Seuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja
meni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka
jo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada
tältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.
Kreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa
tallirengin.
-- Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa
hevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?
-- Ei, herra kreivi, -- vastasi tallirenki. -- Minkä johdosta teidän
armonne kysyy sitä?
-- Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.
-- Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan
ihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.
-- On kyllä, -- virkkoi Monsoreau, -- sen olen huomannut minäkin.
Onko sille sattunut ennenkin sellaista?
-- Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa,
joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.
-- Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, --
sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään,
saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen
selästä, -- sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja
kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä
ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä
paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli
varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt
minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.
-- Se tuli yksinään kotia.
-- Merkillistä se oli, -- jatkoi Monsoreau. -- Ratsastaako siis hänen
korkeutensa usein tällä hevosella?
-- Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet
hevoset saapuivat.
-- Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?
-- Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.
-- Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen,
jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?
-- Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla,
joka on tuolla.
-- Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut
mainitsemani näköisellä hevosella?
-- En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.
-- Vai niin, -- murahti Monsoreau kärsimättömästi. -- Kiitos
tiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.
Kun se oli tehty, kysyi kreivi:
-- Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?
-- Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.
-- Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?
-- Tietysti sitä haluaisin, -- vastasi mies. -- Mutta kuinka se
kävisi päinsä?
-- Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla
oli valkeat jalat ja otsassa tähti.
-- Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen
korkeutensa luona käy niin monta vierasta.
-- Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis
summa.
-- Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.
-- Hyvä on, -- sanoi kreivi. -- Tässä saat heti kymmenen écuta.
-- Paljo kiitoksia, herra kreivi!
-- Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään
hänen määräämäänsä metsästystä.
Tuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö
ilmestyi talliin.
-- Herra Bussy! -- huudahti kreivi.
-- Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!
-- Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!
-- Sairas minä todella olenkin, -- vastasi Bussy. -- Lääkäri on
määrännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään
ole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa
Rolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi
siihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.
Monsoreau kalpeni.
-- Niin -- virkahti hän, -- se on minusta varsin luonnollista, sillä
Roland on kelpo eläin.
-- Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, -- huomautti
Bussy.
-- Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä
ratsastin sillä jo eilen.
-- Anteeksi, -- jatkoi Bussy. -- Te puhuitte äsken metsästyksen
järjestämisestä.
-- Prinssi haluaa saada hirven.
-- Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?
-- Méridorista päin.
-- Hm! Vai niin! -- murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.
-- Ettekö lähde minun mukaani? -- kysyi Monsoreau.
-- Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta
tuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.
-- Ahaa! Onpa tämä kaunista! -- kuului samassa kirkas ääni huutavan
ovelta. -- Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.
-- Voi, Haudouin! -- virkahti Bussy. -- Nyt minä ihan varmasti saan
nuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.
Bussy ja lääkäri poistuivat.
-- Mikä teidän on? -- kysyi Haudouin. -- Te olette niin kalpea, että
voisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.
-- Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? -- kysyi Bussy.
-- En.
-- Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?
-- Kreivitär kieltää.
-- Mutta Monsoreau näki meidät.
-- Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.
-- Siihen ei Dianalla ole voimaa.
-- Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.
-- Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin
surullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt
mennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin
olisin voinut olla Dianalle avuksi.
-- Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut,
ja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä
samoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?
-- Olin liian levoton. En voinut kestää.
Monsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän
tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko
totutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet
aina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä
sinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen
mukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin
edellisenäkin iltana oli joutunut.
Nyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut
eikä mitään muuta hevosta näkynyt.
Monsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan
tällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat
kätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin
hyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.
Kreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät
tulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä
hänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet
kohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet
jonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään
ja saapui pian Méridorin linnan portille.
Vanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa
laskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan
asiaankuuluvan kohteliaasti.
Diaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili
jotain koruompelusta hänen vieressään.
Paroonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas
hevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui
kolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.
Miten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! -- mumisi
kreivi itsekseen. -- Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin
tässä hiljaisessa ilmapiirissä!
Muuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset
hänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:
-- Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.
-- Varsin mielelläni -- vastasi Diana.
-- Suvaitsetteko viipyä linnassamme? -- kysyi parooni.
Kiitos! Ainakin huomiseen asti.
Parooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone
järjestettäisiin kuntoon.
Monsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse
istui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois.
Hän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin
miehen hämmennyksiin.
-- Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään
rauhallisesti.
-- Mihin aikaan? -- kysyi hän äänellä, josta hänen
itsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.
-- Kello kuusi.
-- Millä suunnalla?
-- Tuolla metsän puolella.
-- Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.
-- Te se olitte, rouvani.
-- Kuinka sen tiedätte?
Monsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen
vihansa kuohahti.
-- Sanokaa minulle sen miehen nimi.
-- Minkä miehen?
-- Sen, joka käveli teidän kanssanne.
-- Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?
-- Se olitte te, sanon minä! -- huusi Monsoreau ja polki jalallaan
maata.
-- Te erehdytte, hyvä herra, -- vastasi Diana kylmästi.
-- Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?
-- Vai te itse, hyvä herra!
-- Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka
Méridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?
-- Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.
-- Rouva Saint-Luc'ko?
-- Niin, ystävättäreni Saint-Luc.
-- Entä herra Saint-Luc?
-- Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin
rakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.
-- Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä
teidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä
en tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.
-- Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?
-- Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän
huutonne.
-- Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan.
Mutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.
-- Ette, rouva, -- sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, -- te
jäätte.
-- Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että
te heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.
Saint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä
puistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu
ruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan
päästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.
Rouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle
ystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja.
Sitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi
oman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.
Monsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja
Diana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja
paroonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli
tietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä
mielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä
tottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt
hänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota
mustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai
Diana olla vaiti.
-- Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, -- tuumaili
kreivi itsekseen. -- Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle
sen, mitä haluan tietää.
Monsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin
juuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut.
Ylihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla,
joka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc
silloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin
merkitsivät:
-- Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.
24.
Saint-Luc'in suunnitelma.
Päivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä
käsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.
-- Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä,
minä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, -- puheli hän.
-- Ooh! -- intti Saint-Luc, -- onhan teillä täällä vaimonne! Mitä
minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka
erämaassa.
-- Kyllä, kyllä, -- vastasi Monsoreau ja puri huultaan. -- Mutta
kuitenkin...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.
-- Hyvä herra, -- vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan
kultaisella hammastikulla, -- te olette erittäin kohtelias, sillä
enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä
kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana
luonto.
-- Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.
-- Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? -- huomautti
Saint-Luc. -- Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin
metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan
vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun
minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että
se tulee verrattain pian tapahtumaan.
-- Mistä syystä?
-- Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me
olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen,
tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.
-- Onnellinen! Miksi niin?
-- Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.
-- Ooh! -- virkkoi Monsoreau. -- Luultavasti en minäkään tule täällä
kauvan viipymään.
-- Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.
-- En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani
epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.
-- Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?
-- Koska se ei näytä minusta varmalta.
-- Ei näytä varmalta! -- huudahti Saint Luc kummastuneena. -- Aah,
minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?
-- En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että
täällä Méridorissa käy väliin vieraita.
-- Ei käy, kautta kunniani! -- vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. --
Ei ainoatakaan sielua.
-- Todellako?
-- Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.
-- Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.
-- Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.
-- Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi
tänne hetkiseksi!
-- Ei ainoakaan.
-- Se on mahdotonta.
-- Mutta kumminkin totta.
-- Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.
-- En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä
varjoakaan.
-- Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.
-- Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken
puhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko
siellä sitten karhuja vai mitä?
-- Ooh, ei!
-- Entäpä susia?
-- Ei niitäkään.
-- Varkaitakos?
-- Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne
hyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?
-- Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi
teette minulle sellaisen kysymyksen?
-- Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on
kävelyllä?
-- Aina.
-- Melkein aina pitäisi teidän sanoa.
-- Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?
-- Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.
-- Mutta kuitenkin?
-- Nähkääs, minulle on sanottu, että... Mutta lupaattehan, ettette
suutu minuun?
-- Minä en suutu koskaan.
-- Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken
tavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi
nähty muuan mies hiiviskelemässä.
-- Mieskö?
-- Niin.
-- Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?
-- En minä nyt sitä sano.
-- Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä
suurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista
nähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni
vuoksi, vai kuinka?
-- No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies
ei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.
-- Kenenkäs tähden?
-- Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.
-- Ah! -- huokasi Saint-Luc, -- siihen minä pikemminkin olisin
tyytyväinen?
-- Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?
-- Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin
aviomiehet, ole olemassa.
-- Hm!
-- Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?
-- Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.
-- Oliko hän yksin?
-- Ei, hän oli Dianan seurassa.
-- Milloin?
-- Eilen illalla.
-- Missä?
-- Tuolla kauvempana.
Monsoreau näytti kohta paikkaa.
-- Ahaa! -- virkkoi Saint-Luc, -- Muuri on tosiaankin ylen huonossa
kunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa
vahingoitetaan.
-- Ketä te epäilette?
-- Mistä niin?
-- Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.
Saint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau
odotteli hartaasti niiden tulosta.
-- Kautta jumalan, -- virkkoi Saint-Luc viimeinkin, -- minä en tiedä
ketään muuta kuin...
-- Kuin... kenen?
-- Kuin... teidät itsenne, -- vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan
kreivin silmiin.
-- Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? -- kysyi kreivi kummastuneena.
-- En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla
lailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?
-- Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä
ystävä. Elkää pelätkö mitään... minulla on rohkeutta. Auttakaa minua
arvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.
Saint-Luc näytti miettivältä.
-- Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.
-- Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia
vakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on
vakava.
-- Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?
-- Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.
-- Useinko?
-- Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä.
Katsokaa itse!
-- Niinpä todellakin näkyy.
-- Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?
-- Ooh! -- virkahti Saint-Luc. -- Kyllä minä sitä melkein epäilin.
-- No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.
-- Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi.
Otaksuin, että se olitte ollut te.
-- Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.
-- No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari
katseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä
rakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.
-- Haa! -- huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc
kohotti päänsä ylös.
-- Päähäni pälkähtää jotakin, -- sanoi Saint-Luc, -- Olisikohan se...
-- Sanokaa, mitä ajattelette!
-- Olisikohan se Anjoun herttua?
-- Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, -- jatkoi Monsoreau. --
Mutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.
-- Mutta herttua on ylen ovela.
-- On kyllä, mutta hän se ei ole.
-- Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja
kuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.
-- Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää...
-- Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.
-- Jokohan nyt osutte oikeaan?
-- Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua
ettekä te, niin olen se tietenkin minä.
-- Tekö?
-- Niin, miksikäs en?
-- Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus
oleksia täällä niinkuin haluttaa?
-- Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, -- vastasi Saint-Luc.
-- Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?
-- Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.
-- Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? -- jatkoi kreivi ja
alkoi tulla kärsimättömäksi.
-- Sitä en voi kieltääkään.
-- Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa,
-- huusi kreivi kalveten, -- ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin
ajan.
-- Te erehdytte, hyvä herra, -- selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa
ja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta
luonnostaan huolimatta, -- te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo
kahdenkymmenen minuutin ajan.
-- Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.
-- Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla
kiusottavilla kysymyksillänne?
-- Aah, nyt minä näenkin selvästi!
-- Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te
sitten näette? Sanokaa!
-- Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen,
konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.
-- Mitä nyt! -- sanoi Saint-Luc. -- Se on minun ystäväni.
-- Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.
-- Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa
itseänne?
-- Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! --
huudahti kreivi hurjistuneena.
-- Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka
yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne!
Hyi sentään!
-- Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani!
-- ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot
vääristyneinä.
-- Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.
Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.
Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.
-- Ah! -- virkahti Saint-Luc. -- Painakaa mieleenne, että te
itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne
todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.
-- Niin oletkin, raukka! -- huusi Monsoreau. -- Niin,
sänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!
-- Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen
takana olemme puolueettomalla alueella.
-- Mitä minä siitä välitän?
-- Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa
kodissanne.
-- Hyvä on! -- sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.
-- Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa
näyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää
loukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.
Saint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.
-- No niin, alahan joutua! -- huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.
-- Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, -- murahti
itsekseen Saint-Luc. -- Onpa tämä hieman omituista huvittelua!
25.
Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut
kuninkaalta.
Monsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa
asennossa.
-- Oletko siellä? -- kirkui kreivi.
-- Vai niin, -- virkahti Saint-Luc. -- Te olette valinnut pahimman
paikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä
häiriytykö.
Monsoreau teki nyt puolikäännöksen.
-- No, olkoon menneeksi, -- jatkoi Saint-Luc. -- Tällä tavoin voin
nähdä, mitä teen.
-- Minua ei tarvitse säästää, -- sanoi Monsoreau, -- sillä minä aion
käydä päälle, täydellä todella.
-- Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?
-- Ettäkö väkisin!... Tietysti... Sitä juuri aionkin.
-- Ihminen päättää, jumala säätää, -- vastasi Saint-Luc ja veti
miekkansa hänkin.
-- Sinä sanot...
-- Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.
-- No, entä sitten?
-- Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.
Näin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.
Monsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi
vastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta
Saint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.
-- Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, -- sanoi hän,
vastustajansa hyökkäyksiä torjuen, -- käyttelette miekkaa hyvin
taitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta
teidän viime iskustanne kaatunut.
Monsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.
-- Teitä kaiketi kummastuttaa, -- jatkoi Saint-Luc, -- kohdatessanne
näinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että
kuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on
antanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun
muassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille.
Sanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin
saatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle
neuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi
kunniaksi.
-- Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, -- sanoi Monsoreau
katkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut
muurinkin lävistää.
-- Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin
halutaan, -- vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen
siten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau
seisomaan päin aurinkoa.
-- Kas niin, -- jatkoi Saint-Luc. -- Nyt te seisotte juuri minun
tarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan
sille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta,
että minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin
tyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä
mahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on
yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei
Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta
hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi
iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä
sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella
iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.
-- No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, -- lausui
Saint-Luc. -- Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te
kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.
Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän
vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä
sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja
katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka
vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi
piirteiksi.
-- Ooh, te olette surmannut minut! -- sammalsi kreivi.
-- Niin koetin tehdä, -- vastasi Saint-Luc. -- Mutta kun nyt näen
teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani
siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on
totta, mutta te olitte urhoollinen.
Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:
Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä,
aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että
haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa,
niin minä hankin sitä teille.
Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja
kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.
-- Mies parka! -- huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. -- Voi ystävyyttä!
Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!
Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui
surkeasti valittaen takaisin.
-- No niin, nyt hän on kuollut, -- sanoi Saint-Luc. -- Häntä ei enää
maksa ajatella... Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä
joka tapauksessa surmannut ihmisen!
Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.
-- Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, -- virkkoi hän, --
mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.
-- Vallan kernaasti, -- vastasi Diana. -- Minä menen siksi aikaa
isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi
miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.
Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.
-- Mistä on kysymys? -- kysyi Jeanne hilpeästi. -- Sinä näytät niin
synkältä, rakkaani.
-- Sen kyllä itsekin uskon.
-- Mitä sitten on tapahtunut?
-- Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.
-- Kuollut! -- huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.
-- Niin ovat asiat.
-- Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki...
-- Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt
liian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.
-- Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, -- jatkoi Jeanne ja
tarttui miehensä käsiin.
-- Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän
kuoli.
-- Missä se sitten tapahtui?
-- Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy
tavallisesti sitoi kiinni hevosensa.
-- Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!
-- Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?
-- Voi sinua onnetonta!
-- Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi
minua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.
-- Kauheata! Kauheata! Mies parka!
-- Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän
kuluttua kutsutaan "pyhäksi Monsoreauksi".
-- Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! -- huudahti Jeanne.
-- Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin
tänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.
-- Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?
-- No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään,
mutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En
ole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on
matkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi
tulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.
-- Mutta mihin me matkustamme?
-- Parisiin.
-- Parisiinko? No, mutta entä kuningas?
-- Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun
me toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos
syttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva
hänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja
Bussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.
Saint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä
seuraavat rivit!
'Paras ystävä!
Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on
Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella
pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista
hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun
kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin
onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.
Uskollinen ystäväsi _Saint-Luc_.
J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman
uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden
tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä
matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.
Kymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään
tätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva
Saint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin
neuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun
ilmoittaisi isälleen.
Kun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.
-- Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, -- virkkoi
Saint-Luc vaimolleen. -- Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset
ovat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.
Monsoreaun kreivitär.
26.
Pienet syyt, suuret seuraukset.
Samaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä,
saapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen
vastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella
Angersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä
pienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä
mennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan
ilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun
prinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan,
että hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.
Bussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen
viereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen
silmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään
katseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.
Helposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä
maksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau
olisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten
saisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen
valtiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan
kohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.
Siitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin
elein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi
Bussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan
koskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.
Katarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin
vain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli
melkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli
hänelle avuksi.
Juuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan,
tunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti
kärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.
Bussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten
hän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.
-- Mistä on kysymys, Remy? -- kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. --
Miksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?
-- Kirje Méridorista, -- kuiskasi Remy.
-- Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?
-- Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille
itsellenne.
Remy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan
sisälle.
-- Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.
Samassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.
-- Kreivitärkö antoi teille kirjeen? -- jatkoi Bussy.
-- Ei, vaan kreivi.
-- Mikä kreivi? -- kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.
-- Kreivi Saint-Luc.
-- Ahaa!
Bussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan "kreivi" oli hän
luullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.
Kreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä
mielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen,
ellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai
pääpiru itse.
Bussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin.
Sillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti
purppuranpunaiseksi.
Kirjeentuoja poistui.
-- Katsohan, -- virkkoi Bussy, -- mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.
Hän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.
-- Hyvä on! -- sanoi hän. -- Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on
itse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku
sivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!
-- Tämähän on ihan uskomatonta!
-- Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään
vaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.
-- Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy!
Mitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka
alati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme
pettyneet.
-- Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! "Hän on kaatunut muutamalle
valmumättäälle", -- siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin
ankarasti, että siitä kuoli.
-- Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en
sitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän
voi olla kätkössä.
-- Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, -- vastasi Haudouin. --
Siellä unohtaa varsin hyvin.
-- Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin
kadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina,
jos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.
-- Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä
Anjoussa.
-- Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa
hukkaan kulutettu!
-- Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja
kiiruhdatte Méridoriin.
-- Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne.
Sitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei
sopimatonta.
-- Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?
-- Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun
saapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta
sitten sisälle linnaan?
-- Mitä pitää minun sanoa hänelle?
-- Että minä olen puolihullu ilosta.
Bussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen
käytävään.
Hänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa
taivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin
Parisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen
anteeksiannon.
-- Henkivartiostosi saat itse valita, -- kuuli Bussy piilopaikkaansa
palattuaan Katarinan sanovan. -- Sen vartiostosi päälliköksi saat
itse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.
-- Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja
vilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän.
Mutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen
nyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.
-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli hän. -- Halusiko Bussy sotaa vain
päästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?
-- Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? -- kysyi hän ääneen, ikäänkuin
itseltään.
-- Pitää, pitää! -- vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.
-- Onko minun siis, -- jatkoi herttua, -- lähdettävä Anjousta ja
palattava Parisiin?
-- On, on! -- vastasi Bussy entiseen tapaan.
-- Tietysti on rakas lapseni! -- virkkoi Katarina. -- Onko sitten
niin vaikeata palata Parisiin?
-- Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua.
-- Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt
neuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.
-- No? -- kysyi Katarina tuskallisena. -- Millaisen vastauksen annat?
-- Minä mietin asiata, äiti, -- vastasi herttua, sillä hän toivoi
saavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. -- Ja huomenna...
-- Hän taipuu, -- ajatteli Katarina. -- Nyt olen voittanut taistelun.
-- Kun asiata tarkoin punnitaan, -- tuumi herttua itsekseen, -- niin
ehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.
Toisiaan syleiltyään he erkanivat.
27.
Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.
Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän
oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi
korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan
nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen
hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan
kukkien välissä.
-- Mitä! -- ajatteli hän. -- Olisikohan Saint-Luc lävistänyt
Monsoreaun juuri tässä?
Hän tähysteli ympärilleen.
Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi
hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.
-- Ah! Siinähän Monsoreau onkin! -- tuumaili hän. Hän laskeutui
satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.
-- Onpa tämä kummallista, -- puheli hän itsekseen. -- Tuossa makaa
hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla
kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut
sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse
laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi
hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut
silmät auki.
Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet
silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen
kasvoille.
Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän
oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä
raaputtaen:
-- Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että
hän ei ole kuollut.
-- Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen
polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai
oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan
lähelle kuolleen kasvoja.
-- Olen jostakin lukenut, -- ajatteli hän, -- että kuoleman jälkeen
tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian,
aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen
häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin
meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta
onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen
seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän
miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän
varmasti kuollut.
Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin
käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.
-- Hän ei ole kuollut! -- mutisi Remy. -- Niin, siinä sinä nyt
kauniisti ollaan!
-- Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.
-- Hän elää, -- ajatteli hän, -- se on totta, mutta jos minä hänet
viimeistään, niin on hän kuollut.
Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan
katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.
-- Hyi sentään! -- mutisi Remy itsekseen. -- Hyi, miten kurja ajatus!
Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä
tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa
surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi
sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.
-- Auttakaa! -- murahteli Monsoreau. -- Auttakaa, minä kuolen!
-- Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, -- mietti Remy. --
Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.
Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän
velvollisuuteni lääkärinä.
-- Auttakaa! -- toisti haavoittunut.
-- Apua kyllä saatte, -- vastasi Remy.
-- Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!
-- Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.
-- Haudouin! -- sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. -- Mikä
sattuma...?
Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.
Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.
Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut
mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista
asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.
-- Mitä varten olette tullut tänne? -- kysyi Monsoreau vielä kerran,
sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.
-- No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in
ja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona
tapaatte kuolleen ihmisen.
-- Kuolleen! -- huudahti Monsoreau.
-- Niin hän otaksui, -- virkkoi Remy. -- Ei häneen pidä silti
vihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.
-- Sanokaahan nyt minulle... te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö
sanoa minulle totuutta... sanokaa minulle: olenko kuolettavasti
haavoitettu?
-- Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.
Kuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän
yksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy
haavoitetun rinnan.
Miekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja
seitsemännen kylkiluun väliin.
-- Hm! -- murahti Remy. -- Tuntuuko siinä kovaa kipua?
-- Ei rinnassa, vaan selässä.
-- Mihin kohtaan selkäänne koskee?
-- Lapaluun alle.
-- Miekan kärki on kai sattunut luuhun, -- sanoi Remy. -- Siitä
johtuu kipu.
Hän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa
kovinta tuskaa.
-- Ei, -- virkkoi hän, -- minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole
sattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja
ulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin
hupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on
isketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.
Nyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän
pyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten
potilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.
-- Saadaanpa nähdä, -- virkkoi hän. -- Jos vuotaa verta, niin
saattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi
jääkkään. Mutta ellei sitä vuoda... Ai ai! Vuotaapas totisesti!
Antakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on
tehtävä velvollisuutensa.
Kun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta,
hengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.
-- Haa! -- sammalsi hän. -- Luulin jo, että kaikki oli lopussa!
-- Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista...
-- Ettäkö minä jäisin eloon?
-- Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko
itseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti,
samoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle
ja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää
veren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo
asettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on
kaikki nurinpäin.
-- Mitä, nurinko?
-- Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat
asiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras
kreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun
parantamaan teidät.
-- Kuinka, pelkäättekö?
-- Pelkään.
-- Te siis otaksutte, että minä ehkä...
-- Sen pahempi!
-- Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.
-- Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?
Saatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.
-- Joko te nyt minut hylkäätte? -- sammalsi kreivi.
-- Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on
vahingollista... Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä
huutamaan.
-- Minä en teitä ymmärrä.
-- Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen
nyt linnaan hankkimaan teille apua.
-- Miten minun on oltava sill'aikaa?
-- Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja
koettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle.
Mikä paikka on tässä lähinnä?
-- Méridorin linna.
-- Mistä sinne tie menee? -- kysyi Remy, ollen olevinaan täysin
tietämätön.
-- Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin
viertä, niin joudutte linnan portille.
-- Hyvä, minä riennän sinne.
-- Kiitos, jalomielinen mies! -- kuiskasi Monsoreau.
-- Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, --
jupisi Remy, -- niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.
Hän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua
hän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin
etsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut
väärän paikan.
Remy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän
oli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau
ei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo
ajatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa
enkelimäisen puhtauden.
-- Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! -- mutisi Diana, kun Remy
oli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla
sanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.
28.
Herttuan surunvalitusvierailu.
Heti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli
päättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen
selville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.
Bussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin
hymyillen vastaan.
-- Mitä! -- sanoi hän. -- Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun
luokseni?
-- Niin, -- virkahti herttua. -- Tulen pyytämään sinulta selitystä.
Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini
houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta
taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut
väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja
sanot: riisukaa haarniska yltänne.
-- Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en
tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut.
Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne
kunniaa ja onnea...
-- Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?
-- No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne,
eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin
uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.
Herttua tarkasteli Bussya.
-- Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, -- jatkoi Bussy, --
mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne
ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä
eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he
erehtyvät.
Herttua virnisti suutaan.
-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Bussy edelleen, -- punnitkaa tarkoin asiaa.
Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko
liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä
sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?
-- Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin
minua vastaan.
-- Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette
oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa
itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En
toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän
minäkin, jos te kerran ylenette.
-- Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? -- vastasi herttua
ankarasti. -- Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt
kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.
-- No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla
kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.
-- Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?
-- Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne
jokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä.
Pyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa
Anjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne,
niin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä
tavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä
päästä... Herra ties miten pitkälle!
-- Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet
minut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.
-- Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö
tekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille
tarjoo?
-- Hän on tarjonnut minulle paljo.
-- Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän
kaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen
komppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous
vastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot
luutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän
muodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan
rohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun
kuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.
-- Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa,
Bussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin
tarkkaavaisesti lueskelit?
-- Se oli muuan kirje, joka... joka huvittanee teitä vieläkin enemmän
kuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille
heti!
-- Onko se siis jokin tärkeä uutinen?
-- Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on
kuollut.
-- Mitä sanot? -- huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti
jaksanut salata iloansa. -- Monsoreauko kuollut?
-- Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?
-- Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.
-- Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.
-- Onko hänet sitten surmattu?
-- Siltä näyttää.
-- Kuka sen on tehnyt?
-- Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.
-- Ah! Se kunnon Saint-Luc!
-- Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän
ystäviinne.
-- Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme,
tulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.
-- Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni
teidät noin hyvätuulisena.
-- Ja oletko varma siitä, että asia on totta?
-- Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje
Saint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta.
Ja koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn
ottamaan tarkemman selon asioista.
-- Kuollut! Monsoreau kuollut! -- huudahti herttua. -- Kuollut!
_Yksin!_
Tuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.
-- Hän ei ole kuollut yksin, -- vastasi Bussy, -- sillä Saint-Luc on
hänet surmannut.
-- Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, -- sanoi herttua.
-- Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön
toimeksi surmata hänet?
-- En, kautta kunniani! Entä sinä?
-- Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni
sellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko
tarvittaessa sellaisista suoriutua.
-- Haa! Monsoreau, Monsoreau! -- huudahti prinssi pirullisesti
hymyillen.
-- Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli
jotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.
-- Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.
-- Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, -- virkkoi Bussy,
kalveten vasten tahtoaan. -- Eikö näet ollut hänen ansionsa, että
minä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?
-- Vieläkö sitä muistelet?
-- En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka
palvelija, ystävä ja orja hän oli...
-- No niin, no niin, -- murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun,
joka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. -- Käske satuloimaan
hevoset, Bussy.
-- Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?
-- Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan
luona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä
tiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt
en sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se
johtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.
-- Kautta kunniani, -- sanoi Bussy itsekseen, -- kun nyt Monsoreau
on kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa
herttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan.
Jos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi
rakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme,
kun sellainen kerran on tarjolla.
Neljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue
mukanaan, matkalla Méridoriin.
Tuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan
portinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.
-- Anjoun herttua, -- huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti
torveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki
palvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi
kynnykselle linnan avain kädessään.
-- Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, --
oudoksui herttua. -- Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien
kasvot näyttävät.
Muuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.
-- Kas, siinähän kaunis Diana onkin! -- huudahti prinssi. -- Katso,
Bussy, katso!
-- Kyllä minä näen, -- vastasi Bussy. -- Mutta, -- lisäsi hän hiljaa,
-- en täällä näekään Remytä.
Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin
paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja
mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta
sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.
-- Ah, mitä tämä merkitsee! -- huudahti herttua Bussyyn päin
kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin
nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.
-- Eläköön Anjoun herttua! -- huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin
vaivaloisesti, kättään.
-- Hiljaa, hiljaa! -- lausui muuan ääni hänen takanaan. -- Te
saatatte verenne liikkeeseen.
Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena
käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.
Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen
ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi
hymyilyksi.
-- Voi, paras kreivi! -- huudahti hän. -- Mikä iloinen yllätys!
Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?
-- Tulkaa tänne, herrani, -- sanoi haavoitettu, -- tulkaa, että saan
suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt
kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella
teidän korkeuttanne.
Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien
kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen
sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja
jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.
-- Kreivi Bussy, -- virkkoi Monsoreau. -- Seurattuanne hänen
korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä
onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.
-- Mitä! Minuako? -- sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.
-- Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on
sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! -- jatkoi hän,
osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti
ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. -- Tätä miestä
saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.
Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa,
puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta
ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.
Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen.
Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain
kädenliikkeellä, joka merkitsi:
-- Voi, se ei ole minun syyni!
-- Muuten, -- jatkoi kreivi, -- olen kuullut, että Remy on kerran
tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän
välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni,
kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän
kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.
Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui
Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.
Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle
ja virkkoi:
-- Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne,
jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan
ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on
välttämätöntä haavoittuneelle.
-- Armollinen herra, -- vastasi kreivi, -- ei koskaan voida sanoa,
että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse
ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja
kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.
Olisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen
ajatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.
-- Menkää hänen luokseen, -- kuiskasi Remy Bussyn korvaan.
Bussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui
Dianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.
-- Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, -- virkkoi Diana puoliääneen.
-- Voi! -- mutisi Bussy. -- Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?
29.
Mitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista
ovista.
Bussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily
soi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.
-- Voi! -- huokasi hän Dianalle. -- Minä olen totisesti surkuteltavin
ihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä
palaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen
suostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.
-- Äh, Ludvig, -- vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä
puristaen, -- kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia?
Niin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden
muistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?
-- Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne
liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin
surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi
käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan
penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani,
Diana.
Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava
tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.
-- No niin, -- virkkoi hän äkisti. -- Te matkustatte Parisiin, mutta
minä matkustan myös.
-- Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?
-- Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei,
uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.
-- Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!
-- Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.
Monsoreau rypisti heti otsaansa.
-- Kerrotaan, -- virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, -- että teidän
korkeutenne rakastaa kukkia. -- Tulkaa, niin minä näytän teille koko
Anjoun kauneimmat kukat.
Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.
-- Minne viet hänen korkeutensa? -- kysäsi Monsoreau levottomasti.
-- Kasvihuoneeseen.
-- Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, -- käski Monsoreau.
-- Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, --
ajatteli Remy. -- Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.
-- Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän
sitten muusta huolen, -- kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.
Bussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään
pensaston taa.
-- Armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- olkaa joka tapauksessa
varovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on
sopimus tekeillä.
-- Mistä syystä?
-- Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja
saada hänet ystäväkseen.
-- Olet oikeassa, -- vastasi herttua. -- Epäiletkö siis Monsoreauta?
-- Epäilen, kautta jumalan!
-- Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän
vuoksi tekeytyi kuolleeksi.
-- Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin
Remyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli
kuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen
ruumiiseen.
Oli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä
ystävällisemmin.
Prinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut
perässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta
sisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli
liian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni
sisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.
Nyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi
tälle rauhallisesti:
-- Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli
sovi siitä sisälle.
-- Armollinen herra, armollinen herra! -- huusi Monsoreau prinssille.
-- Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista
lemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!
Mutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä
omassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon
viheriään labyrinttiin.
Bussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä
huolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei
jaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa,
hän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli
vietävä takaisin huoneeseensa.
-- Sanokaapa minulle nyt, -- kysyi Remy Bussyltä, -- mitä minun nyt
on tekeminen?
-- Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet
alottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.
Sitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti
herttuasta ja riensi linnaan.
-- Onnistuimmekohan? -- kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.
-- Niin luulen, -- vastasi Diana. -- Mutta elkää missään tapauksessa
matkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.
Herttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa
ollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset
prinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.
Sillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi
kreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta
sellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni.
Kreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen
hän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.
-- No, se oli hyvä, -- virkkoi Monsoreau. -- Me matkustamme jo tänä
iltana Parisiin.
Remy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut
häntä kuulevinaankaan.
-- Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette
haavoittunut? -- kysyi Diana rauhallisesti.
-- Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin.
Vaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.
-- Tehdään niinkuin haluatte.
-- Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.
-- Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette
tehnyt näin äkillisen päätöksen?
-- Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia
prinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin
suuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.
Diana vain painoi päänsä alas.
-- Mutta, rouva kreivitär... väitti Remy.
-- Kreivi tahtoo niin, -- vastasi Diana, -- ja minun velvollisuuteni
on totella.
Remy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen
pitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta
ajatteli itsekseen:
-- Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.
Sill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.