Kohtaus

-- Onpa merkillistä, -- virkkoi Bussy hetken kuluttua, -- että

sinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä

kaupunginosaa terveelliseksi!

-- Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan

kysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?

-- Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? -- sanoi Remy Bussyn

kysymykseen vastaamatta. -- Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan

tätä ennen ole sitä huomannut.

-- Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, -- vastasi

Bussy.

Bussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet

käyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.

-- No niin, armollinen herra, -- jatkoi Remy, -- mennäänpä sinne

sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.

Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen

hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet

kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu,

joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta

kirkko iltahartautta varten oli valaistu.

Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen

seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään

pois!

-- Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos

poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.

Remy piteli Bussya käsivarresta.

-- Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.

-- Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa

vaipuneena.

-- Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette,

armollinen herra?

Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.

Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle

naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana

hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui

sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta

naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia

vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden

haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari

askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne

osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.

Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä

ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin

askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa

voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan

silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan

kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn

ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin _yksi_

ainoa sellainen olento.

Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi

Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt

hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.

Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon

jälkeen.

Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta

eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.

Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.

-- No, kreivi, -- virkkoi Remy, -- täytyykö minun nyt polkea teidän

kantapäillenne?'

-- Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin

ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen

katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka

nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori

ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin

lukkoon.

Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten

päiväin iltoja.

Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien

ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa

lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja

poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet

irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta

kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.

Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud

olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti

päätään.

-- Herra kreivi, -- lausui hän väräjävin äänin, -- kerskaileminen

olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei

ollut sattuma.

-- Ei, hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Remy oli vienyt minut

kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten

tiennyt mitään...

-- Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, --

keskeytti Diana surullisena. -- Tiedän, että herra Remy on vienyt

teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- sitä hänen ei tarvinnut tehdä...

Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.

-- Se oli kova sana, herra kreivi, -- kuiskasi Diana päätään

pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. -- Tahdotteko

saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn

mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?

-- Voi, hyvä rouva!

-- Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette

tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä

siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa

vastaan minun kiitokseni.

-- Rouva kreivitär!...

Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut

ajatella eikä puhua.

-- Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, -- jatkoi Diana yhä

enenevällä lämmöllä, -- että en ole kiittämätön enkä muistamaton.

Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän

kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle

anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.

-- Voi, hyvä rouva, -- huoahti Bussy, -- minkävuoksi puhutte noin?

-- Minä tiedän, -- jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi,

sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, --

tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen.

Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan

antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten

minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun

sydämeni tunteet!

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää

sairaana.

-- Minä tiedän sen, -- vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen

koko osanottavaisuutensa, -- ja minä kärsin siitä enemmän kuin te,

sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että...

-- Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se

oli enemmänkin kuin totta!

-- Minä siis olen, kreivi, -- jatkoi Diana, -- tehnyt voitavani. Olen

nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani

teille ijäti myötätuntoinen... Uskotteko, että puhun sydämeni

sisimmästä?

Bussy pudisti surumielisenä päätään.

-- Epäilettekö minun puhettani? -- kysyi Diana.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- ystävyyttään osottavat ihmiset

ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen

saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te

tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes

ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun

tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä,

hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin

olette minua nähnyt.

Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se

koski Bussyn sieluun asti.

-- Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, -- puhui hän, -- te

olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen

naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?

-- Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?

-- Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.

-- Purkaminen oli mahdotonta.

-- Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne

valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.

-- Juuri se minua pelotti, -- virkkoi hän.

-- Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain,

millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut

toisen oma!

-- Hyvä herra, -- vastasi kreivitär arvokkaasti, -- te ette voi

aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.

-- Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun

Monsoreaun nimeen.

-- Niinkö luulette? -- sammalsi Diana. -- Niinpä onkin parempi!

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui

alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.

-- Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen

olin, eli ventovieras, -- sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.

-- Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.

-- Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne

Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.

-- Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun

jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.

Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta

hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä

onnestaan?

-- Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia

päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden

asuntomme ympärillä.

-- Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku

talostanne?

Mitä! -- huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, -- siis te ette

ollutkaan se mies?

-- Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin

tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän

miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei

ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.

-- No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä

minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota

tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen

vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä

teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi

vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä

olen.

-- Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.

-- Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on

sanomista, -- jatkoi Diana. -- Peläten tuota miestä, jota me emme

tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että

minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, -- lisäsi hän ja

ojensi kätensä Bussylle, -- senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää

tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä... Huomenna minä matkustan

Méridoriin.

-- Te matkustatte! huudahti Bussy.

-- Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä

muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi

inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani

antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin

virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä

onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä

kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!

Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Nyt on minusta tullut loppu! -- mutisi hän.

-- Mitä te puhutte? -- huudahti Diana ja nousi ylös.

-- Katsokaas, -- vastasi Bussy. -- Minä sanon, että tuo mies, joka on

syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat

toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä

edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne

teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain

jumaluutta... tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa

siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.

-- Voi, herra kreivi!

-- Se konna! -- huusi Bussy. -- Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on

saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan

päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!

Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se

on ehkä hänelle anteeksiannettavaa...

-- Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?

-- Voi, jos te tietäisitte! -- huokasi Diana ja peitti kasvonsa

käsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi

hänen punastumisensa.

-- Josko minä tietäisin? -- toisti Bussy. -- Voi, hyvä rouva, minä

tiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän

puolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen

maailman.

-- Mutta, -- virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, -- entäpä jos te,

herra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?

Näin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn

kuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin

varjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään

ojentaa häntä siitä estääkseen.

Remy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn

istahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli

lähtenyt.

8.

Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.

Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti

puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että

Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei

herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen

hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.

Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki

kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus

ilmoittamaan:

-- Sire, hän on jo tullut.

-- Mitä tekee Maugiron? -- kysyi kuningas.

-- Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.

-- Ooh, siitä ei ole pelkoa, -- arveli kuningas. Siinä tapauksessa,

-- sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta

toimimaan, -- siinä tapauksessa, sire...

-- Siinä tapauksessa, -- toisti kuningas levollisesti, -- annamme me

hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?

-- Herra Monsoreau ja me muut.

-- Entä Bussy?

-- Hän ei ole siellä.

Hyv'on! -- sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.

Mitä teidän majesteettinne käskee? -- kysyi Quélus.

Sano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian

menevät käskemään Monsoreauta puheilleni.

Quélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain

viha ja kostonhalu voivat aikaansaada.

Viiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg.

Kohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.

-- Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän

majesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari

kumartaen.

-- Haluan, -- vastasi Henrik. -- Ollessani illalla kävelyllä pälkähti

kirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa

voisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta

keskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää

sieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.

-- Mutta, sire, -- huomautti Monsoreau, -- minä luulin, että teidän

majesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat

nimittääkseen liigan päällikön.

-- No, hyvä herra, vieläkö muuta? -- kysyi kuningas niin ylevällä

äänellä, että siihen oli vaikea vastata.

-- Siitä syystä, sire... ei ehkä riittäisi aikaa.

-- Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra

ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan

heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja

järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää

siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä

avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin

kuninkaan nimessä kiinni.

Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. -- Se on siis vain

jokin kuninkaan päähänpisto? -- virkkoi hän ylimyksille heidän

yhdessä poistuessaan.

-- Niin, -- vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi

piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.

-- Ahaa! -- mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan

huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi

mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen.

Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän

hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja

kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa

aiheettomaksi.

Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:

-- Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.

-- Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.

-- Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, -- vastasi kuningas.

Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan

perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien

kautta herttuan huoneisiin.

Muuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti

rientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni

ja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa

huostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.

Niin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa

Anjoun herttua oleskeli.

Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin

suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä

olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja

ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu.

Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan

tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin

kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.

Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen

herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu

kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven

avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi

kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen

merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat

rypyssä ja sanaakaan sanomatta.

-- Sire, -- sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän

majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta...

-- Että se teitä pelästyttää, eikö min? -- sanoi kuningas. -- Sen

kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä.

Elä nouse ylös.

-- Mutta, sire... suvaitkaa... änkytti herttua ja haparoi vapisevin

käsin Guisen herttuan kirjettä.

-- Te olitte lukemassa?

-- Olin, sire.

-- Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin

myöhään valveilla.

-- Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, -- vastasi herttua ja

koetti hymyillä, -- se oli vain pieni iltaposti.

-- Kyllä, -- jatkoi Henrik, -- minä ymmärrän. Venusposti,

lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei

suljeta tuollaisella sinetillä.

Herttua pani kirjeen piiloon.

-- Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! -- virkkoi kuningas

nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin

koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat

suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta,

sanoi hän:

-- Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?

-- Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista,

monsieur, -- virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon

_monsieur_-sanalle [ranskal. sana _monsieur_ vastaa tavallisessa

käytännössä suomal. _herra_-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä

Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden -- sen

sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät

herrat, -- lisäsi hän, -- kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan.

Kuningas antaa siihen luvan.

Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.

-- Sire, -- sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein,

-- ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi

teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa

palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.

-- Todellakin! -- vastasi Henrik julman pisteliäästä -- Mutta te

unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun

alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä

hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas... kuningas

tässä maassa!

-- Sire! -- huomautti Frans. -- Minä olen täällä Louvressa äitini

luona.

-- Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, -- sanoi Henrik. --

Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.

-- Mikä kirje?

-- Se, jonka juuri äsken piilotitte.

-- Sire, ajatelkaahan toki, -- virkkoi herttua.

-- Mitä pitäisi minun ajatella?

-- Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi

korkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.

Kuningas vaaleni harmista.

-- Antakaa kirje tänne! huusi hän.

-- Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!

-- On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden

lukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme

kirjeet.

-- Veljeni!

-- Kirje! -- ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. -- Antakaa

minulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.

Herttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen

nähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.

-- Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? -- kysyi hän.

Henrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.

-- En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, --

sanoi hän, -- en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan,

joka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin

katujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut

joltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.

-- Tällä kertaa, -- selitti Frans, -- on teidän poliisillenne

ilmoitettu väärin.

-- Mutta minä sanon teille, -- jatkoi kuningas, -- että minä

sinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä

Ranskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!...

Henrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.

Frans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja

syrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo

putosi polvilleen ja huusi:

-- Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!

Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen

siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat

kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli

Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi

veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli;

että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin

sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli

tapahtunut veljenmurhia.

-- Ei, -- virkkoi Henrik, -- te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo

teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa

nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada

olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt.

Tunnustakaa se julkisesti!

-- Voi, kyllä, minä tunnustan sen! -- huudahti herttua.

-- No niin, antakaa siis kirje tänne... sillä kuningas sen käskee.

Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä

ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- Onko siinä nyt kaikki? -- kysyi herttua, katseensa kavalana.

-- Ei, monsieur, -- vastasi Henrik. -- Uppiniskaisuutenne vuoksi

täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin

nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat

mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää

seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat

täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.

-- Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?

-- Keitä te kutsutte ystäviksenne?

-- Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya...

-- Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?

-- Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?

-- On.

-- Milloinka, sire?

-- Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.

-- Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?

-- Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.

-- Teitäkö, sire?

-- Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt

erästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.

-- Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla... joka sellaista

väittää, hän erehtyy, sire.

-- Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.

-- Sire! -- huudahti herttua kuin riemastuneena. -- Bussy ei ole

kahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.

Kuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.

-- Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, -- vastasi tuo nuori

mies, -- mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä

tiedän.

-- Kuka teille on sen sanonut? -- kysyi herttua.

-- Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.

-- Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?

-- Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä.

Hänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on

tallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.

-- Sitäpä en voi käsittää, -- virkkoi herttua hämillään. -- Näin

Bussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.

-- Hyv'on! -- sanoi kuningas. -- Bussya rangaistaan niinkuin

muitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.

Ajatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää

tahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:

-- Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain

sellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä

tarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän

tuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.

-- Te kuulette, hyvät herrat, -- huomautti kuningas, -- veljeni

väittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.

-- Sitäkin parempi, -- vastasi Schomberg.

-- Kuinka niin?

-- Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen

kanssaan, niinkuin haluamme.

-- Saammehan nähdä, -- sanoi Henrik. -- Joka tapauksessa, hyvät

herrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä

yönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä

arvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.

-- Kyllä, sire, -- vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai

herttuan värisemään, -- olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme

hänen korkeudelleen velkaa.

-- Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! -- virkkoi Henrik.

-- Sire! -- huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan

poismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin

vankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa

lähteä täältä ulos?

Hän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan

välttämättä piti tavata toisensa.

-- Sire, -- jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän,

-- sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä

on minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin

muuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin

missään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän

majesteettinne seurassa.

Kuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä

hän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen

huomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento,

joka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä

eleitä.

Mies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.

-- Ei, -- sanoi Henrik, -- täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä

näen hyväksi, että te jäätte tänne.

-- Sire!... änkytti herttua.

-- Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla

kylliksi, -- lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan

tappion täydelliseksi.

-- Enkö minä jo sanonut, -- mutisi Chicot, -- että minähän tässä itse

asiassa olenkin Ranskan kuningas.

9.

Muuan vierailu.

Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa

kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.

-- Kuuleppas, Remy, -- virkkoi Bussy äkkiä, -- etkö sinä ollut

tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa

siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?

-- Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen

nimeänsä.

-- Sinä siis hänet tunsit?

-- En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.

-- Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, -- sanoi Bussy, --

mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.

-- Mutta ellette te häntä tuntenut, -- virkkoi Remy, niin on

kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme.

Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut

meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.

-- Oletko varma siitä, Remy?

-- Olen.

-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Bussy, -- on meidän otettava selko

siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.

-- Malttakaahan, malttakaahan! -- huudahti Remy, nähdessään Bussyn

tulistuvan. -- Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen

kiroilevan.

-- Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa

tilanteessa!

-- Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.

-- Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää

jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin

naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.

-- Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne,

juuri nyt kun olette niin onnellinen! -- arveli Remy.

-- Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi

uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa

sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt

miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos

olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt,

taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta

kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana

ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen

vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy,

tappelisin oivallisesti, -- lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.

-- Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen

maailmassa.

-- Hiljaa, hiljaa! -- virkahti Remy. -- Teidän täytyy kuitenkin

luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen,

sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä,

sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä

ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.

-- Hyvä Remy! -- huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka

tuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan

ja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa

esineet ja äänet.

-- Te kutsutte minua hyväksi, -- sanoi Remy, -- koska minä saatoin

teidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi

silloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin

lähellä, ellei jo ole tullutkin.

-- Mitä te haluatte? -- kivahti Bussy. -- Elkää ivailko, herra Remy!

-- Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, -- vastasi Remy. -- Ettekö

tiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?

-- Remy, milloinkas me matkustamme?

-- Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan

toivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

-- Mistä syystä?

-- Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa

on Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin

seikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi

siitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta

luultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla

kertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.

-- No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?

-- Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä

olen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut

miekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa

kovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta

tikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten

miesten kädestä.

Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada

surmanisku herra Monsoreaun kädestä.

-- Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä

muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne

raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja

kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.

-- Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.

-- Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä,

vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa

päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän

mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne

käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva

espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä.

Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin

hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska

te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen

luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa

ylimys, jolla on Scipion hyveet.

-- Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole

karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva

hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen

sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.

Samassa koputettiin ovelle.

-- Kuka siellä? -- kysyi Bussy.

-- Armollinen herra, -- vastasi sisälle tullut palvelija, -- muuan

aatelismies haluaa teitä puhutella.

-- Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?

-- Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta

muuten kunniallisen näköiset.

-- Mitä! -- huudahti Bussy. -- Olisikohan se Schomberg?

Hän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.

-- Ooh! -- heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy

hienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. -- Tehän se

olettekin, herra Chicot.

Bussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on

teillä täällä tekemistä?

Herra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.

-- Selittäkää lähemmin, -- sanoi Bussy kummastuneena.

-- Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.

-- Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, -- vastasi Bussy

ylpeästi.

Chicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan,

virkkoi:

-- Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.

Bussy punastui kovin.

-- Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.

Bussy ei vastannut.

-- Herra kreivi, tunnetteko liigan?

-- Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, -- vastasi Bussy ja alkoi

hiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.

-- Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on

kunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena

on mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään,

hugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?... Minä puolestani

siihen kuulun.

-- Mutta, hyvä herra...

-- Sanokaa vain jaa taikka ei.

-- Sallikaa minun lausua kummastukseni, -- virkkoi Bussy.

-- Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt

minua?

-- Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta

en ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon

odottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii,

ennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä

myöskään kysyjästä.

-- Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi

Monsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.

Monsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut

jotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan...

-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- sanoi hän, -- käykää asiaan, jos

haluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia

aikaa.

-- Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä

muutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon

teille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan,

sillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian

kuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.

-- Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?

-- Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken

sanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu

liigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette

hänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin

viisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.

-- Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? -- kysyi Bussy jo

melkoista ystävällisemmällä äänellä.

-- Mitäkö sitten? -- toisti Chicot. -- Kas, jos te tosiaankin liigaan

kuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä

samoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

-- Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? --

huudahti Bussy.

-- Hyvä herra, -- vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien

Bussyn äskeisiä eleitä, -- hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä

enkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen,

että teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa

viime yönä.

-- Herra Chicot, -- sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi

anteeksipyyntöä, -- puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?

-- Hän on arestissa.

-- Missä paikassa?

Huoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää

ystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska

juuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni

keltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron,

joka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten

kaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä

kauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten

nauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.

-- Hyvä herra, -- sanoi Bussy, -- luuletteko siis, että minun

vapauttani uhataan?

-- Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan...

tai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.

Bussy hätkähti.

-- Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka

ajatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä,

antanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.

-- Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?

-- Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa

määräystä teidän sinne viemiseenne, -- vastasi Chicot. -- Tahdotteko

nähdä?

Samassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman

vangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy

d'Amboise oli heti pidätettävä.

-- Hyvä herra, -- lausui Bussy hämmentyneenä, -- te teette tosiaankin

minulle palveluksen.

-- Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, -- vastasi gascognelainen.

-- Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja

sanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te

nyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei

pidä minusta.

-- Herra kreivi, -- vastasi Chicot ja nousi ylös, -- minä teidät

pelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa

muutoin menettelystäni miten haluatte.

-- Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä

hyväntahtoisuus johtuu?

-- Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?

-- En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä

palvella?

-- Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?

-- Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne

täyttäminen on minun vallassani.

Se riittää, -- vastasi Chicot. -- Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin

minä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.

-- Te ette siis itse minua vangitsisikaan?

-- Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra.

Pankaa se mieleenne.

-- Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.

-- Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on

hylännyt teidät.

-- Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.

-- Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.

Bussy huusi Remytä.

-- Remy, -- sanoi hän, -- järjestä meille ratsut valmiiksi.

-- Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, -- vastasi Remy

rauhallisesti.

Bussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin

kerran.

-- Anteeksi, herra kreivi, -- virkkoi gascognelainen, -- mutta

sallikaa minun katsella teidän lähtöänne.

He menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli

kahta satuloitua hevosta.

-- Mihin päin me lähdemme? -- kysyi Remy, tarttuen suitsiin

välinpitämättömän näköisenä.

-- En tiedä, -- vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli

epäröivinään.

-- Mitä sanoisitte Normandiasta? -- kysyi Chicot, silmäillen ratsuja

asiantuntijan katsein.

-- Ei, se on liian lähellä, -- huomautti Remy.

-- Entäpä Flanderista? -- ehdotteli Chicot.

-- Se on taas liian kaukana, -- väitti lääkäri. -- Eiköhän olisi

parassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö

niin teidänkin mielestänne, herra kreivi?

-- Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! -- myönnytti Bussy punastuen.

-- Herra kreivi, -- lausui Chicot, -- koska te nyt olette valinneet

matkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa

minuakin rukouksissanne.

Tuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä

kuin oli tullutkin.

-- Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, -- virkkoi Remy.

-- Rientäkäämme! -- huusi Bussy. -- Ehkäpä vielä ehdimme hänet

matkallamme saavuttaa.

-- Ah! -- huokasi Remy. -- Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän

siltä sen oman ansion.

Ja he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.

10.

Kuningas nimittää liigan päällikön.

Suuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen

lähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan

ja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.

Kuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli

sijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja

virkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat,

olivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä

heille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis

sivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa

luvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi

kuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren

ilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.

Yht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.

-- Katsos, -- virkkoi Chicot, -- katsohan vaan pikku Henrik.

-- Mitä pitäisi minun katsoa?

-- No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin

kalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee

huomiota.

-- Hänpä se tosiaankin on, -- sanoi kuningas.

Henrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.

-- Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? -- kysyi Henrik. -- Minä

luulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.

-- Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun

kello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin

minä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.

-- Todellako?

-- Sire, -- jatkoi kreivi, -- jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni,

niin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin

minun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean

persoonan suhteen.

-- Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean

arvonsa.

-- Kun minä nyt, -- jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, -- olen

tullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin

palaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja...

-- Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen

päähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä,

jotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden

lukumäärää, joihin minä voin luottaa.

Monsoreau kumarsi.

-- Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?

-- Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? -- kuiskasi Chicot

kuninkaan korvaan.

-- Mitä tarkoitusta varten?

-- Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin

minulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla

niin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.

-- No, vie hänet sitten.

-- Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut

istumaan? -- kysyi kreivi uudelleen.

-- Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte,

esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun

ystävilläni paikkansa.

-- Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, -- virkkoi

Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa

istumapaikastaan, -- tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne

ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan.

Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat

suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos

te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.

Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän

katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt

kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle

viittasi.

-- Tiedätkö, -- virkkoi Chicot, -- ketä ylihovijahtimestarisi nyt

vainuaa?

-- En. Ketäpä sitten?

-- Hän nuuskii Anjoun herttuata.

-- Otus ei ole ainakaan näkyvissä, -- vastasi Henrik nauraen.

-- Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, -- vastasi Chicot.

-- Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?

-- Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän

saisikin väärinkäsityksen asiasta.

-- Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan,

että susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä,

missä on hänen kreivittärensä.

-- Mitä varten?

-- Sittenpähän saat nähdä.

-- Herra kreivi, -- virkkoi Henrik, -- missä on teidän

kreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.

Kreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi

nenäänsä ja siristeli silmiään.

-- Sire, -- vastasi ylihovijahtimestari, -- vaimoni on sairas.

Parisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen

kuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa

Méridoriin.

-- Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? -- kysyi

kuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää

päänsä syrjään.

-- Anjouhun, jossa hän on syntynyt, -- vastasi kreivi.

-- Kreivitär parka, -- sujautti Chicot, -- saattaa kuolla ikävään

pitkillä teillä ja taipaleilla!

-- Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.

-- Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta

erityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi

ketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin... Mutta onneksi...

-- Mitä tuo "onneksi" merkitsee? -- kysyi kreivi kiivaasti.

-- Niin, mitä tarkoittaa se sana? -- kysäsi kuningaskin.

-- Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin

asianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen

johdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä

hetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat

kreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin,

-- lisäsi Chicot huolettomasti, -- koska he kerran matkustavat

samaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät

kuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus,

voit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla

ja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan

kreivittären naurusta puolikuolleeksi.

Se oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei

sopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin

välimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi

itsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin

ja katsein:

-- Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?

-- Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia

ystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin

minun ystäviäni.

-- Te hämmästytätte minut, herra Chicot, -- sanoi kreivi. -- En tunne

ainoatakaan, joka...

-- Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!

-- Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.

-- Kuitenkin, herra kreivi, -- jatkoi Chicot, -- ovat nuo ystävät

teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta... sillä

tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun... silmillänne etsitte

niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.

-- Minäkö? -- huudahti kreivi.

-- Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä,

nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan

Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.

-- Herra Chicot!

-- Kalpein minä sen toistan. _Veritas veritatum_. [Suurin totuus

kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin

sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin _yksi_

totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman

olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.

-- En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan

noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton

kuvittelukykynne sen sallii.

-- Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi.

Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo

metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna

häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne

sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä

siitä pitäisitte?

Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.

-- Mitä! -- huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin

tyhjäksi. -- Missä on Anjoun herttua?

-- No niin, no niin! -- virkkoi gascognelainen. -- Nyt alatte päästä

jälille.

-- Onko hän matkustanut tänään?

-- Hän on matkustanut tänään, -- vastasi Chicot, -- mutta mahdollista

on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija,

herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri

aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita

ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!

-- Viime yönä, -- vastasi kuningas.

-- Herttua siis on matkustanut, -- mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja

vapisevana. -- Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?

-- En sano, -- vastasi kuningas, -- että veljeni on matkustanut,

vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään

tietävät, mihin hän on mennyt.

-- Ah, jos voisin sitä uskoa! -- virkkoi kreivi hammasta purren.

-- No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi,

vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia?

Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään

on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että

hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.

-- Minä olen hukassa, -- mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua,

mutta Chicot pidätti hänet.

-- Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette

itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla

teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista

prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra

Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!

Monsoreau oli suunniltaan vihasta.

-- Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, -- jatkoi Chicot. --

Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta

valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.

Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit

täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle

ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut

kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään

tuoliin.

Kuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.

11.

Jatkoa.

-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden

vallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus,

Maugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä

kymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, -- hyvät

herrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan

välille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin,

eli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan

antaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen

tarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien

alamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus

saanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti

vahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten

tarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että

päällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon

uskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään

kristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee

olemaan...

Henrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli

niin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.

-- Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik

Valoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.

Lausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun

merkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen

tarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä,

hämmästystä ja pelkoa.

Guisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot

helmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja

kardinaaliin.

Kardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:

-- Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä.

Kiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat

oikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin

muutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.

-- Niin kyllä, -- sanoi Mayenne, -- poistukaamme vaan. Odottele

veljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle,

jonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka,

paitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen

iloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja,

osottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:

-- Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni

alle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.

Mutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali

oli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan

poissa ja virkkoi:

-- Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.

Herttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi

poistua.

-- Odotahan hiukan, -- sanoi kuningas.

Ja sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen

vanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman

nimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin

sitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat

täyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain

nimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:

-- Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte

aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä

armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan

kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.

-- Tietenkin, sire, -- vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään,

mitä sanoi.

-- Mutta minä en unohda, -- jatkoi kuningas, -- että minulla

on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys

oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle.

Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni,

komentamaan armeijaa.

-- Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? -- kysyi

herttua.

-- Heti, -- vastasi kuningas.

-- Henrik! Henrik! -- huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta

esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei

kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei

ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri

kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:

-- Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian

myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin

tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut

gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua

sai valtakirjan ja poistui... Kardinaali odotteli häntä salin ovella,

ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat

kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat

he Parisin ulkopuolella.

Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön

kuningas! toiset: eläköön liiga!

-- Niinpä olenkin nyt saanut, -- virkkoi Henrik, -- tämän suuren

problemin ratkaistuksi.

-- Aivan niin, -- mutisi Chicot, -- näytpä olevankin oivallinen

laskumestari.

-- Epäilemättä, -- vastasi kuningas, -- sillä minähän sain kaikki ne

lurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.

-- Voi, sire, sire! -- huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä

hälisten. -- Mikä mainio ajatus teillä olikaan!

Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, -- tuumaili Chicot.

Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot

näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa

perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän

epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen,

kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten

poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.

-- Kuulkaapas, -- virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, -- te ette

siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua

ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan

tervettä järkeä.

-- Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, -- sillä juuri sitäpä sinä

parhaiten tarvitsisitkin.

-- Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.

-- Sitä juuri en voi myöntää.

-- Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?

-- Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään,

että sinua kannattaisi kadehtia.

-- Aina sama moitiskelija!...

-- Ah, sitä itserakkautta!

-- Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.

-- Onhan selvää, että sinä olet. Mutta...

-- Mitä "mutta"?

-- Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.

-- Kuka sitten on se?

-- Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.

-- Veljenikö? Kenestä sinä puhut?

-- Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!

-- Joka on vankini.

-- On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu

kuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.

-- Kuka on hänet voidellut?

-- Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi.

Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas

kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä

mitään.

-- Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?

-- Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta

minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.

Kuningas rypisti kulmiaan.

-- Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun

Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, -- lisäsi Chicot, ollen kuin

jotain muistelevinaan, -- on meillä lisäksi Guisen herttua.

-- Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan

ja lähetän armeijaan!

-- Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin

la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja

Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee

sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta

miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija

sitten!... Todellinen armeija... ei sen tapainen kuin sinun

liigasi... Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan

Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä

täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita

taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan

kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä

tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa

pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi

suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset

sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.

-- Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra

politikko.

-- Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen

unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.

-- Ei, te unohdatte, -- jatkoi Henrik halveksivasti, -- että kun

tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä

on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin

ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun

herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä

antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat

samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän

meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus...

Mutta Guise!... Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin

sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan

ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin

liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli

lintuja. Suom. muist.]

-- Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on

ylhäisempää kuin luuletkaan.

-- Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? -- kysyi Henrik hymyillen.

-- Siinä ei ole mitään _ehkä_-sanaa siinä, pikku Henrikkini.

-- Te olette narri, herra Chicot.

-- Se on arvonimeni.

-- Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin

että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä

ystävä.

-- Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun

laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.

Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle

mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa,

jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että

Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.

Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään

allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.

-- Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään

huonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut

haluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.

-- Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?

-- Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä

tuonaan oli Lyonissa.

-- Kuka sen sieltä otti?

-- Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.

-- Mitä! -- huudahti Henrik. -- Sekö inhottava räyhääjä, joka piti

hävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi

minua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.

-- Ei, hän on ottanut ne väkisin.

-- Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin

arvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun

palkinnon saamista varten?

-- Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja

pyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut

sieltä poissa.

-- Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen

avonaiseksi joutuvan apotinpaikan.

-- Minä kiitän hänen puolestaan, -- sanoi Chicot ja lisäsi

itsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen

ja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen

kohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.

12.

Eteocles ja Polynices.

Se juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä

mieluisasti kuin oli alkanutkin.

Kuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat

julistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on

leijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan

vainutuksi.

Heti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään

liigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut

kuninkaan vuoksi mitään pelätä.

-- Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?

-- Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä.

Tähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.

-- Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on

melkein huimapäinen.

Ylihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.

-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Chicot, -- vaikka tekin olette

levoton, olen minä vieläkin levottomampi.

-- Kenenkä vuoksi.

-- Myöskin hänen korkeutensa.

-- Mistä syystä.

-- Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?

-- Hänenhän sanotaan matkustaneen?

-- Hänen kuiskaillaan kuolleen, -- suhahti gascognelainen.

-- Ah! -- virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain

soinnahti ilon väreilyä, -- mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen

matkustaneen.

-- Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen,

että uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on

minulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän

matkalla toiseen maailmaan.

-- Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?

-- Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?

-- Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.

-- Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.

-- Entä Aurilly ja herttuan muu väki?

-- Kadonneet, kaikki kadonneet!

-- Te laskette leikkiä, herra Chicot.

-- Kysykää itse.

-- Keneltä sitten?

-- Kuninkaalta.

-- Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?

-- Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.

-- Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Kreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.

-- Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, -- sai hän vastaukseksi.

-- Anjoun herttuan luo! -- toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. --

Prinssi ei siis olekaan kuollut?

-- Hm! -- murahti gascognelainen. -- Luulenpa, ettei siitä paljo

puutukkaan.

Kreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä,

että Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa

lausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei

tiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo

häntä äärettömästi ihmetytti.

Kuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo.

Ylihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.

Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta

he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu

sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä

menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin

mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla

kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän

oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan

omiansa häntä lohduttamaan.

-- Tiedätkö, -- huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei

laisinkaan olisi ollut saapuvilla, -- tiedätkö, Maugiron, että minä

vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle:

hän on tottatosiaan suuri politikko.

-- Selitäppä selvemmin, -- virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon

muutamaan nojatuoliin.

Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut,

ettei hän sitä enää pelkää.

-- Se on järkevätä!

-- Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet

Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia,

mutta armoa hän ei liiaksi anna.

-- Se on totta.

-- Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai

oikeudenkäynnin kautta.

-- Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!

-- Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei...

-- Mitä tarkoitat?

-- Näes, ellei... ja se on paljo mahdollista... ellei syytettyjen

korkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista

salaisuudessa.

-- Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, -- sanoi Maugiron, --

sillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan

tämä salaliitto todellakin perhekysymys.

-- Jos minä, -- jatkoi Maugiron, -- olisin kuninkaan sijassa,

niin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat

kahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että

heillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä

totisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle,

ja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun

roskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta

kunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.

-- Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että

tulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa

murhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa,

ja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita,

hovimestareita, luutunsoittajia...

-- Herrat! -- sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut

etsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.

-- Elä vastaa mitään, Aurilly, -- sanoi Frans. -- Se puhe ei voi

koskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä

pilaa kuninkaallisista prinsseistä.

-- Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, -- virkkoi Quélus, --

ne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin

herttua sai sen kokea.

Nyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja

kuningas ilmestyi ovelle.

Frans nousi ylös.

-- Sire! -- huudahti hän, -- minä vetoan teidän majesteettinne

oikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne

minulle osottaa.

Mutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.

-- Hyvää päivää, Quélus, -- sanoi hän ja suuteli suosikkinsa

kumpaakin poskea. -- Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni

sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?

-- Ah, minulla on kuoleman ikävää, -- vastasi Maugiron. -- Minä

luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän

olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla

teidän isänne ja äitinne poika?

-- Nyt kuulette, sire, -- puhui Frans. -- Onko siis teidän

kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin

loukataan?

-- Vaiti, Monsieur, -- sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. -- Minä

en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.

-- Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole

sen vähempi kuin teidän...

-- Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun

silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin

kerroin rikollinen.

-- Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?

-- Hän on?

-- Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?

-- Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.

-- Sire, -- virkkoi Frans nöyrästi, -- tarvitsevatko meidän

perheriitamme mitään todistajia?

-- Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi

kahdenkesken veljeni kanssa.

-- Sire, -- kuiskasi Quélus, -- on varomatonta, että teidän

majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.

-- Minä otan Aurillyn mukaani -- kuiskasi Maugiron.

Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin

levoton.

-- No, nyt olemme kahdenkesken, -- virkkoi kuningas.

-- Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, -- vastasi prinssi.

-- Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles.

Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa!

Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa

syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä

parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.

-- Ah! -- huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. --

Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.

-- Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle

asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin

valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla

tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä

syystä minä teiltä sen häpeän säästän.

-- Veljeni! Veljeni! -- huusi Frans murtuneena. -- Kuinka voitte

syytää minun silmilleni moisia loukkauksia?

-- Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin

siinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta

toivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa,

minä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi,

tyhmä raukka.

-- Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te

tunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.

-- Niinpä tahdon minä selittää sanojani! -- huudahti Henrik

uhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. --

Te olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin

punoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se

tapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut

Guisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä

ihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen

kruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja

tänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora

väkivalta, myrkyn jälkeen miekka.

-- Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! -- huudahti Frans raivosta

kalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut,

paikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria

kun ei ollut, iskeä Polynicestä. -- Minkä myrkyn?

-- Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka

aioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on

hyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt.

Siinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä

minua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa

ja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, --

jatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, --

ja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa

miestä sellaista kuin minä olen.

Frans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja

ilman armoa jatkoi kuningas:

-- Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani

kahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut

sinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni

Ranskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän

kuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin

ole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia,

niin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas

siinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön

arvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt

oveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa

sinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan

tavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas,

kuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun

juoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen,

vähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan

käteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä

oli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä

tahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt

ystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit

punnita minun sanojani.

-- Siis minä huomaan, -- sammalsi herttua, -- jonkin oikun,

jonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän

majesteettinne epäsuosioon?

-- Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun

oikeudenmukaisuuteni alaiseksi.

-- Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun

vankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.

-- Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.

-- Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?

-- Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!

Prinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.

-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas, avattuaan oven, -- Anjoun

herttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta

vastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan.

Teidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä

joskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä

tapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä

äsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut

salahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen

nimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään

hovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin

ilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja

siellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan

kapinallisia luonteita.

-- Sire, sire! -- mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. --

Muistakaa, että minä olen teidän...

-- Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, -- keskeytti

Henrik.

-- Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!

-- Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni

antaakseni ne teille.

Sitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä

peräytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.

13.

Mitä löytyi tyhjästä kaapista.

Se keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan

kanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit

eivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa

oli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja

Henrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua

oli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga!

ja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi

olevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi

ajattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien

pirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan

menneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.

Bussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan.

Mutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta,

sillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi.

Hän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen

salaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla

Monsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi.

Monsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.

Mikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos

hän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen

Bussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen

vapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.

Mutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja

prinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli

viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa

lähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi

täynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.

Väliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta

niin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun

herttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.

Sitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja

vähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes

näkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat

ovia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että

uutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi

kaistaleiksi.

Joskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi

huomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.

Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua

yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään

vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että

ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti

kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin

kävellessään.

Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten,

niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella.

Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä

rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.

Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella

sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle

näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli

kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin

auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin

kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut

kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin

taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.

Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja

hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet

hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei

hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet

uutta ivan aihetta.

Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti

lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot.

Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili

sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten

värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.

Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä

eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu.

Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan

prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se

kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.

Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun

kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua

lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli

häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien

pyssystä.

-- Haa, petturi! Haa, konna! -- huudahti vanki -- Sinä annat ampua

minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!

Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen

kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan

kuin mitä kuula tavallisesti on.

-- Aah, kivi! -- sanoi hän. -- Se olikin siis suuremmasta

ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.

Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa,

tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven

käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin

voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt

ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.

Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo

kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?

Hän riensi kynttilän luo.

Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.

-- Kirje! -- mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.

Sitten hän luki:

"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja

vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva

kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte

sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää

ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla

vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät

sitten turvapaikkaan".

-- Ystävä! -- huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan

itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua

muistaa?

Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata

ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.

-- Olisiko tässä ehkä jokin ansa? -- mutisi prinssi, peläten aina

jotakin.

-- Mutta voinhan kuitenkin, -- ajatteli hän toisekseen, -- käydä

katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään

tikapuita.

Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen,

hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen,

tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä

ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen

kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.

Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että

sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina

oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut

nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli

tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen

piilopaikkaansa.

Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi:

hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä

oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:

-- Karhu on hurjapäinen, -- virkkoi heistä muuan. -- Hän särki äsken

kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö

sinua suuhunsa.

-- Hävytön! mutisi herttua.

-- Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, -- sanoi

Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.

Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti

harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa

ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen

kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli

olemaan Maugironiin selin.

Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja

ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin

huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen

raivoissaan särkeneen.

-- Hei, Maugiron! -- huusi Schomberg. -- Joko sinut syötiin, koska

et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä

toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.

-- Ei, -- vastasi Maugiron. -- Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen

ja nöyrä.

Herttua hymyili ivallisesti.

Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi

mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen

mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:

-- Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin

luulettekaan.

14.

Ventre-Saint-Gris.

Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin

häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä

pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.

-- Tikapuut ovat lujat, -- puheli hän. -- Näitä ei ainakaan ole

tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.

Hän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin

ollessa viisitoista tuumaa.

-- Nämä ovat tarpeeksi pitkät, -- virkkoi hän -- Siihen nähden ei

siis tarvitse mitään pelätä.

Hän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.

-- Ah! Nytpä tiedänkin, -- ajatteli hän. -- Ehkäpä nuo kirotut

suosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että

minä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he

leikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?

Vielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:

-- Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä

uskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista

estevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä

käsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on

se ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.

-- Bussy! -- huudahti hän.

Eiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo

varovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa?

Eiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?

Prinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat

viittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei

tuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa

häntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin

Dianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua

itsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten

vaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista

naista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan

luonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi

tietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo

seikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen,

ja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se

oli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy,

joka odotteli.

Saadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja

joesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa

olentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää,

jotka kaikki olivat ihmisiä.

-- Kaksi miestä, -- ajatteli hän. -- Luultavasti Bussy ja hänen

ystävänsä Remy.

Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden

vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti

kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu,

jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin

syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja

ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans

huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se

tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista

elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen

ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen,

kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada

oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että

tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia,

s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.

Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei

huomannut kumpaisiakaan.

-- Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, -- mutisi

hän. -- Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja

onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.

Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä

kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli

sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken

turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.

Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä,

että häntä odotettiin.

Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat

lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski

jalkansa ensimäiselle astuimelle.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin

valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset

silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi

oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä

kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan

heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa

seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.

Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä?

Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella

odottamassa?

Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään

kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.

Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli

prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä

liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.

-- Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, -- mutisi hän, -- Minun

putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!

Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita

koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen

helpottamiseksi.

Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään

kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan,

jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan

itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.

Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä

vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti

hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin

ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme

hevosta olivat.

Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja

että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen

luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin

kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle

pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja

salaperäisellä tavalla: