-- Kannustakaa!

He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.

-- Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, -- ajatteli prinssi, -- ja

toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.

-- Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! -- mutisi prinssi

oikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut

isoon, ruskeaan viittaansa.

-- Kannustakaa! -- vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin

että ratsastajat lensivät kuin yön varjot.

Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä

siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet

liikenteen helpottamiseksi.

Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen

oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti

tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin,

kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla

ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana

ollut sanonut sanaakaan.

Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt

kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut

hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin

johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin

hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen

huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin,

ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun

valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa

olevaa ratsumiestä.

-- Aah! -- huusi prinssi. -- Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?

-- Ventre-saint-Gris! -- vastasi puhuteltu. -- Se merkitsee sitä,

että me olemme pelastetut.

-- Tekö, Henrik? -- huudahti Anjoun herttua hämillään. -- Tekö olette

pelastajani?

-- No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?

Sitten hän huusi:

-- Agrippa, missä olet?

-- Täällä, -- vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka

ei vielä ollut sanonut sanaakaan. -- Mutta miksi te noin rääkkäätte

hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!

-- Kas niin, -- virkkoi Henrik, Navarran kuningas, -- älkää nyt

rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla

nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme

tarvitsekaan.

-- Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? -- kysyi Frans levottomana.

-- Mihin haluatte, -- vastasi Henrik, -- kun se vaan tapahtuu

joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on

enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen

kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä

juolahtaa ottaa meidät kiinni.

-- Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? -- kysyi Frans.

-- Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.

-- No niin, Angersiin sitten!

-- Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.

-- Mutta entä te, serkkuni?

-- Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan

Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on

minuun suutuksissaan.

-- Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.

-- Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa

siitä, tulisiko liiga minut musertamaan.

-- Huomannette, että se ei ole vaarallinen.

-- Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan

päälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun

vihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä

saatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi

Vangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt

tehnyt.

-- Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! -- ajatteli Frans. -- Olisippa

väärin pettää hänet.

-- Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, -- virkkoi bearnilainen hymyillen.

-- Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne

pelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa

itseänne!

Samassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja

Frans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän

perässään.

15.

Ystävättäret.

Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa

suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan

saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.

Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa

edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen

laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei

nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin

kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen

jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.

Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:

-- Elä pelkää mitään, Diana.

-- Mitäpä minä pelkäisin? -- kysyi hän ajatuksissaan.

-- Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.

-- Olen... olen! -- sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat

Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä

vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.

Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan,

ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne

vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.

-- Kerroppa, -- virkkoi Jeanne, -- kerro minulle kaikki, mitä sinulle

haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille

kuollut... Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.

-- Mitä sanoin sinulle äsken?

-- Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen... Mutta mistä sitten

johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet

silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä... voi, Diana, sinulla on

ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!

-- Ei ole, ei ole mitään.

-- Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?

Diana hätkähti.

-- Herra Monsoreaun puolisona! -- toisti hän. -- Mistä syystä

mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän

rauhassamme?

-- Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä

ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään

en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.

Diana pudisti surullisena päätään.

-- Olet sanonut minulle, -- jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa

Dianan kaulaan, -- sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti

sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.

Diana sävähti tulipunaiseksi.

-- Kreivi Bussy on miellyttävä mies, -- jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton

ja uljas ja rohkea on".

Diana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen

alkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten

sävelet:

"Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,

ei petä hän, vaikkapa horjuis maa".

-- Voi, puhu, puhu! -- virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä

otsalle.

-- Jo riittävät nämä hullutukset! -- huudahti äkisti Diana. -- Kreivi

Bussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.

-- Se on paljo mahdollista, -- vastasi Jeanne. -- Mutta minä olisin

taipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.

-- Elä sano niin!

-- Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken

vaitioltuaan:

-- Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele... ja siinä

hän tekee oikein... Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!...

mutisi hän.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- En mitään, en mitään.

-- Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko,

sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.

-- Niin ainakin kuvittelin... Näin vaaroja, syviä kuin kuilut,

edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain

kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä.

Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!

-- Sinä puhut arvoituksilla.

-- Ei, ei se ole niinkään! -- huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä

seisomaan. -- Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan

hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin... isäni

tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin... _hän, hänkin_

tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla

tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin

Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos

tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin

rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään

ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää,

jos minä rakastaisin...

-- Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme...

-- Sanon sinulle, että _me_ olemme olleet _pelkureita_.

-- Me?... Voi, Diana, kenestä sinä puhut?

-- Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin... isäni on

nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa.

Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan... mutta,

huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt _hänen_ minua

rakastavan.

-- Sinä petät itsesi! -- huudahti Jeanne. -- Jos sinä tosiaankin

niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein

tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan

päinvastoin, lörpöttelijä! -- lisäsi hän, syleillen ystäväänsä

hellästi.

-- Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä,

jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään

kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista,

sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja

karkotuksensa.

-- Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva

veitikkamaisesti.

-- Mutta minä... ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs... minä,

jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka

olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti

avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole

minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen

käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen

hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita

kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä,

joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen,

että hän vaikkapa itse kirkosta... sillä hänen hevosensa oli oven

ulkopuolella... olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa

sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun

vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin

olisin sen tehnyt... No niin! Minä menin pois... mutta hän ei

ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään.

Varro, varro, ja kuuntele!... Voi, sinä et tiedä, miten minä

kärsin... hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin.

Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi... voi, minä punastun sitä

puhuessani... hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni.

Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat

kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä

luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei

ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin

olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun

matkustamisen arvoinen... kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo

kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän

arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan

tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko

unohdettu, halveksittu, Jeanne?

Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko

kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta

puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja

villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan

jalkoihin. Tämä päästi huudon.

Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut

miehen.

-- Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, -- mutisi Bussy ja suuteli

arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.

Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon

odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna

kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä

välinpitämättömyydestä.

16.

Rakastavaiset.

-- Oi! -- kuiskasi Diana ja katsoi ylös. -- Kylläpä te, kreivi, meitä

kauheasti hämmästytitte!

Hän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä

luo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia

askeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä,

tullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa,

vaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.

-- Mitä, rouva kreivitär! -- huudahti Bussy. -- Näinkö te otatte

minut vastaan?

-- Ei suinkaan, -- virkkoi Diana, -- sillä teittehän todellakin,

kreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi... Mutta...

-- Voi, ei mitään, "mutta"! -- huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.

-- Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.

-- Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan

olen halunnut päästä.

-- Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin.

Se ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja

se on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun

kunniastani.

-- Kuinka niin?

-- Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt...

-- Kuka sitä olisi huomannut?

-- Ehkä joku metsästäjistämme...

-- Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua

niin, ettei minua nähdä.

-- Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! -- huudahti Jeanne. --

Sepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!

-- Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut

teitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja

te toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin

kautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän

Bussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että

olisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän,

ettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli

tyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä

seurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä

mihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi

matkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani

pelkästä kiukusta.

-- Ritari parka! -- huomautti Jeanne. -- Niinpä näyttekin matkalla

laihtuneen.

-- Te saavuitte lopultakin Angersiin, -- jatkoi Bussy. -- Minä olin

vuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa

teidän ohikulkuanne.

-- Hyvä jumala! -- huudahti Diana, -- ettekö siis asu Angersissa edes

oikealla nimellänne?

-- En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain

minun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.

-- Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta

tunnetuksi! -- huudahti taas Jeanne. -- Sitäpä ei koskaan hovissa

uskottaisi.

-- Harhailtuani sitten kauvan metsässä, -- jatkoi Bussy, -- löysin

lopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä

syystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne

korkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla

sain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan.

Teillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen

samaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko

oli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi

olitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin

käynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä

tehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.

-- Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä

Dianaa, -- selitti Jeanne. -- Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan

ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt,

rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä,

herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva

Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein

yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset

koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.

-- Ei, -- sanoi hän, -- sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet,

mutta minä en.

-- Vai niin! -- virkahti Jeanne. -- Näyttää siis siltä, etten minä

ymmärtäisi, mikä on soveliasta.

-- Ei, -- jatkoi Bussy mietteissään, -- ei, minä en voi mennä

linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa

millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen

häntä vartioimaan.

-- Ahaa! -- murahti Jeanne. -- Se on siis läksyksi minulle. Kiitos

kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.

-- Hullujenko? -- toisti Diana.

Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.

Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja

riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan

käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken.

Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien

vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui

siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.

-- Olenko tehnyt oikein, kreivitär? -- kysyi Bussy. -- Hyväksyttekö

nyt minun menettelytapani?

-- En tahdo teeskennellä, -- vastasi Diana. -- Te sitäpaitsi tunnette

sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta

siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni,

olin mieletön, olin rikollinen.

-- Mitä te puhutte, Diana?

-- Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen

tekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en

voi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä

seuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin

ne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka,

vaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.

Bussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä

ääni kuitenkin melkolailla lievensi.

-- Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.

-- Puhukaa toki.

-- No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta

hampaittenne.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken

kuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.

Diana hätkähti.

-- Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se

ei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille

erään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta

oletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on

yhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon

inhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun

teidät hänestä vapauttaa.

Diana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.

-- Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, -- jatkoi; nuori

mies. -- Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani

kaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua

enää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin

ainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa

jonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja

sanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta

inhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua

elossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.

Nuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.

-- Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.

-- Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni.

Minä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia

tavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua,

elkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta

rakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen

tavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne

juureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon

vuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä,

lemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän

puolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille.

Jos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea,

niin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä

tekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni

niin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä

milloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää

koskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän

puolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin

haluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin,

senvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun

uhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne

tarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka

teitä rakastavat.

Diana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen

koko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa

mukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta,

niin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.

-- No niin, -- virkkoi Diana, -- minä kiitän siitä epäoikeutetusta

syytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin

hienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille

rakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua

kuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi

minkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi,

jolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi

Monsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään

ehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis

tänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä

kumpaakin.

Näin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi

hänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.

Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin

salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.

Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja

Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:

-- Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän

on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään.

Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi,

vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on

ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä

hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt,

Diana.

Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet

mukanaan.

Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain

poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:

-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?

-- Me tapaamme huomenna, -- vastasi Diana. -- Sehän on sovittu?

-- Ainoastaanko huomenna?

-- Huomenna ja alati.

Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti

Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset,

poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän

raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.

Diana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään

menemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.

-- Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? -- kysyi Jeanne, kun

Bussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.

-- Niinpä todellakin! -- vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi

ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.

-- Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa

metsästämään.

-- Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?

-- Tiedäppäs, hyvä ystävä, -- vastasi Jeanne, -- että ovat ne

minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en

anna yhtään perään.

-- Voi, Jeanne! -- huudahti Diana kalveten.

-- Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?

-- Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua -- jatkoi Jeanne

entiseen tyyneen tapaan. -- Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.

-- Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä

murratkin sydämeni, -- sanoi Diana kyyneleet silmissä. -- Sinähän

sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?

-- Katsos, -- kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, -- en voi

sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja,

häiritsemättä kohtaamasta toisianne.

Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen

hymyileviä kasvojaan.

Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.

-- Meitä kutsutaan, -- virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy

kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä

olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset

vaatteet yllään.

17.

Bussy luovuttaa hevosensa.

Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.

Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin

lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi

vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi

hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti

ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä

ehtisi kohtauspaikalle.

Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän

nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä

eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa

siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään

oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään.

Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin

Bussy hyppäsi muurin yli.

Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi

hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi

syleilyksi.

Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta

suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta

nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista

rintaansa vasten ja virkkoi:

-- Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään.

Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa

minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen

loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen

saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun

kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.

-- Ja minä, -- vastasi Diana, -- minä, joka kerran ilman kaipausta

jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi

kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi

itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc

on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi

saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.

-- Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin

olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun

sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne...

Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä...

-- Mitä se hyödyttäisi? -- kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi

pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.

-- Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko

maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös

saamaan tietoonsa...

-- Voi, mitä varten?

-- Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?

-- En, se on totta.

-- Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen

saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen

kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä

tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.

-- Olet oikeassa... Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että

hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua

Monsoreaun edessä.

-- Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä... ja jos taivas

jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen,

että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.

-- Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.

-- En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii

meidän iloamme.

Rakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien

suudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä

linnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy

riensi kiiruusti pois.

Juuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit

aiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan

rivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten

töminää.

Se joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea.

Bussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi,

rientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata

ratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset

ratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat

Bussyn kintereillä.

Ratsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen

ratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta

löi suitsiremmeillään.

-- Tässähän onkin kaupunki, -- virkkoi toinen gascognelaisella

murteella. -- Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista,

rohkeutta ja kestävyyttä!

-- Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin,

-- vastasi etumainen ratsastaja. -- Uhraisin kuitenkin vaikka sata

hevosta päästäkseni kaupunkiin.

-- Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, -- ajatteli Bussy. -- Mutta kas

vaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.

Ratsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.

-- Varokaa itseänne, herra! -- huusi kreivi. -- Hypätkää alas

satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.

Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan,

ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi,

silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.

-- Hyvä herra, -- huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, -- saanko

ostaa teidän hevosenne?

-- Hyvä jumala! -- pääsi Bussyltä.

-- Kuulitteko, mitä kysyin? -- toisti vieras. -- Minulla on kiire.

-- Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, -- vastasi Bussy

omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun

herttuan.

Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.

-- Rauhoittukaa! -- huusi herttua tuolle epäluuloiselle

puolustajalleen. -- Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta

totisesti että hän on Bussy.

-- Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät

ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?

-- Vai on se herra Bussy, -- virkkoi d'Aubigné. -- Siinä tapauksessa,

armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse... Sallikaa minun

niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut

lähettänyt on.

-- Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät

kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, -- sanoi

prinssi.

-- Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin

päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.

-- Minä olen kuin puusta pudonnut, -- sammalsi Bussy.

-- Etkö siis tätä tiennyt? -- kysyi prinssi epäluuloisella

äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. -- Koska kerran olit täällä,

niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?

-- Tuhannen sarvipäätä! -- tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan,

mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen

Anjoussa oleskelunsa johdosta. -- On parasta olla varovainen eikä

paljastaa itseään.

-- Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä,

armollinen herra, -- sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä

kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.

Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli

kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.

-- Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! -- lausui d'Aubigné,

kääntäen hevosensa ympäri. -- Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!

D'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa

selän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli

Bussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain

ollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian

pääsivät he Angersiin.

-- Mitä nyt tehdään, armollinen herra? -- kysyi Bussy.

-- Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä

näkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on

tultava koolle.

-- Ei mikään ole sen helpompaa, -- selitti Bussy, ollen olevinaan

myöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian

hämmästynyt ollakseen puolueeton.

-- Puhaltakaa torviin! -- huusi hän vastaantuleville kaupungin

torvensoittajille.

Mutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä

huomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.

-- Kuinka! -- sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. -- Eikö isäntää

tunneta talossa?... Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.

Tämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli

lähemmäksi.

-- Ah! -- huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut

prinssiä. -- Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!

Herttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään,

josta Chicotkin oli tehnyt laulun.

-- Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! -- huusi mies

ja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.

-- Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, -- sanoi Bussy. -- Mutta

puhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki

neljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä.

Sillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti,

ja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin

meidän nälkämme sammuttamista varten.

Jo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita

ihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia

huutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!... Eläköön herttua!

Raatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt

linnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.

Niinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa

jo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.

-- Hyvät herrat, -- sanoi ruhtinas, -- olen kiiruhtanut tänne kunnon

kaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet

henkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien

avulla onnistuin pakenemaan.

Bussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön,

jonka herttua häneen loi.

-- Ja nyt, -- lisäsi Frans, -- on henkeni ja turvallisuuteni taattu.

Hämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen

herttuamme!

Väkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta

matkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!

Tuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän

Anjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain

ylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja

naisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön.

Kaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin

kaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli

tullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.

18.

Anjoun herttuan valtiotaitoa.

Kun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi

viimeksimainittu:

-- Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut,

että Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan

taipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen

johtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa

ja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta

puolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin

tyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.

-- Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy

parkani!

-- Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein

kuin ihmeen kautta minä pelastuin.

-- Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean

varovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille,

jotka uskalsivat sinua lähestyä.

-- Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle

peräti uskollinen.

-- Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?

-- Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten

teidän korkeutenne voi huomata.

-- Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin

hiiteen ja tulla minun kanssani ulos.

-- Kyllä kai, -- vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.

-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- koska oli kysymys vakavasta asiasta,

et sinä uskaltanut paljastaa.

-- Mistä on kysymys? -- huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina

silmiä myöten. -- Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä

pelkäsin paljastaa itseäni?

-- Juuri niin minä sanoin.

Bussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

-- Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte.

Minun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen

useamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri,

mutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät

ainakaan voi sitä todistaa.

-- Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, -- virkkoi

herttua, harmista kalveten, -- ja kun teitä nuhdellaan jostakin,

suurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä

oikeassa.

-- Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole

oikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.

-- Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?

-- Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.

-- Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, --

sanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle

erinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.

-- Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, -- vastasi Bussy.

-- Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne -- tai

unohtakaa minut.

Bussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen

eteensä.

-- Kiellättekö siis, -- virkkoi herttua, -- että te samana päivänä,

jolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta

senjälkeen poistuitte kotoanne?

-- Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua

pakotettaisiin tunnustamaan.

-- Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä

kotiin?

-- Asiat pakottivat minut siihen.

-- Kotoiset asiatko?

-- Asiat kotona taikka muualla.

-- Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa,

tämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.

-- Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne,

armollinen herra?

-- Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut

teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle,

että annan teille pahan luontonne anteeksi.

-- Olette varsin hyvä!

-- No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun

tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta.

Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?

-- Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin

toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin

päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra,

näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista

pidä koskaan kiistellä.

-- Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut

olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin

pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että

ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin

joutavanpäiväisten asioitten takia.

-- Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te

juuri äsken moititte minua siitä että... Sanokaapa, armollinen herra,

mitä turhuuksia minä olen tehnyt?

-- Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen

väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut

sopiva.

-- Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?

-- Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki

neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä

kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?

-- Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.

-- Vai niin, -- virkahti Bussy. -- Nyt tulee siis saksalaisen vuoro.

Mitä minä olen tehnyt Schombergille?

-- Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi

indigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli

hän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi

pilanteoksi?

Nyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin

räjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä

Schombergia.

-- Minunko siis, -- kysyi hän, -- luullaan tehneen heille nuo

kepposet?

-- Luuletko sitten minun ne järjestäneen? -- tokasi prinssi.

-- Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi

ollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te

kiittämätön ihminen.

-- Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten,

niin annan sinulle anteeksi.

-- Onko se varmaa, teidän korkeutenne?

-- On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.

-- Puhukaa sitten.

-- No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt

auttaaksesi minua?

-- Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut

Anjouhun.

-- Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.

-- Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.

-- Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi

yhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut

minulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.

-- En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä

katsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.

-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään

syy.

-- Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille

puolustajia?

-- No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?

-- Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt

täytyy minun lähteä.

-- Mitä varten, jos saan kysyä?

-- Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.

-- Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.

-- Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?

-- Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo

ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?...

-- Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin

lyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.

-- Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?

-- Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö

minä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?

-- Missä sinä asut?

-- Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte

uhrautuvaisuuteni... Minä asun eräässä pienessä hökkelissä

kaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta.

Kertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois

Louvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein

hevosin ja d'Aubigné seurassanne?

-- Minulla on ystäviä.

-- Teilläkö ystäviä? -- tokasi Bussy. -- Ah, prinssi, te laskette

leikkiä!

-- On ystäviä, joita sinä et tunne.

-- Ketäpä ne ovat?

-- Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.

-- Navarran kuningas!... Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa

salaliittopuuhissa!

-- Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.

-- Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?

-- Sänkykamarini ikkunan kautta.

-- Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?

-- Mitkä tikapuut?

-- Ne, jotka olivat kaapissa.

-- Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? -- kysyi prinssi kalveten.

-- Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni

päästä siihen huoneeseen.

-- Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit

ikkunan kautta sisälle?

-- Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua

ihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.

-- En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne

olivat.

-- Kuka antoi tiedon?

-- Navarran kuningas.

-- Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon.

Sitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te

nyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa

leimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa.

Siitä on koituva hauska ilotulitus!

-- Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?

-- Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai

minut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!

-- Otatko hevosesi?

-- En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin

saatte sen pitää. Minulla on myös toinen.

-- Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.

Tuonnempana voimme selvitellä tilimme.

-- Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin

jäisi teille mitään velkaan!

-- Miksikä niin?

-- Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti

jätätte laskujenne päättämisen.

-- Bussy!

-- Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä,

ettemme enää puhu tästä asiasta.

Prinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn

apua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti

myöskin päätään.

19.

Herra Saint-Luc'in valtiotaitoa.

Keskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että

toivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän

vain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.

Kello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin.

Välittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta

liikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:

-- Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä

oleksin nykyisin Angersissa.

-- Niinpä niin, -- vastasi Saint-Luc, -- ja vieläpä voittajan tavoin

itse taistelukentällä.

-- Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?

-- Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä

häneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki.

Sallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa.

Ja kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että

annan teille hyvän neuvon.

-- Minkälaisen?

-- Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta

Monsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen

vaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken

kanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut

miehen hänen vaimonsa tähden.

-- Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen

luvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse

hyökkää kimppuuni.

-- Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan

luvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas

heittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa

ei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa

teidät.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! -- vastasi Bussy hymyillen. -- Mutta

paitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos

hänen miehensä surmaisin...

-- Hänen miehensä!... Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen

miehensä!

-- Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten

jo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua

tuomitsemaan.

Sillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo

huomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.

-- En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.

-- Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono

neuvo!

-- Kuka puhuu murhaajista?

-- Mitä sitten tarkoititte?

-- En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei

vielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua.

Minä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä

inhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.

Bussy hymyili ja virkkoi:

-- Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma

ystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa:

kukkaroni, miekkani ja elämäni.

-- Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla,

että saan tarjota teille ihan samaa.

-- No, mitä aioitte puhua Dianasta? -- kysyi Bussy.

-- Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?

-- Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.

-- Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun,

vaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi

puristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua

sen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten

voisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi

nähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.

-- Voi! -- huudahti Bussy harmissaan. -- Te siis varsin hyvin

tiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä...

-- Joko minun on lähdettävä? -- keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn

tarkoituksen väärin.

-- Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun

vuoroni tehdä kysymyksiä.

-- Antaapa kuulua.

-- Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?

-- Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se

mahtoi merkitä.

-- Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?

-- Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.

-- Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.

Saint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen

ilmestyminen.

-- Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, -- Hänenhän väitettiin

olevan vankina Louvressa.

-- Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on

täällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.

-- No, mitä muuta?

-- Nähkääs, hyvä ystävä, -- jatkoi Bussy, -- teillä on nyt mainio

tilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen.

Prinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me

järjestämme pienen sisäisen sodan.

-- Ohoo! -- virkkoi Saint-Luc vakavana.

-- Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.

-- Kuningastako vastaan? -- kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.

-- Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka

ehkä käyvät kimppuumme.

20.

Jatkoa.

-- Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän

rauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.

Mutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?

Te koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista,

vaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.

-- Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos

suostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä

olen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän

kun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan

hänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne

taivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut

senkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.

-- No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että

hän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.

-- Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole

hullumpi kuin minunkaan.

-- Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain

omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta,

nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa,

jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis

tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta

se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain

siten me pääsemme yksimielisiksi.

-- Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa

on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota

vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.

-- Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.

-- Missä suhteessa?

-- Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.

-- Olette oikeassa, -- virkkoi Bussy. -- Se olisi tosiaankin

arveluttavaa.

Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua

jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan

toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton

pyhänä.

Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta

tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja

seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen

kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen

ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton,

päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain

pikimmältään.

Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.

Herttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän

vaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein

kanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas,

parisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin

suuresti vainosi.

Vastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua

tarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.

Bussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas

ratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.

-- Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! -- sanoi herttua.

-- Kuten näette, armollinen herra.

-- Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin

toipunut.

-- Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.

-- Mistä tulet nyt?

-- Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen

näihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?

-- On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.

-- Kuka sitten?

-- Sinun suojattisi.

-- Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?

-- Méridorin parooni.

-- Ah! -- virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.

-- Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin

minut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli

liigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi

valinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy,

hänen on tultava tänne.

-- Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?

-- Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja

mennä hänen luokseen.

-- Méridoriinko?

-- Miksikäs ei?

Nyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja

mustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.

-- No niin, miksi ei, -- virkkoi hän sitten. -- Te olette ruhtinas.

Kaikkihan on teille sallittua.

-- Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?

-- Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

-- Etkö siis ole tavannut häntä?

-- En.

-- Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi

pitänyt unohtaa häntäkään.

-- Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän

mielellään haluaisi minua nähdä.

-- Mistä syystä?

-- Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä

syystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.

-- Mutta saihan hän sen mitä halusikin?

-- Mitä niin?

-- Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän

saikin sen.

-- Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, -- lausui

Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.

Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle.

Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita

hänen sanojansa.

-- Mikähän mahtaakaan olla, -- ajatteli hän, -- herttuan tarkoitus

Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta

paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen?

Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona,

minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?

Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa

riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana

maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin

prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa.

Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo

köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle

anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan

rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät

kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.

-- Ah! -- huudahti hän iloisesti. -- Vai sinä se oletkin, Remy!

-- Minä, armollinen herra.

-- Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.

-- No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua

nuhtelisitte.

-- Mistäpä syystä?

-- Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta

saatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen

maakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä

ajattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti

iskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi

kiiruhdin tänne.

-- Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?

-- Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan

palatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni

talliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.

-- Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä

annoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta

hevosta, niin hän sen piti.

-- Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin

ruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.

-- Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun

ruhtinaasi asuu.

Hän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku

asuntoonsa.

-- Nyt näet palatsin, -- virkkoi Bussy. -- Hae nyt asunto itsellesi,

niinkuin parhaiden taidat.

-- Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja

niinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin

tarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.

Nyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että

Diana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.

Varhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin

saattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi

oli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut

saadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi

katseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että

hänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari

kasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään

juuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi

suuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.

Ensinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten

tutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen

käynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten

hankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka

tarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille

alamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen

kartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy

kuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään

panna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin

kirjoitteli kirjeitä.

-- Vai niin, vai olet sinä jo täällä? -- sanoi herttua herättyään.

-- Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne

edut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt

aamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi

metsästysretkestä?

-- Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja

tuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt

minulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?

-- Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.

-- Eikä ylihovijahtimestariakaan, -- huomautti prinssi.

-- Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.

-- Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.

Herttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy

hyvin käsitti.

-- Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene

ollut teidän pelastumistanne avustamassa.

Herttua hymyili ja Bussy lisäsi:

-- Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta.

Varokoon Monsoreau itseään!

-- Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?

-- Mitä varten sitä tekisin?

-- Syystä että hän on ystäväni.

-- Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta,

sitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.

-- Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin

pysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä

ollut meille hyödyksi.

-- Kuinka niin?

-- Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.

-- Hänelläkö?

-- Hänellä tai hänen vaimollaan.

Bussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta

tuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.

-- Niinkö teidän korkeutenne luulee? -- kysyi hän viimein.

-- Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän

tiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.

Bussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.

-- Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, -- virkkoi hän, -- kun

hän sitä minulta pyysi ja rukoili... Muuten ei minun palvelukseni

häntä paljoakaan hyödyttänyt.

-- Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut

ensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.

-- Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?

-- Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?

-- Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.

-- Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin

sietää loukkausta?

-- Se riippuu asianhaaroista.

Herttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja

nyökäytti Bussylle päätään.

-- Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!

-- No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön,

jota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani

tahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä

itselleni rakastajattaren.

Bussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.

-- Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.

-- Minusta ei mikään ole sen helpompaa, -- sanoi herttua. -- Hän on

nyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii

miestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän

pitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan

hänelle... sitä mitä aion.

-- Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?

-- Tehdä hänet vapaaksi miehestään.

No, miksi ette tehnyt sitä heti? -- oli Bussy huudahtamaisillaan.

Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän

korkeutenne todellakin niin kauniin teon?

-- Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.

-- Rohkenisitteko sen tehdä?

-- Miksi en?

-- Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka

hylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut...

-- Minulla on mainio selitys käytettävissäni.

-- Mistä pirusta te aina niitä löydätte?

-- Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa,

sillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja

että minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin

kuninkaalle.

-- Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?

-- Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.

-- Siinä tapauksessa minä käsitän.

-- Käsität, niinkö sanot? -- tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn

sanojen tarkoituksen.

-- Niin.

-- Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, -- jatkoi herttua,

-- että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman

henkensä.

-- Mainiosti keksitty!

-- Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin

me ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa

jaksaa.

-- Heti! -- vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.

-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, -- kuinka

monta hevosta on varattava?

-- Neljä tai viisi, kuten haluat.

-- Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä

varaamaan sata.

-- Hyv'on. Sano sitten sata, -- virkkoi prinssi hämmästyneenä. --

Mutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?

-- Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta

käytettävinämme.

Herttua hätkähti ja toisti:

-- Päällekarkauksen sattuessa?

-- Niin. Olen kuullut puhuttavan, -- vastasi Bussy, -- että seutu

on hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän

päällenne hyökättäisiin.

-- Luuletko niin?

-- Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi

varovaisuutta.

Herttua kävi miettiväiseksi.

-- Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, --

virkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.

-- Odotahan hetkinen!

-- Mitä teidän korkeutenne käskee?

-- Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?

-- Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se

kuitenkin lujasti linnoitettu.

-- Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti

puolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla

kuin yhdessä paikassa samalla kertaa.

-- Se on kyllä uskottavaa.

-- Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti

ole, kun kerran Bussy sitä epäilee...

-- Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.

-- Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon

tulla turvatuksi heti.

-- Hyvin puhuttu, armollinen herra.

-- Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.

-- Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset...

Bussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän

löytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.

-- Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.

-- Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.

-- Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.

-- Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti

hienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää...

Mutta nyt meidän on riennettävä linnaan.

Prinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan.

Bussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä

ulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei

hänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja,

riensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri

kirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti

kukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten

hän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen,

sanoi tälle:

-- Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee

metsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä

kohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä

tämän kukkavihon muurin yli.

Kirjelappu oli näin kuuluva: "Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei

odotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen

syystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se,

mikä tässä paperissa näkymättömänä piilee".

Remy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä

Méridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt

pukeutua.

Puoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain

sortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat

tammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon

ympärille ja "halloota" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.

Hiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy

ymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin.

Ja kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita

määräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä,

jota oli tullutkin.

Bussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi

hänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää,

joka johti eräälle salaportille.

-- No, mitäpä tiedät? -- kysyi hän kirjeenkantajaltaan. -- Mitä olet

nähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?

-- Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän

liöötä, -- vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.

21.

Roland.

Herttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot

saapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan

ensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän

miellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea

suoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.

Näiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna

perinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen.

Ratsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin

odottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen

ylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten

aatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen

eduksi.

Eräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä

kaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja

neljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja

kuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä

kaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut

tuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli

siihen tarkoitukseen määrännyt.

Tunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä

satuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa

riippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä

viimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän

olisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei

sallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta

huolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.

Ruhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä

tarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia

summia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän

edessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi

siitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa,

vaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava

vastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.

Siitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan

rikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua

olisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo

luottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja

kärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä

neuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.

Tiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka

saapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja

tarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki

alituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy

onnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet

ulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.

Anjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui

Monsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä

päivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä

puolikuollut.

Aika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt

kaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että

sinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä

kaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti

heti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian

huutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä

koivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen

omasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että

hevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.

Se pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä

ratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat

seisomaan jaloilleen.

-- Missä on Anjoun herttua? -- huusi kreivi.

-- Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, -- vastasi

vahtisotilas.

-- Saamari! -- ärjyi Monsoreau. -- Minun asiani olisi ollut mitä

tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?

Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa

hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja

sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari

nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä

tunnettiin.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- ettekö suvaitse käydä linnaan

lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen

korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen

kello kahdeksaa.

-- Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on

ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman

pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle

hevosta ja opasta?

-- Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa,

sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta

kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en

tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen

korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.

-- Vai niin, -- murahti ylihovijahtimestari. -- Eikö täällä sitten

olla hyvässä turvassa?

-- Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn,

Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa,

mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun

herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että...

-- Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole

niinkään taattua.

-- Aivan niin.

-- Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea

käsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.

-- Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään

hänen korkeutensa.

Monsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä

kauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.

-- Minä otan tuon tummanruskean, -- sanoi hän. Satuloikaa se minua

varten.

-- Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. -- Sillä hän

ratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä,

eikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa

tänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.

-- Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.

Minuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.

-- Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua

alaspäin, -- sanoi hovimestari.

Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle

suunnalle, virkkoi hän:

-- Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!

Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä

oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla

päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.

-- Huomaanpa tosiaankin, -- mutisi Monsoreau, -- ettei sinua ole

turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat

tien, niin juokseppa vaan!

Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.

Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin

harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi

vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.

-- Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? -- kysyi

Monsoreau.

-- Olen, herra, -- vastasi mies. -- Tuolla kauvempana ne kohtasin.

Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.

-- Juoksehan, Roland, juokse, -- virkahti silloin ylihovijahtimestari

hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.

Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi

äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja

jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau

arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan

asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.

Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.

-- Mitä nyt! -- puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. -- Tämähän

näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen

korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?

Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja

olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.

-- Ho hoo! -- murahti hän. -- Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä

ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin

onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?

Monsoreau hymyili pirullista hymyä.

Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin

varmana.

Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen

Méridorin puiston laidasta.

-- Ahaa! -- virkkoi ylihovijahtimestari. -- Rolandilla tuntuu olevan

siellä tuttuja.

Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.

-- Täällä on joku ihminen, -- sanoi Monsoreau kalveten.

22.

Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.

Monsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä.

Méridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman

vaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat

tutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista,

mikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.

Lähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin

joutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista

matalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput

kivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.

Yhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja

kokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.

Hevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla

hevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa

oli kirjaimet F. ja A.

Ei siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo

nimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.

Sen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi.

Herttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden

mukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen

kiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.

Ja kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille,

päätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin

hänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena

aviomiehenä.

Mutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän

tietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon

toisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.

Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi

sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa

kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen

tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin

viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän

käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden

edessä.

Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri

suurella jyrinällä maahan.

Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot

jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet

Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus.

Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi

päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset.

Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut

Dianan äänen.

Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä

tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.

Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston

hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei

pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.

Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi

helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.

Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi

kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa

liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi

välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli.

Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se

ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto

herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi

syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä

jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja

veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle

kuuluvan hevosen mukanaan.

Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi

taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan

hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli

hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen

häntä itseään.

Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan

kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt

malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan,

jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä

huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan

asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen

saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus

risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi

kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on

ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi

kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita

kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.

Hän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri

äsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni

päävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas

oli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa

ja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle

oli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi

takaisin.

Monsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi

mitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.

Siellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat

säteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja

sieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen

suloinen tuoksu.

Portti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi

nimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.

-- Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, -- sanoi hän.

-- Se johtuu väsymyksestä.

-- Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.

-- Kuumuus on siihen syynä.

-- Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.

-- Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut

satulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?

-- Olen kylläkin.

-- Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.

Portinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.

-- Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? -- kysyi hän.

Monsoreau toisti äskeisen tarinansa.

-- Me kävimme hyvin levottomiksi, -- sanoi hovimestari, --

huomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin

oli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa

teidän saapumisestanne.

-- Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?

-- Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen

heti kun olette saapunut.

-- Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään

vahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.

Monsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta

paikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla

ruokahalulla.

Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se

uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi,

suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.

Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan

upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He

olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja

höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen

hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää

anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt

lasiaan tyhjentää.

-- Hovi on nyt täydellinen, -- sanoi Antraguet punottavana kuin

nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, --

täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.

-- Eipäs, eipäs! -- puuttui puheeseen Ribeirac. -- Meiltä puuttuu

ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen

korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen

mitään.

-- Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, -- virkkoi

Livarot, -- samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra

Monsoreau.

Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin

saapumisesta.

Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin

hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun

kreivi astui sisälle.

-- No, siinä mies, missä mainitaan, -- lausui herttua. -- Te näette,

että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille

sen, jota toivomme.

Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin

tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.

-- Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, -- sanoi herttua,

osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.

-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- minä olen hyvin

nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt.

Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän

korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.

-- Te kai tulette Parisista, vai kuinka?

-- Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.

-- Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia

ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:

-- Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä

päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.

Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan

iloiseksi.

-- Hyvä! -- sanoi hän. -- Minä kiitän teitä, herra Monsoreau!

Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen

palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.

Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin

keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti

Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä

ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa

oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä

huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.

-- Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, --

virkkoi prinssi. -- Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.

-- Neuvo on hyvä, kautta kunniani, -- sanoi Livarot. Ellette sitä

seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.

-- Anteeksi, armollinen herra, -- selitti Monsoreau, päätään

kohottaen, -- minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.

-- Juokaa, kreivi, -- neuvoi Antraguet. -- Ei mikään poista väsymystä

niin hyvin kuin viini.

-- Sitäpaitsi, -- murahti Monsoreau, -- ihminen juodessaan unohtaa.

-- Ooh! -- huudahti Livarot. -- Eihän hänestä enää ole mihinkään!

Katsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.

-- Terveydeksenne, kreivi! -- esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.

Monsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa

yhdellä siemauksella.

-- Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan,

armollinen herra, -- huomautti Antraguet.

-- Niinpä kyllä, -- vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin

sydämen ajatuksia.

-- Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, --

pyysi Ribeirac. -- Tehän tunnette nämä seudut.

-- Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, -- huomautti

Livarot.

-- Ja myöskin vaimo, -- jatkoi Antraguet.

-- Niin, -- toisti kreivi koneellisesti, -- minulla on jahtiväkeä,

metsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.

-- Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, -- sanoi prinssi.

-- Minä koetan, armollinen herra.

-- Mitä hittoa! -- huudahti muuan anjoulainen ylimys. -- Te kostatte!

Olipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään.

Jos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin

sitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.

Monsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.

-- Niin, niin, huomenna, huomenna! -- huusivat ylimykset yhteen

ääneen.

-- Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? --

kysyi herttua.

-- Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi

Monsoreau. -- Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi

huomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna.

Sitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.

-- Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin!

-- huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän

lujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.

-- Myönnetään! Myönnetään! -- huusivat iloisesti nuoret miehet.

-- Ja nyt, ylihovijahtimestari, -- sanoi herttua, -- on teidän aika

lähteä nukkumaan.

23.