- Voi! Ajattele sentään: isä!
-- No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä
tottelen.
-- Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, -- meidän kohtalomme on
tuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä
seuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.
-- Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! -- mutisi Bussy.
-- Kreivitär, kreivitär! -- huusi ääni. -- Vastatkaa, muuten hyppään
minä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni
loppu!
-- Jää hyvästi! -- sanoi Diana. -- Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa
uhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.
-- Suretko häntä?
-- Sinä mustasukkainen! -- kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.
Bussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo
kantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.
-- Pysäyttäkää! -- huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!
-- Saamari vieköön, -- sanoi Remy, -- ette saa pysäyttää! Hän on
hullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.
Kantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi
teeskentelemättä:
Ketä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni.
Vastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.
Sanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.
-- Voi! -- huudahti Monsoreau. -- Missä te olitte?
-- Missäpä muualla kuin teidän takananne?
-- Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!
Pian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia
tunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo
tahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.
Silloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.
Remy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia
on kuitenkin pelastettu.
Mutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana
saapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.
Remy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.
Matkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn
ylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä
tulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota
tämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!
32.
Anjoun herttuan lähettiläs.
Ei kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun
herttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä
enemmän varmistua.
Suosikit kuiskailivat kuninkaalle:
-- Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.
Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.
Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka
uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta
Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.
Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt
lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen
hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin
menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon
lähettilään mitä julmimmalla tavalla.
He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella
miekkailua.
Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin
mietteisiin.
Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.
-- Sire, -- vastasi Chicot kotvasen mietittyään,
-- Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.
Hyvää yötä, Henrik!
Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä
puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.
-- Sire, -- sanoi hän, -- Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut
linnan portille.
-- Onko hänellä saattuetta? -- kysyi kuningas.
-- Ei, hän on ihan yksin.
-- Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin,
Henrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, -- virkkoi
Chicot.
-- No niin, -- sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää
rauhalliselta. -- Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun
mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen
täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.
Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko.
Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien
katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen
kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.
-- Sire, -- kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, -- tiedättekö
lähettilään nimeä?
-- En, mitä minä sillä teen?
-- Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.
-- Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, -- vastasi
kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.
-- Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, -- selitti Schomberg,
-- mutta me sen huomaamme.
Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa
ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti
oli hänen ja vihollistensa välissä.
-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi nyt kuningas.
Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita
askeleita ja kovaa kannusten kilinää.
Pää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni
suoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti
reippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys
valtaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut
mitään majesteettia loukkaavaa.
-- Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? -- virkkoi kuningas. -- Minä
luulin teidän olevan kaukana Anjoussa.
-- Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen
poistunut sieltä.
-- Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?
Haluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti
tervehtimässä.
Kuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat
odottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.
-- Eikö mikään muu? -- kysyi kuningas ylpeänä.
-- Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt
minun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.
-- Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?
-- Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan
Parisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän
majesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän
uskollisimman alamaisenne paluusta.
Sanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan.
Silloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:
-- Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään
siitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.
-- Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! -- vastasi hän. -- Miten voi
herra Saint-Luc?
-- Hän voi varsin hyvin.
-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? --
keskeytti kuningas.
-- Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain
tärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen
tekemään.
-- Hyvä on! -- vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.
Vastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy
huomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät
hänen ympärillään.
Muutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei
ollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa
alkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa
vehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä
kumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen
samalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.
Nämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta
tämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin
kysymyksiinsä.
Sitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.
Saint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen
johtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei
senvuoksi Bussyn mukanaan salista.
Kuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti
loukanneensa Bussya.
-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- italialainen näyttelijäseurue
esittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä
katsomaan.
Läsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven
kautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä
ovesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään
paikoillaan.
-- Anteeksi, herra Quélus, -- sanoi hän, -- asutteko edelleenkin
Saint-Honorén kadulla?
-- Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?
-- Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.
-- Ahaa!
-- Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?
-- Minä asun Béthisyn kadun varrella, -- vastasi Schomberg ylen
ällistyneenä.
-- D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte
naapurinani. Entä te, Maugiron?
-- Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.
-- Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, --
virkkoi Quélus.
-- Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana
teille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.
-- Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon,
sillä se on tässä ihan lähellä.
-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc.
33.
Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.
Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä
seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita
hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin
pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an
väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa,
saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä
fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan
keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa.
Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu
verrattain huonosti vastaan.
Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:
-- Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte
pyörtymäisillänne.
-- En, -- vastasi Bussy, -- minä vain olen tukehtua vihasta.
-- Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?
-- Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.
-- Rauhoittukaa, Bussy.
-- Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi
rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle
sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.
-- Mitä sitten aiotte, Bussy?
-- Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion
näytteen.
-- Voi, rakas Bussy, -- sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan
kuolleen ja haudatun, -- siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän
isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni.
Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.
-- Voi, hyvä ystävä!
-- Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin
Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle
anteeksi? Milloin vietätte häitänne?
-- Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.
-- Mitä! -- parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä
purrut.
-- Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen
yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut,
vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on
mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.
-- Äh!
-- Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on
vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.
-- Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin
virotellut?
-- Minun oma lääkärini.
-- Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, -- jatkoi Saint-Luc saamastaan
tiedosta murtuneena. -- Minä siis olen menettänyt maineeni, minä
kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt
sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua
ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.
-- Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena,
sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän
luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri
herttualle hän on mustasukkainen... Minua hän taas pitää ystävänään,
mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.
-- Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?
-- Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.
-- Hän on haaveilija, se heittiö!
-- Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.
Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.
-- Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa
teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta
huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.
-- Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.
-- Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on
sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää
itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun
herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren
kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.
Bussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:
-- Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain
puolittaisen palveluksen.
Saint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:
-- Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni
uudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun
keltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.
-- Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja
jos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen
suorittamaan eräällä toisella taholla.
-- Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.
-- Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?
-- Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa.
Niin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään.
Mutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä
enemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien
käyttämisen mahdollisuudesta.
-- Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti:
tahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?
-- Minä en ymmärrä teitä, Bussy.
-- Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? -- kysyi
Bussy hymyillen.
-- Ahaa!
-- Alatteko siis minua ymmärtää?
-- Alan.
-- Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä
hänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä
lävistän hänet?
-- Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.
-- Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla
käydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.
-- Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.
Bussy jatkoi:
-- Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin
Louvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa
hän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin
tehnette saman kysymyksen?
-- Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai
sentään enää tulle kysymykseen?
-- Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin
d'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei
ole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.
-- Neljä miestä!
-- Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun
tarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille
kaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.
-- Olkaa huoletta, ystäväni.
-- Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! -- sanoi
Bussy hymyillen.
-- Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.
-- Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.
Olemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä
audienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän
jäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun
suosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.
Kun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi
Saint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.
Isäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.
Tämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se
muodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.
Schomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:
-- Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.
Saint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja
virkkoi:
-- Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg
kääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:
-- Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.
D'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli
Schomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen.
Saint-Luc yksin jäi seisomaan.
-- Herra kreivi, -- sanoi hän Quélukselle, -- te olette loukannut
Amboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää
teille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun
sinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä,
taistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne
aseilla... Hyväksyttekö tämän haasteen?
-- Tietysti hyväksyn, -- vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy
osottaa minulle varsin suurta kunniata.
-- Minkä päivän määräätte? -- jatkoi Saint-Luc.
-- En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin
suotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.
-- Entä tuntimäärä?
-- Aamun valjettua.
-- Aseenne?
-- Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.
Saint-Luc kumarsi ja sanoi:
-- Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi
Bussylle.
Sitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla.
Samoin myöskin toiset.
-- Mutta, -- huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia
viimeksi esitettiin, -- me unohdamme erään seikan.
-- Minkä sitten?
-- Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman
päivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.
Saint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: -- Tietystikin menisi
herra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi
taistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää
ilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista
kerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.
-- Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?
-- On, teitä kaikkia vastaan, -- vastasi Saint-Luc.
-- Erikseenkö kutakin vastaan?
-- Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.
Ylimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.
-- Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin
arvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme
yrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä
olisi vieläkin parempi...
Quélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen
tarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.
-- Ellei, -- jatkoi hän, -- koska emme halua murhata urhoollista
miestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra
Bussy sattuisi joutumaan.
-- Mutta, -- huomautti d'Epernon, -- mihin me kolme muuta jäisimme?
-- Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä
ja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne
seista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? --
jatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.
-- Ihan samaten, -- vastasivat kaikki.
-- Minusta olisi hyvin mieluista, -- sanoi Schomberg, -- että herra
Bussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.
-- Ja minä puolestani, -- lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä
herra Balzak de Entragues'in.
-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Quélus, -- tulisi seurakunta
täydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä
mukana.
-- Hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc, -- minä olen ilmoittava
kreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani
vakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä.
Minulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi
Bussyn puolesta mitä vilpittömimmin.
34.
Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.
Monsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä
hän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren
seurassa saapuneen Parisiin.
Kreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä
päivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa
Monsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea
porttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta!
Prinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää,
mutta etenkin emäntää kohtaan.
Heti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen
ja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin
vastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän
tyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin
ilkeä tuuma mielessä.
Mutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan.
Palatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu
kertomuksemme olennaiseen puoleen.
Niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä
ollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he
olivat huomaavinaan:
Ylpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja
nöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:
-- Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani
olet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä
kävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai
tietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä
kanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.
Kun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän
herttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa,
vaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä
kuin ensimäisellä kerralla.
Samana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa,
että Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.
-- Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.
-- Kun kuitenkin ajattelen, -- virkkoi Monsoreau Bussylle, --
että tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen,
on veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut
murhata...
-- Mitä! Murhatako! -- huudahti Bussy. -- Ajatelkaahan toki, herra
kreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette
myöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja
että haavanne olette saanut taistelussa.
-- Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut
herttuan yllytyksestä.
-- Kuulkaahan, -- sanoi Bussy, -- minä tunnen herttuan, mutta
vieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on
kiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac
tai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen,
mutta Saint-Luc...
-- Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, -- keskeytti
Monsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.
Bussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin
tuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun
historian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.
Lopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä
puutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:
-- Tänä iltana me muutamme pois.
-- Mistä syystä? -- kysyi Remy. -- Eikö täällä ole tarpeeksi raitis
ilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?
-- Päinvastoin, -- vastasi Monsoreau, -- minulla on sitä liiaksikin.
Anjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina
mukanaan joukon -- ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen
pahaa minun hermoilleni.
-- Mihin aiotte sitten muuttaa?
-- Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella
sijaitsevan pienen taloni.
Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.
-- Mitä, siihenkö hökkeliin! -- huudahti ajattelemattomasti Remy.
-- Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.
-- Tunnen, -- vastasi le Haudouin. -- Kukapa ei tuntisi
ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu
Beautreillesin kadulla?
Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.
-- Sinne me muutamme, -- sanoi hän. -- Siellä ei voi ottaa vastaan
enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan
askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä
piiloon, jos tahtoo.
Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän,
jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti,
miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa
makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.
-- Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, -- sanoi Remy, -- koska
jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia
lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko
metsästyspuuhasta.
-- Hm! -- murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on
totta.
-- Ja sitäpaitsi, -- jatkoi Remy, -- sillä minä olen yhtä hyvin
sydämen lääkäri kuin ruumiinkin... sitäpaitsi ei teitä tee
rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären.
Antakaa siis hänen muuttaa sinne.
-- Pitäisikö minun erota hänestä! -- huudahti Monsoreau ja loi
Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.
-- No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus,
sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko
hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on
kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin...
-- Minä teen mitä minun tulee tehdä, -- keskeytti kreivi, purren
hampaitaan, -- mutta kreivittärestä minä en luovu.
Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi
kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.
-- Taaskin! -- mutisi kreivi.
Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan
ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä
sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut
tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta
muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu
kokonainen metsästysretki.
-- Sallikaa minun sitä katsoa, -- sanoi Monsoreau, peläten, että
jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.
Prinssi täytti hänen pyyntönsä.
-- Te, joka olette metsästäjä, -- virkkoi hän, -- ymmärrätte terän
arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy!
Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?
-- Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte
minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.
-- Se on totta, -- sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän
puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken
perästä kuuluvasti: -- Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa
on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon
siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn
puutarhassa.
Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.
-- Saattakaa minua, -- pyysi Monsoreau Bussya.
-- Vai niin, -- virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin
tulevan perässä, -- tehän kävelette jo varsin hyvin.
-- Kyllä, teidän korkeutenne, -- ja toivon pian voivani saattaa
kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.
-- Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää
itseänne.
Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui
sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.
-- Kuulkaapas, kreivi, -- sanoi hän Bussylle, -- jos tahdotte olla
oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana
pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin
parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran
Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä
Parisissakaan.
-- Herra kreivi, -- huomautti Remy Bussylle, -- teidän ei sovi
suostua ehdotukseen.
-- Miksikä ei? -- kysyi Monsoreau.
-- Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan
antaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.
-- Mitä minä siitä välitän? -- oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn
katse sai hänen malttamaan mielensä.
Monsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:
-- Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista
palvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.
-- Hullutusta! -- tokaisi Bussy. -- Tehän menetätte virkanne.
-- Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.
Samana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun
varrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.
35.
Vierailu.
Herttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut
Dianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin
enemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.
Toiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista
toiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta
ylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin
palattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin
suotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä
näennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus
oli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.
Hän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi
muisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon
varsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja
joukko nuoria aatelismiehiä.
Prinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa.
Sill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili
häntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä
äkkiarvaamatta yllättää.
Monsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.
-- Armollinen herra, -- huudahti hän, -- te täällä, tässä huonossa
hökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle
halpa-arvoiselle miehelle.
Hän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
meni sairaan luo ja virkahti iloisesti:
-- Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään
häntä tervehtimässä.
-- Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan
ystävä.
-- Niin mainitsin. Kuinka voitte?
-- Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja
kahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.
-- Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? --
kysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.
-- Niin, armollinen herra.
-- Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?
-- En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki
paikan rauhattomaksi.
Kreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei
ollut sitä huomaavinaan.
-- Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?
-- Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?
-- Missä siis kävelette?
-- Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan
ja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.
-- Te tiedätte hyvin, herra kreivi, -- sanoi hän hetken kuluttua, --
että monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne,
sillä teitähän pidetään kuolleena.
-- Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian
olevan päinvastoin.
-- Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne
vapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.
Nyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.
-- Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän
epäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.
-- Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!
-- Luonteeni on sellainen.
-- Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä
vastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?
-- Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?
-- Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan
meidän keskustelumme.
-- Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo
tekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa
puhutaan.
-- Mitä puhutaan sitten Parisissa? -- kysäsi prinssi äkkiä ja
käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.
Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi
sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän
senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi
ja virkkoi:
-- Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön
siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä
hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.
-- Selittäkää tarkemmin.
-- Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas
opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen
majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.
Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:
-- Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.
-- Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?
Herttua hätkähti ja murahti:
-- Niinpä niin... Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?
-- Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja
sitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.
-- Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että
näkee teidän sairastavan...
-- Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.
-- Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava
lääkäri?
-- On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.
-- Eikö hän ole Bussyn lääkäri?
-- On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet
minulle.
-- Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?
-- Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, -- vastasi
Monsoreau kylmästi.
-- Jääkää hyvästi, kreivi! -- lausui prinssi ja kohotti raskasta
oviverhoa.
Silloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja
Bussy riensi vartiopaikalleen käytävään.
Herttuan epäluulot lisääntyivät.
-- Me lähdemme nyt pois, -- sanoi hän Bussylle.
Tämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta
yhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.
Prinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen
käytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta
käännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan
sillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.
-- Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, -- huomautti kreivi
pisteliäästi.
-- Vai niin, -- murahti herttua. -- Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!
-- Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut
sanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin
portilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja
sinne Aurillykin hiipi perässä.
-- Aurilly, -- sanoi herttua, -- se aviomies tekee minusta pilkkaa.
-- Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, -- vastasi
luutunsoittaja.
-- Mitä sinä puhut?
-- Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi,
sillä minä tein sen teidän tähtenne...
-- Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.
-- No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla
muutamassa vajassa tähystelemässä.
-- No mitä sinä näit?
-- Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta,
jotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat
hyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.
-- Mutta mikä mies se sitten oli?
-- Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole
eri piirteitä.
-- Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.
-- Kyllähän minusta näytti... mutta se on vain arvelua.
-- Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.
-- No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat
kreivi Bussyn hansikkaat.
-- Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? -- huudahti herttua,
ja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.
-- Ihan sellaiset, -- vastasi Aurilly.
-- Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! -- huudahti herttua.
-- Kylläpä minä olen ollut sokea -- tai paremmin sanoen, moista
rohkeutta en voinut ajatellakaan.
-- Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana,
sillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin
mies piilossa.
-- Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt
miehen... ja hansikkaat sitäpaitsi...
-- Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat:
huomisiltana!
-- Olisiko se mahdollista!
-- Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan,
saamme piakkoin asioista varmuuden.
-- No huomisiltana siis.
-- Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.
-- Hyvä on!... Haa, Bussy! -- kuiskasi herttua itsekseen. -- Bussy,
isäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän
Ranskan kuninkaaksi!
Herttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan,
saadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.
36.
Urkkijat.
Kello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja
köysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään
hän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti
rautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat
heti kiinni.
Diana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän
antoi Bussylle merkin kiivetä ylös.
Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli
Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa
puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas,
pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.
Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
-- Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? -- sanoi kreivi
palvelijalleen.
-- Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista
ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että
hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä
muuanne eikä tänne.
-- Minnepäs muuanne kuin tänne? -- mutisi Monsoreau, katse
uhkaavana. -- Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin
jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu
merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun
läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on
sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka,
josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?
-- Tulkaa tännepäin, armollinen herra.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli
muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen
raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon
helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa,
kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin.
Heidän vieressään oli ladattu pyssy.
Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa,
mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:
-- Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu
on varattu sille, joka sellaisen ampuu.
Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli
hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi
yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.
Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun
jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla.
Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin
kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin
rautarenkaisiin.
-- Armollinen herra, -- sanoi Aurilly, -- luulenpa, että tulemme
liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne
ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.
-- Mahdollista se kyllä on, -- vastasi prinssi, -- mutta ellemme saa
nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.
-- Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo
menetellä?
-- Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa
portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi,
miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät
kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti
ulos ikkunasta.
-- Entäpä Monsoreau?
-- Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen
levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan
hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena.
Sehän on vallan yksinkertaista.
-- Onpa kyllä, armollinen herra, -- vastasi Aurilly.
-- Kuuletko, mitä ne puhelevat? -- kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.
-- En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.
-- Kas tuossa on kiviröykkiö, -- virkkoi taas Aurilly. -- Se näyttää
olevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.
-- Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.
Diana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli
ikkunasta.
-- Täytyykö minun kärsiä tätä? -- mutisi hän. -- Onko minun
kestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En
voi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo
kurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston.
Ei, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun
kreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani,
hänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René...
Kun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi,
aikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi
kolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen
unohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.
-- Mistä on kysymys? -- kysyi prinssi kummastuneena.
Tulkaa tänne! -- kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään
välähtelevän tuolla vasemmalla?
-- Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.
-- Siinä on palava sytytin.
-- Ahaa! -- kuiskasi herttua. -- Kukahan siellä olisi väijyksissä?
-- Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme
hetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa
silloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn
pakenevan.
-- Olet oikeassa, -- vastasi prinssi. -- Tule!
-- Ne menevät tiehensä, -- sanoi Monsoreaun palvelija.
-- Niin menevät, -- vastasi Monsoreau. -- Tunnetko niitä?
-- Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.
-- Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin
vakuutetuksi. -- Tule mukaan!
Monsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli
tuotava esille.
Mitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman
hälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.
Samana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly
Bastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla.
Varjo katosi nopeasti.
Kantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi
pian herttuan palatsin edustalle.
Hän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri
samassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa
salama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän
hämmästyä.
-- Monsoreaun kreivi! -- huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.
-- Minä, armollinen herra, -- sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli
tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.
Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven
viereen.
-- Voi, -- huudahti herttua, -- tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä
ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.
-- Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen
tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties
senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.
-- Puhukaa, kreivi, -- änkytti Frans hämmentyneenä.
-- Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken
alotti Monsoreau:
-- Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?
-- Niinkuin näette.
-- On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii
ympäri katuja.
-- Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?
-- Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.
-- Herra Monsoreau, -- virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä,
-- onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?
-- On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on
nykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.
-- Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?
-- Saan selon siitä mitä tapahtuu.
-- Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte,
että istun?
-- Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää
palvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta
varten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä
istuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi,
etten jaksanut pysyä pystyssä.
-- Palveluksen, -- toisti herttua. -- Palveluksenko?
-- Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan
ruhtinaan puolesta.
-- Kuninkaanko?
-- Ei, Guisen herttuan.
-- Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa
hiljaa.
37.
Herttua allekirjoittaa.
-- No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan
puolesta sanomista?
-- Paljo, armollinen herra.
-- Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää
kirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.
-- Oletteko sitten ollut armeijassa?
-- En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.
-- Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.
-- Ovat, armollinen herra.
-- Enkä minä ole niitä nähnyt!
-- He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä
teidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.
-- Mitä heillä on täällä tekemistä?
-- He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut
heidän kanssaan.
-- Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain
kokouksesta?
-- Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin,
saitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani,
että heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2
päivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte
unohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet
teitä.
Frans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen
tapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se
olikin.
-- Se on totta, -- sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin
vallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.
-- Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin
ilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa
toisella tavalla.
-- Miten niin?
-- Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä
luulevat olevansa sidottuina teihin.
-- Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan
kahta kertaa narrata itseään.
-- Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?
-- Enkö sitten Louvressakaan?