SISÄLLYS:

1. Keskustelu.

2. Guisen herttua.

3. Castor ja Pollux.

4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.

ö. Liigan allekirjoittaminen.

6. Prinssi ja ystävä.

7. Kohtaus.

8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.

9. Muuan vierailu.

10. Kuningas nimittää liigan päällikön.

11. Jatkoa.

12. Eteocles ja Polynices.

13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista.

14. Ventre-Saint-Gris.

15. Ystävättäret.

16. Rakastavaiset.

17. Bussy luovuttaa hevosensa.

18. Anjoun herttuan valtiotaitoa.

19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa.

20. Jatkoa.

21. Roland.

22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.

23. Saint-Lucin kiitollisuus.

24. Saint-Lucin suunnitelma.

25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka

hän itse oli oppinut kuninkaalta.

26. Pienet syyt, suuret seuraukset.

27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.

28. Herttuan surunvalitusvierailu.

29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista

ja liian ahtaista ovista.

30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin.

31. . . . . .

32. Anjoun herttuan lähettiläs.

33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.

34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet.

35. Vierailu.

36. Urkkijat.

37. Herttua allekirjoittaa.

38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.

39. Chicot nukkuu.

40. Chicot herää.

41. Kristuksen ruumiin juhla.

42. Jatkoa.

43. Pyhimyskulkue.

44. Chicot ensimäinen.

45. Korko ja pääoma.

46. Bussy ja Remy.

47. Murha.

48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.

49. Chicot arvaa oikein.

50. Valmistuksia.

51. Bussyn ystävät.

52. Taistelu.

53. Loppu.

1.

Keskustelu.

Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan

Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston,

ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä,

yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin,

jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä

tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

-- Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, -- virkkoi

Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

-- Älkää pelätkö mitään, herrani, -- lausui herttua, kreivin

ajatukset arvaten. -- Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele.

Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

-- Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja

olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

-- Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

-- Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan

te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja

salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette

unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

-- Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

-- Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi... minun täytyy johtaa

se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut,

etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista... äskettäin, niinkuin

jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

-- Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

-- Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin

nuorta tyttö parkaa!

-- Niin, ikävä kyllä! -- mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää

vastausta.

-- Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? -- kysyi prinssi,

pannen hänet yhä ahtaammalle.

-- Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

-- Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen

katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne

ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut

minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt

nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

-- Armollinen herra, -- vastasi hän, -- teidän hyvyytenne panee

teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut

syynä nuoren tytön kuolemaan.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä

huippuunsa.

-- Ah, ei tietenkään!

-- Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain

onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

-- Sitäpaitsi, -- lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen

Monsoreauhon, -- onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään

huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi

heti katsettaan.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko, että puhun ihan

vilpittömästi?

-- Miksikä ette sitten niin tekisi? -- vastasi prinssi äänellä, josta

huokui ylpeyttä ja kummastusta.

-- Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on

yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme

tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

-- Tästälähin?... Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut

tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

-- Tosiaankin! -- myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta

kuvastui hurja viha.

-- Kuulkaahan, armollinen herra, -- virkkoi Monsoreau nöyrästi. --

Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

-- Puhukaa sitten!

-- Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti

Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun

murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

-- Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet

tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta,

kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun

alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan

kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt...

minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä... ja olette

antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä

ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni... Miksi

pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista

vihanpurkausta.

-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- voisipa luulla, että

teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin...

-- Petturi! -- huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen

ylijahtimestaria kohti, -- minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä

myös näytän toteen... Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt

minulta sen naisen, jota minä rakastin...

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää

rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

-- Se on totta, -- myönsi hän.

-- Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

-- Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, --

virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. -- Teidän korkeutenne unohtaa

puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

-- Kuninkaan uskollista palvelijaa, -- jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

-- Mitä tarkoitatte? -- mutisi hän.

-- Minä tarkoitan sitä, -- jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, -- että

jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte

ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän

korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

-- Ja minun tekoni puolustuksena, -- jatkoi Monsoreau edelleenkin

nöyrästi, -- on se, että minä neiti Méridoria rakastin...

-- Myöskin minä, -- vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

-- Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta

neiti Méridor ei teitä rakastanut.

-- Entä rakastiko hän sinua.

-- Ehkäpä, -- mutisi Monsoreau.

-- Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla,

niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi,

epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta

minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

-- Minä häntä rakastin, armollinen herra.

-- Ei minun sitä tarvitse tietää.

-- Armollinen herra...

-- Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

-- Armollinen herra, olkaa varuillanne, -- sanoi Monsoreau ja painoi

päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa

kimppuun. -- Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole

mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte.

Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta

riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin

saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

-- Vai niin, -- virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa

soittokelloa kohti. -- Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on

annettava hänet myös takaisin.

-- Te erehdytte, armollinen herra, -- huudahti Monsoreau ja riensi

pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. -- Jättäkää sikseen

vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos

te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen

alaiseksi...

-- Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

-- Luovuttava hänestä?... Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen

kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi

ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

-- Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin

luovutettava hänet ihmisille.

-- Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

-- Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen

puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien

jumalien nimessä.

-- Ah, armollinen herra, te herjaatte!

-- Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna

on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään.

Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä

ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä

silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen

kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin

että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

-- Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään

Ranskaan, -- vastasi Monsoreau.

-- Mitä minä kuulen... kirottu konna!

-- Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan

luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija,

joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja

niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa

kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt

siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi

suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui

kreivin käteen ja sammalsi:

-- No niin... kreivi... puhukaa vain hiljemmin... tahdon teitä

kuunnella.

-- Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, -- niinkuin

teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että

Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

-- Mitä te sanoittekaan? -- kysyi hän.

-- Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on

kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista

voimakkain... Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut

katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

-- Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

-- Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä

ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä

näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

-- Sillä sehän te olette... jatkoi Monsoreau hiljemmin, -- koska tuon

korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön

varjo, joka on helposti hajoitettavissa... Näin koko teidän loistavan

tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen

omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen

loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä

sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin

itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen

laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas

etsin omaani syrjässä... Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan,

hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen

kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

-- Kreivi, kreivi! -- virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin

tuosta mielittelystä.

-- Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, -- eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn

muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti.

Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä

Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

-- En, -- vastasi hän, -- minä en voi antaa teille anteeksi. -- Minä

en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen

sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin,

kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa

kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

-- Armollinen herra!

-- Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä

aionkin oikeutta jakaa...

-- Jos, -- väitti Monsoreau, -- oikeuden jakaminen on ruhtinaan

ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi

velvollisuus.

-- Mitä te sanotte?

-- Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on

kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra...

-- No?

-- Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

-- Monsoreau! -- huudahti herttua kauhistuneena. -- Monsoreau!

-- jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, -- oletteko siis

kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

-- Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, -- jatkoi

Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

-- Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

-- Minä en voi, -- puheli hän. -- Te olette oikeamielinen ylimys,

Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

-- Miksikä ette, armollinen herra?

-- Koska teko on arvoton sekä teille että minulle... Luopukaa tuosta

naisesta. Ah, paras kreivini... Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja

minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa...

-- Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? --

huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

-- En en! Minä vakuutan, että en!

-- No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun

vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä

jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

-- Mutta hän ei teitä rakasta.

-- Mitä sillä on väliä?

-- Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

-- En voi...

-- Siinä tapauksessa... virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan

valtaamana... siinä tapauksessa...

-- Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä

"sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

-- Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

-- Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne.

Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja

onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

-- Se on halpamaista!

-- On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla

halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti

hänet siitä katseellaan.

-- Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen

herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla

ilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein

alamaisimmaksi teidän alamaisistanne.

Herttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.

-- Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka

parhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.

Frans kohottausi ylös.

-- Mitä te pyydätte? -- sanoi hän.

-- Että teidän majesteettinne...

-- Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua

olemaan vaiti?

-- Ah, armollinen herra!

-- Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? -- mutisi Frans.

-- Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?

-- Annan.

-- Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?

-- Sovitan.

-- Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun

avioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?

-- Kirjoitan, -- sanoi herttua tukahutetulla äänellä.

-- Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä

päivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?

-- Kyllä, -- myönsi Frans. -- Joko riittää?

-- Jo, armollinen herra.

-- Hyvä on, minä olen antanut sanani.

-- Ja te, teidän korkeutenne, -- kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan

korvaan, -- te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa

minä teitä autoin. Hyvästi sire!

Nyt hän lausui tuon "sire"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti

prinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.

-- Nyt, -- ajatteli Monsoreau, -- on minun vain saatava selville,

kuka on tämän kaiken herttualle kertonut.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen

keskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä

vaimonsa kuningattarelle.

Herra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana

päivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon

kokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja

nukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen

huoneeseen, jossa Chicot nukkui.

Gascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin

voimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.

-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.

-- Ah, hyvä ystävä! -- virkkoi Henrik. -- Miten saatatkaan nukkua

tuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?

-- Hoo, hyvä jumala! -- huudahti Chicot eikä ollut kuningasta

tuntevinansa, -- voiko hänen majesteettinsa pahoin?

-- Chicot, ystäväni, -- puheli Henrik, -- minähän se olen.

-- Kuka minä?

-- Minä, Henrik.

-- Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän

kielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi

kurppia ja krapupasteijoja.

-- Ooh, -- huokasi Henrik, -- minähän vain hiukan niitä maistelin.

-- Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä

olet, Henrik!

-- Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.

-- Etkö siis olekaan sairas?

-- En.

-- No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?

-- Koska minulla on hyvin ikävä.

-- Sepä onkin mainiota.

-- Mitä sinä puhut?

-- Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä

oivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten

kuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle?

Sanoppas!

-- En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.

-- Tyydyn minä siihenkin.

-- Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.

-- Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?

-- Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.

-- Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan

ihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.

-- Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?

-- Mitä, onneton! -- huudahti gascognelainen.

-- Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?

-- Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun

poliisini ylivalvoja.

-- En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.

-- Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot

kaikesta, mitä tapahtuu.

-- Ja minä ajattelen, -- virkkoi gascognelainen, -- että minä nyt

voisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan

tuota sinun lörpötystäsi!

-- Epäiletkö siis kanslerin valppautta?

-- Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät

syyni.

-- Mitkä syyt?

-- Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.

-- Kyllä, jos syy on hyvä.

-- No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan

Froidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.

-- Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?

-- Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.

-- Mistä syystä?

-- Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo

löylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan

mistään.

-- Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!

-- Minä juuri eikä kukaan muu.

-- Roisto!

-- Sinä siis myönnät, että se on totta?

-- Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.

-- Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei?

Siinä kaikki, mitä pyydän.

-- Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!

-- Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia

puheillesi?

-- Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.

-- Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka

edellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?

-- Kerroin.

-- Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?

-- Pyysin.

-- No, saiko hän sen selville?

-- Ei.

-- Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono

poliisi.

Sitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja

alkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa

häntä hereille.

Seuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat

aina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus,

Maugiron, d'Epernon ja Schomberg.

Chicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä

ja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston

hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.

Herra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää

varsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot

vastasi, hän lähestyi kuningasta.

-- Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?

-- Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!

-- Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän

majesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.

-- Salaliitosta! -- huusivat kaikki läsnäolijat.

Chicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan

paperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.

-- Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, -- toisti Morvilliers,

alentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia

tiedonantoja olevan tulossa.

-- Ai, ai! -- virkahti kuningas. -- Onko kysymys espanjalaisesta

salaliitosta?

Anjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt

sisälle.

-- Kuulethan, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- että herra Morvilliers

puhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.

Herttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.

-- Onko se mahdollista? -- mutisi hän.

-- On, sen pahempi, armollinen herra, -- selitti Morvilliers. --

Uhkaava salaliitto.

-- Kertokaa siitä meille, -- sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa

paperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.

-- Niin, -- sammalsi Anjoun herttua, -- kertokaa siitä, herra

kansleri.

-- Minä olen pelkkänä korvana, -- ilmoitti Henrik.

Kanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi

kumealla äänellä:

-- Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin

henkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään

merkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja

kirjurien... muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.

-- Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, -- virkkoi Chicot

tavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.

Anjoun herttua hymyili väkinäisesti.

-- Minä tiedän, -- jatkoi kansleri, -- että tyytymättömät olennot

aina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa...

-- Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, -- keskeytti Henrik. -- Entä muuta?

Tullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:

-- Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän

majesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle

kaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin

palvelushenkeni toimimaan.

-- Hyvin viisaasti ajateltu, -- huomautti Chicot.

-- Ja vihdoinkin, -- jatkoi Morvilliers, -- onnistuin minä

asiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan,

joka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän

majesteettianne vastaan.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Jokohan ehkä minun ystävänikin

tunnettaisiin?

-- Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta

kohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.

-- Varsin älykästä! -- lausui Chicot.

-- Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, -- lisäsi Morvilliers

riemuiten.

-- Kerrassaan mainiota! -- huudahti Chicot. Kuningas antoi

gascognelaiselle merkin olla vaiti.

Anjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.

-- Yli kahden kuukauden ajan, -- jatkoi kansleri, -- oli minulla

teidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin

taitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen

ominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän

minä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat

minulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville

salaliittolaisten ensimäinen kokous.

-- Sepä oli ihanaa! -- huusi Chicot. -- Maksa, kuningas Henrik, maksa

pois vaan!

-- No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo

vehkeilijät tahtovat? -- kysyi kuningas.

-- Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta

Bartolomeuksen yöstä.

-- Ketä kohtaan?

-- Hugenotteja.

Läsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.

-- Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? -- kysyi

Chicot.

-- Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja

satatuhatta toisella.

Chicot kääntyi kuninkaan puoleen.

-- Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen

sinulle herra Morvilliersin salaisuuden.

Kansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse

oli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.

-- No sanoppa sitten! -- virkkoi kuningas.

-- Se on suoraan sanoen liiga, -- selitti Chicot. -- Tuo kymmenen

vuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut

selville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee

yhtä hyvin kuin Isämeitänsä.

-- Hyvä herra!... keskeytti kansleri.

-- Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, -- jatkoi Chicot

asianajajan äänellä.

-- No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset

kokoontuvat.

-- Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.

-- Herra Chicot laskee leikkiä, -- virkkoi kansleri nauraen. -- Ja

mitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?

-- He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään

jalkojaan, -- vastasi Chicot vakavasti.

Yleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi

parhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta

kohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:

-- Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan

ja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.

Anjoun herttua kalpeni.

-- Missä sitten? -- kysyi kuningas.

-- Pyhän Genovevan luostarissa.

Chicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän

aikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.

-- Se on mahdotonta, -- mutisi herttua.

-- Ja kuitenkin se on totta, -- sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa

aikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

-- No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? --

kysyi kuningas.

-- Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että

kaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa

maakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen

majesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat...

Kuningas hymyili.

-- Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.

-- Ja siinä kaikki? -- kysyi kuningas.

-- Helkkari! -- pisti Chicot väliin. -- Jopa kuuluisilta, että olet

katolilainen etkä hugenotti, Henrik!

-- Eikö mitään muuta päätetty? -- kysäsi herttua.

-- Ei, armollinen herra.

-- Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki,

-- virkkoi Chicot. -- Ellemme ole saanut enempää tietoomme

sadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on

kuningasta jymäytetty.

-- Jatkakaa kansleri, -- sanoi kuningas.

-- Nuo päälliköt.

Chicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo

takin päältä.

-- Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! -- huudahti hän. --

Salaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen

merkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän

sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.

-- Johtajien nimet? kysyi kuningas.

-- Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka

nimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.

-- Siinä teitte oikein, -- sanoi kuningas.

-- Genovevalaismunkki Gorenflot.

-- Gorenflot, -- murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. --

Hyvä! Sitten...

-- Sitten... virkkoi kansleri epäillen. -- Sire, sitten ei ollut enää

ketään.

Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen,

ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin

täällä, niin minä puhuisin enemmän.

-- Puhukaa, kansleri, -- käski kuningas, -- tässä ympärilläni on vain

ystäviä... puhukaa!

-- Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä,

mahtavia ystäviä...

-- Minunko ympärilläni?

-- Kaikkialla.

-- Ovatko he sitten minua mahtavampia? -- huudahti Henrik, vihasta ja

levottomuudesta kalpeana.

-- Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.

Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.

-- Se on oikein.

-- Ja erittäin viisasta, -- lisäsi Chicot. -- Mutta mehän, hitto

vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!

-- Hyvä herra, -- lausui nyt Anjoun herttua, -- me tahdomme lausua

nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne

puhtaaksi meidän läsnäollessamme.

Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä

merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä

olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä

tässä äsken oli ilmoittanut.

Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun

herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin

kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti

ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua

vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä

koskenut häntä.

-- Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! -- huudahti Chicot.

Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.

-- Tuleepa totta tosiaan, -- vahvistivat suosikit.

-- Guisen herttuako? -- änkytti Anjoun herttua.

-- Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi

verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta

sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.

-- Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani

Guiseä? -- kysäsi kuningas hiljaa.

-- Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, -- vastasi

kansleri samassa äänilajissa.

-- Keitä muut olivat?

-- Muita en tunne.

Henrik loi kysyvän katseen Chicotiin.

-- Saamari! -- huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen,

kuninkaalliseen asentoon. -- Tulkoon serkkuni Guise sisälle!

Sitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:

-- Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet

tarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.

Vartija avasi ovet suurella melulla.

-- Toinen ovenpuolisko riittää, -- huusi Henrik. -- Molemmat avataan

vain kuninkaalle.

Guisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne

eivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän

oli päättänyt tervehtiä kuningasta.

2.

Guisen herttua.

Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä

ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei

tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona.

Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi

jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.

Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin

kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti

tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja

juhlittavaan herttuaan.

Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli

urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän

seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä.

Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti

herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.

-- Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? -- virkkoi kuningas. Tehän

tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin

torvilla? Olin kuulevinani sellaista.

-- Sire, vastasi herttua, -- Parisissa soivat torvet ainoastaan

kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet

jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä

ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa

ruhtinaalle.

Henrik puri huultaan.

-- Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! -- sanoi hän hetken

perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin

prinssiä. -- Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?

-- Olen, sire.

-- Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani,

suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.

Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin

kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.

-- Sire, -- virkkoi herttua, -- teidän majesteettinne ihan varmaan

laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni

voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?

-- Minä tarkoitan, Guisen herttua, -- jatkoi Henrik, -- sitä että

jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin

käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee

kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän,

serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain

valtiollinen sääntö.

Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa

siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän

hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea

kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja

alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan

kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.

-- Joka tapauksessa, herttua, -- sanoi hän, -- on iloni verraton

nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te,

mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara

tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.

Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.

-- Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi

kuningas, -- älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä

onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka

vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan

muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien

keksimisestä.

-- Niin, sire, -- vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, -- me

tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei

mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja

siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet

teidän majesteettinne kasvojen eteen.

-- Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? -- pisti

Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat

jääneet etumaiseen huoneeseen. -- Hän on jättänyt kolmannen osan

luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi

kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.

-- Luottamuksellako? -- toisti Henrik. -- Ettekö aina käänny puoleeni

luottamuksella, serkku?

-- Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa

erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.

-- Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku.

Puhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä

luottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille

tehtävänä?

-- Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka

ristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire!

-- jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua

etuhuoneeseen asti, -- sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas

ei ole vain tyhjä arvonimi... Se velvoittaa lämpimään innostukseen

uskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan -- mikä myöskin on

teidän arvonimenne, sire, -- tulee aina olla valmiina puolustamaan

äitiänsä.

-- Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? -- kysyi Henrik.

Taikka haluaisitteko ehkä arvonimeä... Jerusalemin... kuningas?

-- Sire, -- jatkoi herttua, -- se suuri väkijoukko, joka on seurannut

minua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys

minun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo

ennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla

kunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten

kesken perustettavasta liitosta.

-- Niin, niin, -- puuttui Chicot puheeseen, -- minä muistan: liiga,

hitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin,

poikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan

aatteen!

Herttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan

katseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat

olivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin

äskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli

ihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti

Guisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin

marmoripatsas.

Tällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä

salaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:

-- Katsoppa veljeäsi, Henrik!

Henrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti

sormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli

sen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.

-- Sire, -- jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut

Chicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, --

katolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi

liigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja

vastaan.

-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- yhdistyksen perustaminen ei sinänsä

riitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin

Ranskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan

suostumusta.

-- Monet miljoonat! -- huudahti Henrik koettamattakaan salata

hämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen

merkkinä.

-- Monet miljoonat ihmiset! -- toisti Chicot. -- Hm! Sepä on

tyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on

otaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin

hedelmän.

Tällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien

jalkaansa lattiaan sanoi hän:

-- Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee

niin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on

kunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä

asioista.

-- Monet miljoonat ihmiset! -- huudahti kuningas, jonka näytti

olevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, -- hm! Sepä

on katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo

minun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava

joukko tulee tuhoamaan.

Herttua näytti ajattelevan.

-- Neljä kappaletta, -- vastasi Chicot.

Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan,

samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat

ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle.

Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja

kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti

käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:

-- No, herttua, mitä te haluatte?... käykää asiaan!

-- Minä toivon, sire... sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä

omaanikin rakkaampi... minä toivon teidän majesteettinne selvästi

osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut

katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan

ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken

aiheen uuden sodan alottamiseen.

-- Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, -- virkkoi

Henrik, -- niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän

komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te

olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes

kaksikymmentäviisituhatta miestä.

-- Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni

tarkemmin.

-- Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla

vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne

sellaisissa kysymyksissä.

-- Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä

kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja

poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.

-- Helkkarin hyvin selitetty! -- tokasi Chicot.

-- Vaiti, narri! -- kielsi kuningas.

-- Ihmiset, -- jatkoi herttua, -- ovat näkyväisiä, käsin

kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne

voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden

tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi...

-- ... hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä

sukkelampaa että kuninkaallisempaa, -- keskeytti Chicot.

-- Mutta aatteet, sire -- jatkoi herttua, -- ne ovat vaikeammin

vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin

piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin

hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama

aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna

olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo

olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi,

sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.

-- Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä!

-- huudahti Chicot. -- Minä surkuttelen niitä!

-- Nyt minä, -- jatkoi herttua, -- tahtoisin ehdottaa, että teidän

majesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.

-- Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? -- kysyi Henrik.

-- Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on

voinut huomata.

-- No, -- virkkoi kuningas, -- mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?

Mitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä,

retuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.

-- Mitä sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- sanotaan, että uni on hyvä

neuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun

pääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.

Sen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua

loi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi

kuorsaamalla.

-- No niin, -- lausui herttua, -- mitä teidän majesteettinne

ajattelee asiasta?

-- Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa,

serkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa

huomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen

miehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.

Anjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan

kuningas hänelle virkkoi:

-- Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.

Guisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului

väkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään,

niinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot

kuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko

hän.

3.

Castor ja Pollux.

Anjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista

muista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt

välinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin

toivomuksen.

-- Veljeni, -- sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei

muita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. --

Tiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.

-- Sire, -- vastasi herttua, -- teidän majesteettinne onni, jos

teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain

palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.

Henrik katseli veljeänsä.

-- Niin, hyvin onnellinen, -- jatkoi hän. -- Sillä kun itse en kykene

luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa.

Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni

juuri äsken tässä meille esitti.

Herttua kumarsi myöntäen.

Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut

hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin

hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin

hänen sanansa.

-- Yhdistää saman lipun, -- jatkoi Henrik, -- kaikki katolilaiset ja

sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla

aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia

tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan,

se, Frans, on todellakin mainio ajatus.

-- Niin, eiköpäs olekin? -- puuttui Anjoun herttua puheeseen,

ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut

Guisen herttuan mielipiteet.

-- On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin

ihanan ehdotuksen tekijää.

Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti.

Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman

hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin

kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.

-- Niin, -- jatkoi kuningas, -- minä toistan vieläkin kerran, että

sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään

kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen

herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon

kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?

Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.

-- Sen parempi, -- jatkoi kuningas. -- Minä sanoin olevani onnellinen

ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen,

Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan

ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi,

niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta,

rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä

tuosta verrattomasta aatteesta?

-- Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo

kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö

on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi

tarpeettomaksi.

-- Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin

muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen,

sittenkun tämä kuolee. Mutta, -- jatkoi Henrik tuolla merkillisellä

hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän,

-- hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja

tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä

hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä... Vaan miksipä sellaiseksi

minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole?

Sanoppa minulle, Frans!

-- Sire, -- vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä,

-- te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on,

niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä

toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä

käyttämisessä.

-- Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?

-- On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan

tarkoittanut.

-- Mayenne kaiketi?

-- Ah, sire, -- virkkoi herttua, -- osotattepa hänelle tuolla

otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.

-- No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että

jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?

Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni

Guise on saanut?

-- Minua, sire, -- vastasi herttua.

-- Sinua! -- virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.

Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.

-- Kuinka! -- sanoi Henrik. -- Kun minä näin koko maailman

haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat

minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun

hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun

virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni

ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni

harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen

aate? Sinussa, jota... minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen

on heikko ja kuninkaat sokeita... sinussa, jota en aina pitänyt

ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!

Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, -- siltä ainakin näytti,

-- ojensi Henrik kätensä veljelleen.

Chicot raotti toisen silmänsä luomia.

-- Niin, jatkoi Henrik, -- se on mainio aate. Kun minä en enää

yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua

uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en

nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen

herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä

kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että

tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi

ainoa asia.

-- Mikäpä sitten?

-- Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja

tämän suuren yrityksen etunenään.

-- Niin hän puhui.

-- Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi

ainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista

päätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on

urhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan

tekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä

ajattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen,

mutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat

ystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri

kerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät,

Frans, -- jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, -- on

kuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko.

Niinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan

puhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.

-- Hyvä on, -- jatkoi Henrik, -- koska nyt kerran serkkuni Guise on

kypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut

niin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus

käytäntöön.

-- Mitä te sanotte, sire? -- huudahti Frans, levottomana huohottaen.

-- Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi

oikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.

-- Mutta, sire, olkaa varovainen.

-- Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava

neuvottelija.

-- Varsinkin taitava neuvottelija, -- toisti herttua.

-- No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän

luottamustoimeen sopiva?

-- Veljeni, -- vastasi Frans, -- Guisen herttua on jo tarpeeksi

mahtava.

-- On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun

voimani.

-- Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin

kardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te

kokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.

-- Se on totta, Frans, -- myönsi Henrik. -- Sitäkin olen ajatellut.

-- Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä

sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.

-- Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.

-- Niin, -- huomautti Frans, -- ja he kuuluvat sukuun, joka aina on

kilpaillut meidän sukumme kanssa.

-- Frans! -- huudahti Henrik. -- Enpä tosiaankaan luullut sinua

niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja

mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton

kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans!

Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri

äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan

valta... päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali

taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli

viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa

etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans,

jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin

tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla

sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä

vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.

-- Mistä syystä?

-- Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita

väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.

-- Siinä teet väärin, veljeni, -- sanoi Frans.

-- Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon

vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö

huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä

tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin

toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.

-- Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei

hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää

Lothringin prinssien taholta.

-- Voi hyvä veli, -- vastasi Henrik alakuloisesti, -- en tunne ketään

sellaisessa asemassa olevaa.

-- Katselkaa ympärillenne, sire.

-- No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja

Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.

-- Ah! -- huokasi herttua, -- etkö siis minua ymmärrä, veljeni?

Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi

äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.

-- Mitä! Olisiko se mahdollista? -- huudahti hän.

Frans nyökäytti päätään.

-- Mutta ei, -- puhui Henrik, -- sinä et voi siihen suostua, Frans.

Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua

siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi

että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla

pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen

tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana

kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.

-- Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.

-- Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni.

Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen

noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän

asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi

rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti

muuttavat!

En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän

tähtenne, sire.

Hyvä, kunnon veljeni! -- virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään

pyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, -- ei

lainkaan ollut.

-- Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, -- sanoi Frans, -- jos minä

ottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?

-- Minäkö vastaan! -- huusi Henrik. -- En, en missään tapauksessa.

Se päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa

ajatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa

osasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että

ympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin

aasi omassa valtakunnassani.

-- Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!

-- Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava.

Sanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin

tukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein

terve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen...

Sitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun?

Nimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai

kuinka?

Frans hätkähti ilosta.

-- Voi! -- huudahti hän, -- pitäisikö teidän majesteettinne minua

tuon luottamuksen arvoisena!

-- Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei

ole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä?

Itse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro,

paras Frans, kerro minulle kaikki!

-- Ooh, -- sire! -- sammalsi herttua.

-- Olenpas minä tuhma! -- jatkoi Henrik. -- Jos liiga olisi minun

viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi,

taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni

tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää.

Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen

antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen

saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon

ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun

vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin

lähenteleväksi.

-- Totta se on, sire, -- vastasi herttua, -- sillä kuningashan on

aina kuningas.

-- Mutta nytpäs juuri, -- virkkoi Henrik, -- pälkähti päähäni taas

uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään

paljokin sellaisia!

-- Millainen aate, veljeni? -- kysyi herttua, käyden levottomaksi

syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään

liigan johtajaksi.

-- Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut

tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä

haluaa.

-- Hänkö päällikkyyttä, sire?

-- Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.

Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!

Sitä miestä ei niin hevin kynitä!

-- Ooh, sire!...

-- Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään

kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin

välinpitämättömäksi.

-- Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi

ilmaiset, hän on valmis taipumaan.

-- Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise

serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni

sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu

koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään

niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään

Espanjaan, toisella Englantiin.

-- Mutta jos nyt teidän majesteettinne, -- selitteli Frans, -- pitää

häntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi

liigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi

teidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin

hänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin,

saattaa edesvastuuseen.

Chicot nosti nyt päätään.

-- Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä

Ludvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää

oikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa

ostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta

varten tarvittaisiin.

Tällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.

Chicot oli taas nukahtavinaan.

Nyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.

-- Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla

mitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan

minun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik "Rohkean" ja Katariina

"Ovelan" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä

nyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta

lupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan

asioista.

-- Sire! -- huudahti Anjoun herttua. -- Minäkö siis saan

päällikkyyden, vai miten?

-- Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan

kovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.

-- Olkaa levollinen, -- sanoi Anjoun herttua. -- Ellei mitään muuta

estettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian

herttuan kanssa.

Aiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä

että osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!

-- En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun

omissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan

ensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus

toiseen.

-- Ah, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- arvaanpa jo, että sinä tällä

tavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin

heikkoudessani tulen unohtaneiksi!

Herttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.

-- Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun

sydämelläni on sinun oikea paikkasi!

Ja nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes

viimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti

kuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta

poistui.

Kuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän

kautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten

vieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella

tapahtuvan keskustelun.

Helkatti sentään! -- murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös.

-- Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa!

Luulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon

ikimailla.

4.

Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.

Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten

olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi

kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman

ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten

ei pannut siihen mitään huomiota.

Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin

hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla

jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.

-- Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? -- kysäsi Guisen herttua

innokkaana.

-- Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.

-- Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.

-- Ihanko huomattavasti? -- kysyi herttua levottomana.

-- Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.

-- Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.

-- Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli

teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?

-- Aivan niin, herttua.

Nyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik

kyllä oivalsi.

-- Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? -- kysyi Guisen

herttua.

-- Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää

näkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.

-- No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?

-- Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa

tukehtuneen.

-- Ah! -- huokaili herttua, -- täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin

edes oikein on alkuunkaan päästy?

-- Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, -- kuiskattiin äkkiä

Henrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi,

että siinä seisoikin Chicot.

-- Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! -- suhahti

kuningas.

-- Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua

kuulemasta heidän keskusteluaan.

Kuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa

ihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan

kuuntelemaan.

Guisen herttua otti nyt sananvuoron.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- siinä tapauksessa olisi

mielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän

vastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin

liian suurena?

-- Sitäpä melkein luulen, -- vastasi herttua epäröiden.

-- Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?

-- Siltä tuntuu, -- jatkoi Anjoun herttua, -- ja koska kerran te

olette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä

kaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.

-- Millä tavoin, armollinen herra?

-- Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä

tahi -- hajottaa se.

-- Kuinka se kävisi laatuun? -- kysyi Guisen herttua, silmät

levottomina tulta iskien.

-- Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain

miesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta

nimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?

-- Haa! -- huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan

pidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.

-- Mainiota! -- irvisteli Chicot. -- Nyt alkavat koirat tapella

luukapulasta!

Mutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän

kuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin

rauhallisella, miltei iloisella äänellä:

-- Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette

saanut asiat niin järjestetyiksi.

-- Niin olen tehnyt, -- vastasi herttua. -- Tilaisuus mainiosti sopi,

ja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä,

mitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään,

ennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä

tiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.

-- Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä

ehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan

huomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga

on valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista

armeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi

meitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.

-- On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, -- huomautti Anjoun

herttua, -- se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.

-- Ahaa! -- kuiskasi Henrik.

-- Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä

kruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet

huomioon.

-- Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt

kunniasta.

-- Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.

-- Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin

rakkausseikkailujaan.

-- Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja

nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka

rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla,

samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään

saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä

eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne.

Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan

nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän

yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen

teidän tuntea kynsiään.

-- Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? -- toisti Frans hitaasti ja

katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.

-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise

sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka

minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.

-- Kyllä, armollinen herra, -- toisti Guisen herttua, --

onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole

harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä

paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna

saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla

elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan

tuntia armonaikaa.

-- Kuuletko, Henrik, kuuletko! -- kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan

vapisevaan ja kylmään käteen.

-- Se on kyllä totta, -- lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä,

että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. --

Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain

tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja

hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä

ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän

nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää

ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.

-- Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan

asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa,

eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik

II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta

samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn

keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää

vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee

teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän

myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa,

mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran

kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli

saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi,

koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.

-- Herttua! -- mutisi Frans punastuen.

-- Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, -- jo jonkun

aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin

Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin

hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi

tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa

vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään,

haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se

onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun

juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan

hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä

kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?

Vastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen

kavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.

-- Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen

onnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei

olkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet

vaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet

ovat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy

kostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen,

eikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on

pilaantunutta.

-- Herttua! Herttua! -- huudahti prinssi. -- Luulenpa, että teitä

huvittaa sepitellä rikosjuttuja.

-- Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain

onnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut

kysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut

tapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä,

jolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän

villisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan

toista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän

kuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi.

Hovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te

ette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte

huomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.

-- Mutta, -- sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, -- mitä etua

minulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle

IX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?

-- Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan

vapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin

vapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne

arvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut

halveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja

siis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta

kymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi

sattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?

Henrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen,

mutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää

ilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian

haihtui hänen kasvoistaan.

-- Minkä johtopäätöksen teette, herttua? -- kysyi prinssi,

keskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta,

jossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.

-- Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken

sanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te

Henrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee

liigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin

olla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä

pystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä

uhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.

-- Pian tapahtuvaa! Kuuletko? -- kuiskasi Henrik III.

-- Tietysti kuulen, -- vastasi Chicot.

-- Niin ollen... -- jatkoi Guisen herttua.

-- Niin ollen, -- puuttui Anjoun herttua puheeseen, -- otan minä

toimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?

-- Kuinka saatattekaan sitä epäillä? -- virkkoi Lothringin prinssi.

-- Minä kehotan teitä siihen.

-- Entäpä te?

-- Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut

liikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.

-- Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? --

kysyi Henrik.

Oletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti

allekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa

valmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit

tänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön,

Henrik, näethän, että onnettomuutesi... sillä sinullahan on niitä

kaksi... että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan

kulua hukkaan.

-- Hyvä, -- sanoi Anjoun herttua. -- Tapaamme siis toisemme illalla,

herttua.

-- Niin, me tapaamme illalla, -- toisti Henrik.

-- Mitä! -- huomautti Chicot. -- Aiotko uskaltaa kuljeksia

pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?

-- Tietystikin.

-- Mutta varo tapaturmia, Henrik.

-- Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja

voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.

-- Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä

olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun

liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.

Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.

-- Vielä yksi sana, -- virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka

aikoi mennä tiehensä, -- mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

-- Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut

onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri

etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka,

sire?

-- Tunnen, -- vastasi Henrik. -- Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen

pitkää saamaan kokea?

5.

Liigan allekirjottaminen.

Saman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden

kirjoittautua jäseniksi liigaan.

Suunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat

samalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan

eräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän

huutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet

Morvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi

olisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja

pisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee

mitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai

ellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.

Näkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita

miekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he

kulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin

he huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!

Näitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai

pappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että

olivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät

porvarit voittokulkuaan jatkamaan.

Etenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti

meluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui

muutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme,

että kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli

kirjoitettu: Kaunis tähti.

Talon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään.

Toisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa

heilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:

-- Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle

"Kauniin tähden" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja

iloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen

pahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät

herrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te,

jotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko

minun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin

kirjoitettavaksi.

Herra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään

puukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös

naapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.

-- Eläköön messu, hyvät ystävät! -- kirkui täyttä kurkkua "Kauniin

tähden" ravintolan isäntä. -- Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu,

vuuh!

Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä

tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien

iltapäivällä.

Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä,

itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat

kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin

tehtäväksi.

Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun

Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se

olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli

uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta

riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet

tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat

hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään

hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat

läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.

Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi,

haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen

ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan

ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän

niin kauvan oli tavotellut.

Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi.

Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin

pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin

kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman

korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden.

Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle

henkilölle.

-- Chicot! -- luki seuraava kirjoittaja. -- Osasipa se pirun herra

kirjoittaa koreasti!

Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen

seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä.

Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti

mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut

avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti

Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen

hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän

nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän

La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.

La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut

leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas

jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään

tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen

miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin

miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi

saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku

nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut

yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja

Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin

pyssynsä.

-- No, no, -- virkkoi kuningas. -- Mitä on tekeillä? Hyvät

katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa

esimerkkiä!

-- Jalo herra, -- sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta

kuningasta, -- kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan

lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan

nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä

enemmän.

La Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten

saapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi

erilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet

vastapäätä olevalle rapulle.

-- Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän

kaupunkini kaduilla! -- virkahti Henrik.

-- On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän

majesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena.

Katsokaahan vain tuonne vasemmalle!

-- Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.

-- Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää

vihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me

olemme.

-- Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?

-- Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä

vastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka

huomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein

syytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme

siis jollekin toiselle taholle, sire.

-- Onkohan kukaan minua nähnyt?

-- Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte

tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.

-- Eläköön messu, eläköön messu! -- huusi nyt ihmisvirta, joka

tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla

l'Arbre Secin kadulle.

-- Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen

herttua! -- huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt

väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.

-- Hohoo! Mitä nuo huutavat? -- pääsi Henrik III:lta, ja hän

rypisteli kulmiaan.

-- Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä

paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää

takaisin Louvreen, sire.

-- Tuletteko mukaan?

-- En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla

tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron!

Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen,

vieläpä hauskakin.

-- Mihin sinä sitten menet?

-- Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa,

että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin

kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt!

Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä.

Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.

-- Mitä hälinää tuo on? -- virkkoi äkisti kuningas. -- Miksi ne noin

juoksevat Pont-neufiin päin?

Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin

kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan

jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin

kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon

kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla

ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä

kuningas seisoi.

-- Ohoo! -- pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. -- Sanoin

äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en

tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.

-- Saarnaaja aasin selässä! -- virkkoi Quélus.

-- Miksikä ei poikani?

-- Kumpiko noista on pappi? -- kysyi Henrik. -- Nehän puhuvat

kumpikin samalla kertaa.

-- Alimainen on kaunopuheisempi, -- vastasi Chicot, -- mutta ylempänä

oleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!

-- Hiljaa! -- huudettiin joka puolelta. -- Hiljaa! Kaikki olivat

ääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki

alotti puheensa.

-- Hyvät veljet, -- sanoi hän, -- Parisi on jalo kaupunki. Parisi on

Ranskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä,

niinkuin laulussa sanotaan.

Munkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:

Parisilainen, ystäväni,

se pirultakin voiton vie.

Tätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti

säestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti

nauramaan.

-- Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. -- Sinä saat

puhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi

saarnamies, -- maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy

virvoittautua kyyneleillään.

-- Hänhän on juovuksissa! -- virkkoi kuningas.

-- Minä, joka teille puhun, -- jatkoi munkki, -- minä palaan

maanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja

Panurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.

-- Kuka on Panurge? -- kysyi kuningas.

-- Luultavasti hänen luostarinsa esimies, -- vastasi Chicot. -- Mutta

vaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.

-- Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään

muuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.

-- Ja sen tiedät sinäkin, poikani, -- sanoi Chicot. -- Olenhan minä

sinulle sen selvittänyt.

-- Kiitos! -- vastasi kuningas.

-- Veljet, -- jatkoi munkki, -- katsokaas, tässä on minun aasini,

jota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me

kolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista

ollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä

miten me olemme matkustaneet? Niin:

On pussi tyhjä

ja kurkku kuiva.

Mutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu

täällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta?

Tänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?

-- Kuulkaapas! -- virkkoi Quélus. -- Minun tekisi mieleni hakata tuo

viinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?

-- Ah! -- murahti Chicot. -- Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä,

Quélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua,

Henrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole

valittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?

Kuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä

täyttä kurkkua.

-- Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. -- Onko sinussakin intohimoja?

Hyvät herrat, -- jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden

matkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on

hänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin

ystäväni Chicot on joutunut?

-- Ahaa! -- virkahti kuningas. -- Tuo siis onkin sinun ystäväsi.

Quélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.

Onpa sinulla miellyttävä ystävä, -- sanoi kuningas, -- ja varsin

kunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?

-- Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers

mainitsi pari sanaa.

-- Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?

-- Hän juuri.

-- Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.

-- Mahdotonta.

-- Mistä syystä, jos saan kysyä?

-- Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.

-- Hyvät veljet, -- jatkoi Gorenflot, -- te näette minussa todellisen

marttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan,

on minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten

asia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit

suunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka

yllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa

löytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme

siis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!

-- Aseisiin! -- toistivat useat äänet.

-- Kautta jumalan! -- murahti kuningas. -- Järjestäkää asiat niin,

että tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin

toimeen uuden Bartolomeuksen yön.

Chicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän

taa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.

-- Murha, murha! -- kirkui munkki.

-- Mitä! Sinäkö se oletkin? -- huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin

kainalon alitse. -- Mitäpä sulle kuuluu?

-- Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! -- rääkyi Gorenflot.

-- Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole,

vaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle!

Polttoroviolle hugenotit!

-- Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!

-- Helvettiin kaikki gascognelaiset! -- huusi munkki.

Samassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että

hän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen.

Iskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan

väkijoukon sekaan.

-- Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa?

-- ajatteli Chicot itsekseen. -- Olikohan se ehkä joku minun omia

maanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.

Ja hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies

seurassaan, poistui rantakadulle päin.

6.

Prinssi ja ystävä.

Guisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana

iltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt

tuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi.

Kun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä

sinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi

myös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja

samoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin

meni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.

Herttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon

Monsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans

kyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa

ja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin

kuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli

hänet pettänyt.

Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo

enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja,

menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet,

jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri

omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.

Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan

esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja

olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt

tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka

hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän

pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä

ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut,

miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.

-- Ah! -- huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa

Dianalta katsetta itselleen, -- naiset ovat viekkaita ja

rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin

pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden

velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin

pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen

niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi

sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää.

Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä,

kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en

rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut

parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti

rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä

en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.

Raivo sydämessään hän riensi pois.

Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja

piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa.

Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.

Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen

peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.

-- Voi! -- ajatteli hän. -- Olenhan hullu tehdessäni itseni

inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii!

Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt

minusta voiton?

-- Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa

upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua

näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet

neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa

miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat,

kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen

rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa

kuin hänen välinpitämättömyytensä!

-- Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi

jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset

yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin

kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka

kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti,

tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.

Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle,

sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes

tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka

niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään,

mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.

Kotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman

huoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä

pienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.

Vihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi

äkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.

Mies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen

luokseen.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- teissä on kuumetta.

Kreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.

-- Vai sinä se oletkin, Remy, -- vastasi hän.

-- Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.

-- Täälläkö? Ja mitä varten?

-- Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.

-- Kiitos, hyvä ystävä! -- sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen

käteen.

Remy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt

lapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja

kunnioittavasti sydäntään vasten.

-- Kreivi, -- virkkoi hän, -- jos haluatte, että kuume teidät

voittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa,

niin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää

kirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.

Kreivi seurasi ystävänsä neuvoa.

Koko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli

kaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua.

Mutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua

saapui Louvreen, oli Remy poissa.

Hän on väsynyt, -- ajatteli Bussy. -- Ja luonnollistahan se onkin!

Poika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.

Niin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.

-- Voi, voi! -- vaikeroi hän useamman kerran. -- Ja minä kun luotin

myötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.

Illempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.

Muuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:

-- Hänen korkeutensa Anjoun herttua.

-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.

Herttua tuli.

-- Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, -- virkkoi herttua.

-- Se saattaa sinut raskasmieliseksi.

Bussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.

-- Oletko sitten todellakin sairas, -- jatkoi herttua, -- koska et

minulle vastaa?

-- Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, -- mutisi Bussy.

-- Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, --

sanoi herttua.

-- Aivan niin, armollinen herra, -- vastasi Bussy.

Näistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari

kierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.

-- Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, -- huomautti herttua.

Bussy ei vastannut.

-- Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, -- siirtykää

tuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas.

Mutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole

Bussylle hyvä.

-- Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? -- kysyi herttua

miltei hellällä äänellä.

-- En tiedä, -- vastasi Bussy.

Herttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka

nöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä

aletaan vieroa.

-- Sanohan se minulle, Bussy.

-- Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?

-- Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? -- lisäsi prinssi

matalalla äänellä.

-- Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin

vihastuta. Mitä se hyödyttäisi?

Herttua oli vaiti.

-- Mutta, -- sanoi nyt Bussy vuorostaan, -- me hukkaamme aikaa

saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!

Herttua katsahti Bussyyn.

-- Te tarvitsette minua, eikö niin? -- kysäsi Bussy ihan

kursailematta.

-- Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?

-- Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin

kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne

luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette

rakasta ketään.

-- Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!

-- Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra,

mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan

palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu

häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla

valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!

Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.

-- En tahdo sinulta mitään, Bussy, -- vastasi hän. -- Sinä erehdyt

otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin

vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin

olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni

katselemaan vähän kaupunkia.

-- Eikö Aurilly ole mukananne? -- kysyi Bussy.

-- Hänhän on luutunsoittaja!

-- Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen

kaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne

oli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen

tai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan

tuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.

-- Ken siellä on? -- kysyi herttua ylpeästi. -- Kuka rohkenee

ilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?

-- Minä, Remy, -- vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta

lähemmäksi.

-- Kuka on Remy? -- kysyi herttua.

-- Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, -- vastasi nuori

mies.

-- Remy, -- sanoi Bussy, -- on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen

herra. Hän on ystäväni.

-- Haa! -- hohotti herttua närkästyneenä.

-- Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? -- kysyi Bussy,

aikoen nousta ylös sängystä.

-- Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta...

-- Mitä "mutta"? kysäsi herttua.

-- Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.

-- Mistä syystä? -- huusi Frans.

-- Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.

-- Liianko kylmä? -- toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä

uskallettiin vastustella.

-- Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy

vastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän

minä häntä ulosmenemästä.

Bussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi

merkitsevällä tavalla häntä kädestä.

-- No niin, -- sanoi herttua, -- koska hänelle ulosmenemisestä olisi

niin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.

Ja ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea

kohti. Bussy ei liikahtanut.

-- Onko siis päätöksesi luja? -- kysyi herttua.

-- Etkö siis tahdo tulla mukaan?

-- Te kuulitte, armollinen herra, -- vastasi Bussy, -- että lääkäri

sen kieltää.

-- Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava

lääkäri.

-- Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni,

kaikkein oppineintakin parempana, -- selitti Bussy.

-- Vai niin. Jää hyvästi!

-- Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.

Hän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.

-- Kas niin, armollinen herra, -- virkkoi hän, -- nouskaapa nyt ylös.

-- Mitä varten minä nousisin ylös?

-- Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on

liian lämmintä.

-- Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian

kylmää.

-- Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.

-- Kuinka? -- huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.

-- Juuri niin, -- vastasi Remy, -- minä olen nyt varma siitä, että

ulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.

-- Sitä en totisesti ymmärrä, -- sanoi Bussy.

-- Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta

tehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun

herttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen

sijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö

enää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte

minulle eron.

-- Lähdetään sitten, -- sanoi Bussy, -- koskapa kerran niin tahdot.

-- Tahdon, se on ihan välttämätöntä.

-- Mihinkäs me menemme?

-- Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka

on kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.

Bussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.

7.